Musicien à la Ligne Claire – Muusikko sarjakuvissa I

Sarjakuvan maailmassa ei juuri näy musiikkia tai muusikoita, kuin korkeintaan sivuhahmoina ja ääniefekteinä taustalla. Tämä artikkelisarja keskittyy esittelemään niitä harvoja mutta unohtumattomia hetkiä, joita tarinankertojista parhaat ovat luoneet muusikkoudesta sarjoihinsa. Ensimmäisenä suunnataan Belgiaan tutustumaan yhteen eurooppalaisen sarjakuvan suurista pioneereista.

Kun 21-vuotias piirtäjä Georges Remi alias Hergé (1907–1983) lähetti vastikään keksimänsä hahmot, Tintti-reportterin ja tämän uskollisen Milou-terrierin ensimmäiselle matkalleen tammikuussa 1929 Le Petit Vingtiemè -lehdessä, hän ei voinut aavistaa luoneensa yhden sarjakuvahistorian ikoneista. Tähän mennessä Tintin seikkailuja on myyty maailmanlaajuisesti yli 250 miljoonan albumin verran yli 110 kielelle käännettynä.

Jacksonin-Spielbergin elokuva Tintti ja Yksisarvisen salaisuus (2011) on vain yksi osoitus Hergén kyvystä lumota yhä uusia sukupolvia. Roy Lichtensteinin tai Andy Warholin kaltaiset taitelijat pitivät häntä yhtenä tärkeimmistä esikuvistaan. Piirtäjän tunnetuksi tekemä ligne claire, ”selkeä viiva”, vaikuttaa edelleen paitsi sarjakuvamaailmassa myös vahvasti nykytaiteessa.

Aluksi seikkailujen juonet olivat lähes improvisoituja, kunnes Hergé paneutui tarkemmin käsikirjoitukseen ja taustamateriaalin tutkimiseen. Pian hänet tunnettiin tinkimättömästä yksityiskohtien hallinnasta ja yhä mestarillisemmaksi käyvästä kerronnasta.

Neljännessä albumissa Faaraon sikarit (1934) viidakkoon pakkolaskun tehnyt Tintti veistää itselleen torven kommunikoidakseen norsujen kanssa. Luonnontorven kaivertaminen pelkän veitsen avulla on jo itsessään taidonnäyte, mutta sen lisäksi Tintti onnistuu nuotintamaan norsujen äännähdyksiä. Realistisempaa otetta näkyy albumissa Auringon temppeli (1948), jossa Hergé kuvaa inkojen käärmetanssia ja temppelineitsyiden laulua.

Auringon temppeli, s. 57:
Inkojen nuorten neitsyeiden kulkue.
ISBN 951-1-05854-1
Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava
art copyright © 1949 by Casterman Editions

Taidemusiikin pariin päästään kahdeksannessa tarinassa Kuningas Ottokarin valtikka (1939). Tintti saa kyydin elämää suuremman oopperadiivan, ”Milanon Satakielen” Bianca Castafioren, ja tämän pianistin Igor Wagnerin autossa heidän matkatessa esiintymään Syldavian pääkaupunkiin Klowiin. Matkalla diiva viihdyttää vierastaan laulamalla Margaretan Jalokiviaarian (L’Air des bijoux) Charles Gounod’n Faust-oopperan kolmannesta näytöksestä. Aaria pysyi Castafioren vakionumerona Tintti-albumeissa jatkossakin.

Kuningas Ottokarin valtikka, s. 38:
Castafiore esiintyy Syldavian kuningas Muskar XII:lle.
ISBN-13: 978-951-1-21494-6
Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava
art copyright © 1939 by Casterman Editions

Kuningas Ottokarin valtikka, s. 28:
Bianca Castafioren ja TIntin ensitapaaminen
maantien päällä Syldaviassa.
ISBN-13: 978-951-1-21494-6
Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava
art copyright © 1939 by Casterman Editions

”Ooppera on minusta ikävystyttävää, häpeä sanoa. Ja sen lisäksi se saa minut nauramaan”, tunnusti Hergé. Vaikka hänen rakkautensa taiteeseen ei yltänyt oopperalavoille saakka, hän loi Castafioresta voimakkaimman naishahmonsa, jonka rooli kasvoi tarinoiden myötä entistä tärkeämmäksi.

