Maria Puusaari: Nykymusiikki vapauttaa

Tiedonhalu ja kiinnostus uusia asioita kohtaan ovat ohjanneet Maria Puusaaren uraa. Päätyönään RSO:ssa soittava viulisti esittää myös paljon kamari- ja nykymusiikkia, tutkii liidaamista ja kehollisuutta tohtoriopinnoissa sekä suunnittelee ohjelmistoja Uuden Musiikin Lokakuu -festivaalille.

Viulisti on niitä muusikoita, joilla on monta rautaa tulessa. Koronaviruspandemian aiheuttaman poikkeustilan alkaessa hän oli palaamassa päätyöhönsä Radion sinfoniaorkesteriin puoli vuotta kestäneen opintovapaan jälkeen. Hän oli myös aloittanut taiteelliseen tohtorintutkintoon sisältyvän toisen konserttinsa ohjelmiston harjoittamisen sekä treenasi kovaa vauhtia huhtikuun alussa olevaa Tampere Biennalea varten. Siellä hänen oli tarkoitus soittaa Uusinta Ensemblen riveissä. Järjestelyjä vaati myös oululainen nykymusiikkifestivaali Uuden Musiikin Lokakuu, jonka taiteelliseksi johtajaksi Puusaari valittiin hiljattain.

Poikkeustilan vuoksi kevään tulevat työt, olosuhteet ja jopa aikakäsitys muuttivat muotoaan, mutta oma soitin ja soittaminen pysyvät keskeisinä: ”Olen huomannut, että viulu on selvästi minun metodini lähestyä erilaisia asioita – olivat ne sitten historiaa tai analyysia tai soittotapoja tai mitä tahansa.”

Maria Puusaari Puusaari aloitti viulunsoiton hiukan alle neljävuotiaana kotikaupungissaan Oulussa. Kotona seinällä roikkuneiden viulujen kokeileminen oli hauskaa, ja hän muistaakin kolmevuotiaana ilmoittaneensa vanhemmilleen haluavansa viulutunneille. Opettajaksi isä oli jo valinnut Anne Välimäen. Puusaari muistaa edelleen ensimmäiset viulutuntinsa elävästi: ”Ensimmäiset oppimani asiat seuraavat edelleen muistissa mukana – myös se, kun toisella tunnilla huolellisesti asettelin viulun väärälle puolelle kaulaa!”

Puusaaren insinööri-isä oli innokas musiikin harrastaja, joka kannusti lapsia soittamaan. Kovia tavoitteita ei kotipuolesta kuitenkaan asetettu. ”Tykkäsin ihan hirveästi viulunsoitonopettajastani, mutta en ollut yhtään kiinnostunut harjoittelemisesta”, hän muistelee. Yhdeksänvuotiaana Puusaari olisi halunnut lopettaa koko harrastuksen, mutta vanhemmat eivät suostuneet. Kaiken lisäksi hänet vielä pakotettiin mukaan konservatorion oppilasorkesteriin. ”Minä tietysti vastustin sitä jääräpäisesti”, hän kertoo. ”Uuteen oman ikäisten yhteisöön meneminen jännitti, eikä soittaminen kiinnostanut siinä vaiheessa muutenkaan yhtään. Siinä kuitenkin kävi niin, että orkesterissa soittaminen leiskautti innon uudestaan – orkesterissa oli kivaa ja sieltä sai kavereita!”

Oma harjoitteleminen kuitenkin edelleen tökki. ”Niistä ajoista ei olisi kyllä mitenkään voinut päätellä, että minusta tulee joskus ammattilaisviulisti”, Puusaari hymähtää. Muutos tuli teini-iän ja 1990-luvun kynnyksellä, kun mullistukset Itä-Euroopassa panivat ihmisiä liikkeelle. ”Oulun ystävyyskaupungista Odessasta tuli konservatoriolle opettajaksi Lara Lev. Hän bongasi oppilaista ne, jotka ’ryhtyvät harjoittelemaan’”, Puusaari kertoo. ”Lara oli niin tiukka vastus, että helpommalla pääsi, kun harjoitteli. Ja kun oli joku tavoite, niin myös viulutunteja saattoi olla vaikka joka päivä. Siinä pakostikin oppii.”

Toimintamallien muuttaminen vei epämukavuusalueille, mutta toisaalta se myös palkitsi; kun harjoittelukelkka oli käännetty, myös edistyminen oli nopeaa. Lisäksi tuon ajan viuluporukasta syntyi tiiviitä ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet tähän päivään asti. ”Parhaan ystäväni ja RSO-kollegani Reeta Maalismaan kanssa olemme kulkeneet yhtä matkaa 13-vuotiaasta lähtien.” Puusaari ja Maalismaa perustivatkin muutama vuosi sitten yhdessä Olga Reskalenkon ja Pinja Laineen kanssa Airo-jousikvartetin. ”Pitkäaikaisella ystävyydellä on valtava merkitys sekä ihmissuhteena että ammatillisesti”, Puusaari toteaa.

