Mitä tasa-arvoinen pianismi voisi olla?

Kirjoittaja on pianisti, pianonsoitonopettaja ja vähän musiikintutkijakin. Musiikin lisäksi hän rakastaa kirjoja, ja lukeekin kaikkea chick litistä tietokirjoihin.

Viime vuonna kirjoitin musiikkitieteen graduni siitä, miten pianistit yhdistävät sukupuolen pianonsoittoon ja pianomusiikkiin, ja millä tavoin niihin liitetyt sukupuolittuneet merkitykset vaikuttivat haastattelemieni pianistien soittokokemuksiin. Yllätyin, miten vahvasti sukupuolittuneet ihanteet rajoittivat ilmaisunvapautta ja kehollista kokemusta. Jutellessani muusikkotuttaville graduni aiheesta monet kertoivat joutuneensa käsittelemään sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja ja ennakko-oletuksia muusikkoudessaan.

Tarkasteltuani kriittisesti musiikkikulttuuria, jossa itse olen aktiivinen, koin eräänlaisen identiteettikriisin. Miten en ole kyseenalaistanut sitä, että pianonsoiton alkeiskirjojen jälkeen lähes jokainen soittamani teos oli (valkoisen) miehen säveltämä? Tai sitä, että 1900-luvun puolivälissä äänitettyjen miespianistien tulkintoja miessäveltäjien pianomusiikista pidetään usein kaikkein ylevimpinä ja ”aidoimpina”? Länsimaisen taidemusiikin mieskeskeisyys vaikuttaa aivan varmasti myös muusikkoon ja hänen soittokokemukseensa. Rakastan edelleen soittamista ja (kanonisoituakin) pianomusiikkia. Pohdin, miten voin toimia musiikkikulttuurissa, jossa on edelleen syrjiviä rakenteita ja ihanteita? Miten voin toimia toistamatta sukupuolittuneita arvohierarkioita?

Tasa-arvokysymysten pohtiminen on tärkeää, mutta niiden esille nostaminen on samalla myös vaikeaa. Kriittinen keskustelu koetaan valitettavan usein hyökkäykseksi taidemusiikin arvokasta kulttuuriperintöä kohtaan. Kenties pelkona on, että tasa-arvoisempi musiikkikulttuuri sivuuttaisi olemassa olevan käsityksen kulttuuriperinnöstä tai väheksyisi kanonisoituneiden säveltäjien teoksia. Ehkä ajatellaan, että ”sisältö” saattaa kärsiä jos suunnittelemme konsertteja sukupuolitasa-arvon näkökulmasta. Mutta voisiko tasa-arvoon pohjautuva ajattelu sittenkin rikastuttaa taidemusiikin kenttää? Entä jos voisimmekin löytää jotain uutta ja arvokasta kyseenalaistamalla ihanteita, joilla määrittelemme esimerkiksi ”hyvää soittoa”?

Viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt tutustua naispuolisiin säveltäjiin ja heidän ohjelmistoihinsa. Suorastaan ällistyin siitä, miten paljon ihanaa musiikkia on sävelletty! Olisinpa jo opintojeni aikana soittanut esimerkiksi Valborg Aulinin piano-
sonaattia, Luis Adolpha Le Beaun sellosonaattia tai vaikkapa Amy Beachin Balkan-variaatioita. Mainittakoon, että Sibelius-Akatemiassa järjestetyn Helmi Vesa -pianokilpailun pakollinen osuus koostui tänä vuonna Clara Schumannin musiikista. Tämä oli tervetullut ja raikas avaus! Toivottavasti se motivoi pianisteja tarttumaan muidenkin naispuolisten säveltäjien musiikkiin. Mitä kaikkea voikin vielä löytyä pölyttyneenä arkistoista?

Säveltävien naisten unohtaminen historiaan on yksi länsimaisen taidemusiikin suurimmista epäkohdista – esimerkki siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua, jos emme kyseenalaista ihanteitamme. Lopuksi heitän pallon lukijalle: miten sinä voisit edistää tasa-arvoisuutta ja samalla rikastuttaa ja elävöittää musiikkikulttuuria, jonka parissa toimit?