Toisen maailmansodan jälkeen musiikki – niin kuin kaikki muutkin taiteet ja tieteet sekä ylipäätään
eri elämän osa-alueet – oli Neuvostoliitossa tiukan kontrollin alaisena. Virallisiin jakelukanaviin päästettiin vain sellainen musiikki, joka oli puolueen hyväksymää ja joka oli todettu sen arvojen ja ideologian mukaiseksi. Tämä puolestaan tarkoitti, että kielletyn musiikin lista kasvoi nopeasti pitkäksi. Kansalaiset eivät luonnollisestikaan saaneet kuunnella rappiollista länsimusiikkia kuten jazzia tai rockia, mutta kiellettyjä olivat myös esimerkiksi Neuvostoliitosta ulkomaille emigroituneitten muusikoitten levyt. Toki näiden lisäksi kielletyllä listalla oli paljon kotimaista musiikkia, joka ei virallisia tahoja syystä tai toisesta miellyttänyt.

Kiellettyä musiikkia sisältäviä äänilevyjä salakuljetettiin länsimaista Neuvostoliittoon Itä-Euroopan kautta, mutta salakuljetettujen levyjen määrät jäivät kuitenkin suhteellisen pieneksi. Levyjen huono saatavuus tarkoitti automaattisesti korkeita ostohintoja, joten harvalla oli varaa ostaa salakuljetettua musiikkia. Musiikinnälkä oli kuitenkin riittävä kannustin, ja se ajoi teknisesti lahjakkaita nuoria huimiin suorituksiin ja uusiin innovaatioihin musiikin laittoman kopioinnin saralla.

Yksi innovaatioista oli niin sanottu roentgenizdat, joka sanana sisältää viittauksen paremmin tunnettuun käsitteeseen samizdat. Se puolestaan tarkoittaa sosialistisissa maissa harjoitettua maanalaista kirjallista julkaisutoimintaa. Roentgenizdat pitää sisällään kielletyn musiikin maanalaisen kopiointi- ja levitystoiminnan, jossa tuunatuilla fonografeilla kopioitiin käytetyille röntgenlevyille Neuvostoliittoon salakuljetettua musiikkia. Tästä syystä myös Ella Fitzgeraldin äänitteellä on näkyvillä ammoin kuolleen, meille tuntemattomaksi jäävän ihmisen rintakehä.

Ratkaisu kopioida musiikkia käytetyille röntgenlevyille oli nerokas, sillä niitä oli runsaasti saatavilla sairaaloista yön pimeinä tunteina. Materiaalia, joka oli jo täyttänyt varsinaisen käyttötarkoituksensa, ei kukaan myöskään varsinaisesti osannut enää kaivata. Kun raaka-aine oli halpaa, lopputuotteenkin hinta muodostui huokeaksi. Artemi Troitski, joka toi roentgenizdat-ilmiön länsimaisen musiikinhistoriankirjoituksen tietoisuuteen vuonna 1988 julkaistussa kirjassaan Back in the USSR: The True Story of Rock in Russia kertoi, että röntgenkuvalle tehdyn äänilevyn sai ostettua ilmiön kultakaudella eli 1950-luvulla puolellatoista ruplalla tai jopa vielä sitäkin halvemmalla. Vertailukohtana voi pitää sitä, että samaan aikaan virallisia teitä hankitusta vinyylilevystä joutui maksamaan viisikin ruplaa. Toki vertailu ei ole aivan reilu, sillä virallisista lähteistä ei saanut sitä musiikkia, jonka vuoksi röntgenäänilevyjä haluttiin ostaa.

Troitski kertoo kirjassaan myös, että röntgenlevyn ostaja otti aina pienen riskin: koskaan ei voinut olla ihan varma, sisältäisikö levy todella sitä musiikkia, jota myyjä sen lupasi sisältävän. Troitski kertoo tapauksista, joissa levyltä kuuluu kyllä muutama kymmenen sekuntia luvattua musiikkia, mutta sen jälkeen musiikki katkeaa ja levyltä kuuluu lällättelevä ääni: ”vai tällaista musiikkia olisit halunnut kuulla” (tai jotain muuta vastaavaa irvailua yleensä räävittömyyksillä ryyditettynä). Myyjä oli suhteellisen hyvin turvassa, sillä ostaja ei voinut valittaa mustanpörssin tuotteen laadusta viralliselle taholle.

Laadukkaankin ja oikeaa musiikkia sisältävän röntgenäänilevyn ehdottomasti huonoin puoli oli levyn nopea kuluminen. Pahimmassa tapauksessa levy oli kuuntelukelvoton jo alle kymmenen kuuntelukerran jälkeen, mutta toisaalta levyn halpa hinta mahdollisti korvaavan levyn ostamisen tasaisin väliajoin. Ostaminen oli vaivatonta, sillä tarjontaa oli yllin kyllin – itse asiassa niinkin paljon, että viranomaiset alkoivat kiinnittää huomiota ilmiöön 1950-luvun kuluessa, ja lopulta vuonna 1958 roentgenizdat kiellettiin lainsäädännöllä. Se, että asia piti erikseen kieltää, todistaa osaltaan toiminnan laajuudesta. Tämän jälkeen viranomaiset ottivatkin laittoman musiikin levittäjät erityisesti silmätikuikseen, ja roentgenizdat-toiminta hiipui pikkuhiljaa 1960-luvun kuluessa. Hiipumiseen lienee vaikuttanut myös kasettien saapuminen markkinoille.

Röntgenlevyn äänenlaatu ei tietenkään vastannut oikean vinyylilevyn soundia, mutta ainakin itse olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin musiikki välittyi tämän artikkelin alussa kuvaamastani Ella Fitzgeraldin Lullaby of Birdland -levytyksen röntgenkopiosta. Olin rehellisesti sanottuna odottanut paljon heikompaa äänenlaatua – varsinkin kun Troitski antaa kirjassaan kovin negatiivisen todistuksen röntgenäänitteiden äänenlaadusta.

Kuka tahansa voi nykyään muuten kuunnella kyseistä Ella Fitzgeraldin röntgenlevyä, sillä se on tallennettu sekä kuvana että äänitteenä The Bureau of Lost Culture -ryhmän ylläpitämälle X-Ray Audio -sivustolle (www.x-rayaudio.com), jolle he ovat onnistuneet keräämään kunnioitettavan määrän kadonnutta röntgenäänilevykulttuuria. Vaikka röntgenäänilevyjä tehtiin 1950-luvulla valtavia määriä, niitä ei ole säilynyt kovinkaan runsaasti. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ne kuunneltiin aikanaan puhki, ja harva säilytti kuuntelukelvotonta röntgenlevyä, jolla oli jonkun tuntemattoman ihmisen luiden kuvia.

Mutta onneksi osa säilytti: näin meille on säilynyt hämmentävä kappale kielletyn musiikin historiaa.

Kuvitus: Lauri Toivio

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2021.