Teini-iästä eteenpäin Maria Puusaaren tie ammattilaiseksi kulki suoraviivaisesti: Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolta solistiselle osastolle ja A-tutkintoa vaille valmiina viulistina RSO:hon. ”Oli minulla tietysti milloin minkäkin asian kanssa kriisejä matkan varrella, mutta isossa mittakaavassa soittajantieni on ollut aika mutkaton”, hän summaa.

Puusaari haluaa nostaa esiin opettajansa: Anne Välimäen, Jari Välimäen, Lara Levin ja piano-opettaja Magdolna Spanyin Oulussa, Merit Palaksen Sibelius-Akatemiassa, Vilmos Szabadin Budapestin vaihtovuonna ja Ensemble Intercontemporainin Hae-Sun Kangin, jolta hän sai yksityistunteja Pariisissa. ”Kaikilla heillä oli valtavan suuri merkitys minulle eri elämänvaiheissani. Opettaja ei opeta vain soitinta ja musiikkia, vaan kokonaista kulttuuria. Kukaan meistä ei ole yksin, vaan liitymme ketjuun ja luomme siihen omalla toiminnallamme uusia lenkkejä.”

Maria Puusaari on soittanut Radion sinfoniaorkesterissa jo 17 vuoden ajan. Alun perin suunnitelmissa oli viulunsoitonopettajan työ, mutta kun hän oli vuonna 2001 Sinfonia Lahdessa sijaisena, orkesterisoitto vei mukanaan.

”Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon tykkäsin orkesterissa soittamisesta”, hän muistelee. ”RSO:hon tullessani tuli välittömästi tunne, että minut otettiin lämpimästi vastaan. Olen viihtynyt kakkosviulusektiossa mielettömän hyvin. Aiemmin ajattelin, että ehkä haluaisin mieluummin soittaa ykkösviulua, koska kaikki sijaisuuteni olivat aina olleet ykkösviulussa – minulla ei edes ollut käsitystä, miten kivaa kakkosviulussa on! Kakkosviulua soittaessa ei myöskään kaikki aika mene stemmojen opetteluun.”

Puusaari viihtyy isossa porukassa, jossa voi tarpeen ja oman fiiliksen mukaan joko vetäytyä tai olla sosiaalinen. Eri ikäiset ja erilaisista kulttuurisista taustoista tulevat kollegat tuovat työyhteisöön voimaa, värikkyyttä ja moniäänisyyttä.

Myös RSO:n laaja-alainen ohjelmistoprofiili miellyttää Puusaarta: ”RSO:ssa saa soittaa kaikkea barokista nykymusiikkiin. En haluaisi erikoistua esimerkiksi nykymusiikkiin tai vanhaan musiikkiin, vaan haluan soittaa monenlaista – myös Mahleria, Beethovenia ja Ravelia. Se on motivoivaa ja kiinnostavaa.” Työtahti on kova, sillä laajan ohjelmiston vuoksi uutta tulee eteen koko ajan, ja ohjelmia saattaa olla kaksikin viikossa. ”Joskus on viikkoja, jolloin kaikki kappaleet ovat minulle uusia. Se on virkistävää, mutta jos sitä olisi koko ajan, niin se olisi tietysti raskasta”, hän toteaa. Vauhti ja energia sopivat Puusaarelle, ja orkesterityön vaatimasta nopeasta kappaleiden valmistamisesta on paljon hyötyä myös muuhun soittamiseen.

Puusaari toimi RSO:n valtuuskunnan puheenjohtajana neljän vuoden ajan viime kevääseen saakka. ”RSO:ssa valtuuskunta on isossa roolissa, koska orkesteri on tottunut vaikuttamaan ja vaatii päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa. Puheenjohtajan roolissa olin tiukasti kiinni orkesterin asioissa ja opin hoitamaan hyvin eri tyyppisiä asiakokonaisuuksia.”

Oulussa Lara Lev opetti Maria Puusaaren harjoittelemaan ja nauttimaan siitä, mutta soittamisen vapaus löytyi myöhemmin – ehkä hieman yllättävästäkin kontekstista.

”Nykymusiikin soittamisesta tuli minulle eräänlainen vapauden elementti jo opintoaikana”, hän kertoo. Sibelius-Akatemialla solistisissa opinnoissa täytyi ottaa haltuun valtava määrä kanonisoituneita suuria viuluteoksia, joilla oli pitkä tulkintatraditio ja jotka vaativat tietynlaista äärimmäisen hallittua soittoteknistä erityisosaamista. Uusi musiikki laajennettuine soittotekniikoineen sekä työnsi soittimen ja soittajan rajoja kauemmas että antoi aivan uudenlaisia vapauksia vaikkapa äänen laadun tai jousenkäytön suhteen.