13. albumissa Seitsemän kristallipalloa (1948) Milou pilaa Castafioren esityksen päätymällä ulvomaan teatterin aitiossa. Mutta Jalokiviaaria ei jätä sankareita rauhaan edes Arabian niemimaalla (Mustan Kullan maa, 1950), jonne Tintti päätyy kuullakseen taltioinnin radiosta. Kun on aika valmistautua matkalle Päämääränä Kuu (1950), Tintin ystävästä Kapteeni Haddockista sukeutuu ”Pianoa muistuttavan” valvomon kytkinpöydän äärellä ”maineikas pianovirtuoosi Haddockstein”, kailottaapa hän pätkän aariaakin. Kapteenin innostus soittimiin käy ilmi myös Tintti Tiibetissä -albumissa (1959), jossa hän puhaltaa buddhalaismunkkien dungchen-trumpettiin.

Tintti Tiibetissä, s. 61:
Kapteeni Haddock innostuu Hergén huolella
piirtämästä dungchen-trumpetista.
ISBN-13: 978-951-1-22682-6
Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava
art copyright © 1960 by Casterman Editions

Albumissa Tuhatkaunon tapaus (1956) Castafiore esiintyy Syldavian naapurin Bordurian pääkaupungissa Szôhôdissa. Tintille lojaali diiva pelastaa tämän ja Haddockin maan salaisen poliisin kynsistä. Lyhyiden esiintymistensä jälkeen Castafiore päätyy lopulta tapahtumien polttopisteeseen Castafioren koruissa (1962).

Castafioren korut, s. 29:
Moulinsartin Torvisolistien onnittelufanfaari.
ISBN-13: 978-951-1-22685-7
Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava
art copyright © 1963 by Casterman Editions

Hergén 21. albumi on näennäisessä juonettomuudessaan merkillisen tapahtumarikas; aluksi Castafiore ilmaantuu Haddockin ovelle Moulinsartin linnaan ja asettuu taloksi. Tintti saa tuliaisiksi Castafioren LP-levyn Gounod’n Faust-aarioista. Diiva vaatii Wagneria harjoittelemaan asteikkoja, joita tämä äänittää ja jättää nauhurin soittamaan puolestaan. Juorulehti julkaisee erehdyksessä jutun sopraanon ja Haddockin romanssista. Hääonnittelujen lomassa Moulinsartin Torvisolistit ilmestyy pihalle töräyttämään fanfaarin – joka ei tosin shampanjatarjoilun jälkeen enää luonnistu humalassa hoippuvilta muusikoilta. Televisiokin saapuu linnaan kuvaamaan Castafioren Jalokiviaarian. Sitten diivan smaragdi katoaa, ja väärät johtolangat sotkevat kuvioita. Lopulta varasteleva harakka – Rossinin La gazza ladra -oopperan mukaan – vie kadonneen jalokiven jäljille.

Hergén viimeisessä valmistuneessa tarinassa Tintti ja Picarot (1976) seikkaillaan Etelä-Amerikassa. San Theodorosin diktaattori on vanginnut Castafioren. Sopraanoa syytetään osallisuudesta Tintin juonimaan suunnitelmaan kaataa maan sotilashallitus. Castafiore esiintyy uhmakkaana pilkaten korruptoituneita tuomareita kajauttamalla oikeusistunnossa – minkäpä muunkaan kuin Gounod’n aarian: ”Ah, ma nauran…”

24. Tintti-seikkailun luonnoksiksi jääneet sivut julkaistiin postuumisti piirtäjän kuoleman jälkeen. Keskeneräinen Tintti ja aakkostaide -albumi (1986) kertoo nykytaiteesta, johon Castafiorekin on hullaantunut. Mutta mikä hänen, Jalokiviaarian tai muiden juonielementtien lopullinen merkitys tarinan kannalta oli, jäi arvoitukseksi. Hergé toivoi, ettei Tinttiä jatkaisi kukaan hänen jälkeensä.