”Uuden musiikin soittaminen vaikutti positiivisesti myös traditionaaliseen ohjelmistoon”, Puusaari pohtii. ”Kroppa vapautui ja mieli pystyi samalla päästämään irti äärimmäisestä kontrollista.”

Puusaari kertoo tunteneensa nykäripiireissä ensin ulkopuolisuutta – kunnes eräänä päivänä R-talon kuppilassa säveltäjä Max Savikangas tarttui hihasta ja pyysi vastaperustetun uuden musiikin yhtyeen riveihin. ”Olin jonkinlaisessa viulutunnin jälkeisessä nosteessa ja suostuin ilman muuta. Jälkikäteen vasta rupesin miettimään, että mihin liemeen sitä olenkaan itseni saanut!”, hän muistelee huvittuneena.

Siitä sai alkunsa Puusaaren edelleen jatkuva toiminta Uusinta Ensemblessa ja uuden musiikin soittajana. Erilaisten perinteisestä notaatiosta poikkeavien partituurien ja soittotekniikoiden haltuun ottaminen oli työlästä, mutta Puusaari otti asiakseen harjoitella kaiken, mitä eteen annettiin. Prosessi nopeutui vähitellen, ja samalla soittamiseen tuli rentoutta. ”Joissain laajennetuissa soittotekniikoissa on tärkeää, että käsittelee soitinta vapautuneesti. Jos on pelokas sen suhteen, että enhän nyt vaan iske jousta kannesta läpi tai muuten hajota viuluani, soittaminen tulee mahdottomaksi. Tunnistan sen itsekin: ostin kuusi vuotta sitten uuden viulun, ja haluaisin soittaa sillä lähinnä Beethovenia”, Puusaari kertoo. Kaikkein raaimpiin tekniikkoihin hän käyttää toista viulua, koska ei pystyisi muuten soittamaan rennosti. ”Muuten minua ei ahdista tuottaa erilaisia soundeja, vaan lähinnä kiinnostaa, miten viulun ääntä voi laajentaa.”

Maria Puusaari on aktiivisesti myös tilannut suomalaisilta säveltäjiltä ohjelmistoa sekä Uusinta Ensemblelle että itselleen. Ensimmäinen tilaus syntyi ikään kuin vahingossa. ”Olin soittanut Asta Hyvärisen jousikvartettoa Hydroxypropyl jo vuonna 2000, ja silloin se tuntui tosi haastavalta liidata. Tuhahdin miehelleni, että pitäisi varmaan tilata sooloviuluteos, koska silloin ei ainakaan tarvitsisi liidata. Hän oli mennyt sanomaan Astalle, että Maria haluaa tilata sinulta sooloviulubiisin! Asta sitten sävelsi minulle laajennettuja soittotekniikoita sisältävän teoksen, johon myöhemmin tuli elektroniikkaosuus. Teos on nimeltään Miranda.”

Sittemmin Puusaari on tilannut teoksia suurelta joukolta suomalaisia säveltäjiä, esimerkiksi Perttu Haapaselta, Riikka Talvitieltä, Jukka Koskiselta, Maija Hynniseltä, Jouni Hirvelältä, Jarkko Hartikaiselta, Veli Kujalalta, Markku Klamilta sekä mieheltään Osmo Tapio Räihälältä. Suomessa on hyvät rakenteet ja tukimuodot kotimaisen musiikin tilausten tekemiseen ja esittämiseen.

”On helppoa ohjelmoida konsertillinen suomalaista uutta musiikkia. Tässä on puolensa – säveltäjät ansaitsevat tietysti tukea, mutta toisaalta hankalampi on tehdä ohjelma, johon voi ottaa vaikka Berion Sequenzan tai Lachenmannin Toccatinan.”

Puusaari haluaisikin tuoda konsertteihin lisää klassikoksi liitettävää ohjelmistoa: Schönbergiä, Dallapiccolaa, Jolas’ta, Xenakista, Ligetiä ynnä muita. ”Haluan työntää historian rajaa lähemmäs nykypäivää ja ’normalisoida’ 1900-luvun ohjelmistoa. Tuntuu, että monille esimerkiksi Schönberg on nykymusiikkia, mitä se ei enää tietenkään ole.”

Hiukan erilainen tilaus oli vuonna 2011 Villa Karossa Beninissä kantaesitetty Metto, metto, jonka säveltäjä on Noël Saizonou. Mukana oli suomalaisia ja beniniläisiä muusikoita sekä flamencotanssija Katja Lundén. Konsertista muodostui ikimuistoinen spektaakkeli, jossa yhdistyivät tyylit perinteisestä beniniläisestä musiikista jazzin ja popin kautta nykymusiikkiin. ”Konsertissa kesken Räihälän La trace de Karo -sooloviuluteoksen kantaesityksen viulu meni vireestä, mutta päätin jatkaa teoksen loppuun luonnon asettamana scordatura-versiona. Siellä esitettiin myös Tommi Virtasen biisi Saatanan petturi. Koko kylän raitti kaikui seuraavana päivänä ohi ajavien mopokuskien riemukkaista ’saatanan peeturi’ -huudoista! Tommin biisi iski siis suoraan ytimeen!”

Lundénin kanssa Puusaari teki toisenkin flamencoprojektin myöhemmin Suomessa. ”Minulle on ollut tärkeää tehdä jotain muutakin kuin näitä selkeästi klassisen tai nykäripuolen hommia. Olen myös ilolla ollut kokovartaloheittäytymässä yhteistyöhön nykysirkuksen tai teatterin kanssa, jossa minultakin vaaditaan lavapuuhaamista.”

Kehollisuus korostuu erityisesti Puusaaren puhuessa uuden musiikin soittamisesta. Myös tunneside soitettavaan ohjelmistoon on tärkeä riippumatta siitä, millaista estetiikkaa tai tyyliä sävellys edustaa. ”Jokaisen teoksen pinnan alle pitää päästä, jokaiseen pitää luoda omanlaisensa melodia ja jonkin tason emotionaalinen suhde”, hän toteaa. ”Puhe nykymusiikista on joskus älyllistävää, mutta en näe älyllisyyttä tunteen vastakohtana, vaan tieto syventää tunnetta.”

Uuden oppimisen halu, erilaisten ohjelmistojen suunnittelun tarve, liidaamisen problematiikka ja kehollisuuden kokemuksen etsintä tiivistyivät päätökseen hakeutua jatko-opintoihin. Nyt Maria Puusaarella on takanaan noin kolmen vuoden opinnot Sibelius-
Akatemian DocMus-tohtorikoulussa. Lokakuusta huhtikuuhun hän oli opintovapaalla RSO:sta ja keskittyi ensisijaisesti tohtoriopintoihinsa.

Puusaaren tohtorintutkinnon kirjallinen työ koostuu kolmesta artikkelista, joista ensimmäinen on jo valmis ja tarkastettavana. Se on nimeltään Leading as a method for interaction and communication in the performance practice for contemporary music. ”Liidaaminen kiteytyi tutkimusaiheekseni vähitellen. Nykymusiikissa liidaaminen on usein välttämätöntä ja monesti vaikeampaa kuin traditionaalisessa ohjelmistossa, sillä musiikin rytmisiä tai harmonisia elementtejä ei ole välittömästi hahmotettavissa, ja yhteissoitto on siksi haasteellista”, hän taustoittaa. ”Liidaamisen voisi sanoa olevan apukeino, vähän kuin patalaput. Kun puhutaan herkullisesta ruuasta, niin ei puhuta patalapuista. Mutta paistoksen uunista ulos saamiseen niitä tarvitaan.”

Myös ensimmäinen tutkintoon liittyvä konsertti on jo takana päin, ja toinen on suunniteltu pidettäväksi 26.11.2020 Musiikkitalon Camerata-salissa. Konserteissa esitettävissä teoksissa on musiikkia toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta nykypäivään, joten niissä Puusaarella on mahdollisuus yhdistää 1900-luvun loppupuolen klassikkoja uusimpaan uuteen. Tilausteoksia on totta kai mukana, ja erityisesti niissä kehollisuuden erilaiset aspektit korostuvat. ”Kehollisuuden lisäksi tutkintoon tulevissa teoksissa on paljon myös viulun soundin laajentamista esimerkiksi elektroniikan ja videon kautta”, hän kertoo.

Vaikka jatko-opinnot ovat edenneet hyvin ja selkeästi, Puusaarella oli kuitenkin orkesterityötä ikävä. ”Tarvitsin opintovapaan kirjoittamista varten, mutta välillä oli vaikea kuunnella konsertteja. Tuli tunne, että olin ’väärällä puolella’ yleisössä, halusin mukaan soittamaan”, hän kertoo. Töihin Puusaari palasi suunnitelmien mukaisesti huhtikuussa – tosin orkesterityö yleisön edessä oli vaihtunut kamarimusiikin striimaamiseen etäkonserteissa. ”Sillä oli iso merkitys, että pääsi harjoittelemaan jotain tiettyä konserttia ja yleisöä varten. Oli myös ilo huomata, että työhön on noin kova imu!”

Kuvat: Tero Ahonen