Logistiikkaa, salapoliisityötä ja 14 000 stemmasivua – kansallislaulut Helsingin olympialaisissa

Elokuussa 1951 havahduttiin siihen, että alle vuoden kuluttua Helsingin olympiakisoissa ratkottaisiin paremmuus kaikkiaan 149 urheilukilpailussa, joista jokaisen voittaja palkittaisiin juhlallisessa mitaliseremoniassa, jossa ilmoille kajahtaisi kilpailun voittaneen urheilijan maan kansallislaulu. Mutta kukaan ei tiennyt, miten eri maitten kansallislaulut oikein menevät. Helsingin olympialaisten järjestelytoimikunnan taidejaosto nimitti asiaa ratkomaan puolustusvoimain ylikapellimestari Martti Parantaisen.

Martti Parantaisen vastuulle langennut tehtävälista tuntuu näin jälkikäteen katsottuna hämmentävän pitkältä: hänen tuli hankkia kaikkien 69 osallistujamaan kansallishymnien nuotit, tehdä niistä puhallinorkesterisovitukset, jos sellaisia ei sattuisi valmiina löytymään, kirjoituttaa jokaista soittajaa varten stemma, valita kisoissa esiintyvät soittajat sekä luonnollisestikin harjoituttaa orkesteri huippukuntoon. Seremoniat radioitaisiin kansainväliseen levitykseen, siis myös urheilijan kotimaahan, joten kiusallisille virheille ei olisi varaa.

Ennen kuin Parantainen pääsi käsiksi edellä mainitun listan tehtäviin, hänen piti ratkaista logistinen haaste: järjestelytoimikunta oli päättänyt, että mitaliseremonioita ei järjestettäisi keskitetysti jossakin yhdessä paikassa, vaan kukin voittaja saisi mitalinsa kilpailupaikalla heti kamppailun ratkettua. Kilpailupaikat puolestaan sijaitsivat ympäri pääkaupunkia ja osittain jopa sen ulkopuolella: kiireisimpänä päivänä musiikkia tarvittaisiin peräti viidessä kohteessa samaan aikaan.

Ensimmäisenä Parantainen selvitti, montako soittajaa urakkaan tarvittaisiin. Tätä varten hän kierteli kilpailupaikoilla selvittelemässä niiden akustisia ominaisuuksia ja tuli siihen tulokseen, että olympiastadionin seremonioissa pitäisi olla vähintään 120-päinen puhallinorkesteri, mutta muille kilpailupaikoille riittäisi noin 30 soittajan kokoonpano. Akustisesti kaikkein ongelmallisimmaksi seremoniapaikaksi osoittautui Westendin tennishalli, joka toimi miekkailulajien näyttämönä. Parantaisen testin mukaan ääni kiersi tennishallissa kaikkiaan seitsemän kertaa seinästä toiseen. Tästä syystä Westendin tennishallin mitaliseremoniat päätettiin järjestää hallin ulkopuolella, vaikka tällöin jäätiinkin säiden armoille.

Parantaisen laskelmien mukaan soittajia olympialaisten mitaliseremonioissa tarvittaisiin kaikkiaan 240. Määrä oli sen verran suuri, että yksittäisiä soittajia ei kannattanut alkaa koesoitattaa, joten Parantainen kiersi syksyn aikana kuuntelemassa läpi puolustusvoimain puhallinorkesterit ja valikoi niistä lopulta 10 mielestään parasta. Nämä soittokunnat tulivat Helsingistä, Kuopiosta, Lappeenrannasta, Tammisaaresta, Mikkelistä, Hämeenlinnasta, Oulusta ja Lahdesta.

Soittokuntien valintaprosessin myötä aktualisoitui myös nuottitarve, sillä se olisi ratkaistava ennen kuin yksiäkään harjoituksia voitaisiin pitää. Millään maailman taholla ei ollut valmiina sopivia puhallinorkesterinuotteja kaikista maailman kansallislauluista. Parantaisen ei auttanut muu kuin aloittaa nuottien keruu ottamalla yhteyttä olympiakomiteoihin ja pyytää näiltä ajantasaisia tietoja kunkin maan kansallislaulusta. Pientä apua Parantainen sai urakkaansa onneksi Berliinin vuoden 1936 kisojen järjestelytoimikunnalta, mutta työtä jäi jäljelle silti runsaasti, sillä peräti 42 % Helsingin olympialaisten osallistujamaista ei ollut ottanut osaa Berliinin olympialaisiin 16 vuotta aiemmin. Lisäksi joittenkin maitten kansallislaulut olivat toisen maailmansodan jäljiltä vaihtuneet, joten Berliinistä saatu nuottimateriaali oli paitsi puutteellista, osin myös vanhentunutta.

Tammikuun 1952 koittaessa Parantainen oli lopulta onnistunut selvittämään, miten osallistujamaitten kansallislaulut oikein menivät, joten soittajille jaettavien stemmavihkojen valmistaminen voitiin aloittaa. Parantainen laski, että kaikkien 69 kansallislaulun stemmojen painattaminen 240 soittajalle tulisi suhteettoman kalliiksi. Niinpä hän teki päätöksen tilata kirjapainosta sopivan kokoisia paperiarkkeja, joille oli painettu vain tyhjät nuottiviivastot. Hän laski, että kansallislauluihin tarvittaisiin kaikkiaan 14 000 tyhjää stemmasivua, mutta näiden lisäksi oli otettava huomioon vielä avajaisissa kuultava olympiahymni sekä siellä tarvittavat marssit! Joukkueiden marssiessa kentälle soittokunnan oli määrä nimittäin soittaa jatkuvalla syötöllä sopivaa marssimusiikkia. Parantainen laski, että tähän tehtävään riittäisi kaikkiaan 45 marssia, jotka puolestaan vaatisivat 9 000 stemmasivua. Kirjapainosta tilattiin lopulta 23 000 nuottiarkkia.

Entä kuka olisi se onnekas, joka kirjoittaisi käsin stemmat noille 23 000 pelkkiä viivastoja sisältävälle nuottisivulle? Onneksi armeijassa on työvoimaa toimintavalmiudessa yhdellä käskyllä. Soittokuntien soittajat hoitivatkin nuottien kirjoittamisen niin sanotusti virkatyönä, mikä teki olympialaisten järjestelytoimikunnan taideosaston budjetille hyvää. Sopimus puolustusvoimain kanssa oli mallia win-win, sillä siinä määriteltiin, että nuottimateriaali jäisi kisojen jälkeen puolustusvoimain omaisuudeksi. Heillä olisi varmasti käyttöä ajantasaiselle kansallislaulustolle.

Olympialaisten aikana soittokuntien arki oli hektistä. Soittajat saattoivat joutua olemaan soittovalmiina peräti 14 tuntia yhden vuorokauden aikana, sillä ensimmäiset kansallishymnit ja olympiafanfaarit puhallettiin viimeistään puolenpäivän maissa ja viimeiset painin mitaliseremoniat messuhallissa saattoivat alkaa vasta kolmelta yöllä. Etukäteen Parantainen pelkäsi eniten sitä, miten siirtymät keikkapaikalta toiselle onnistuisivat minuuttiaikataulun mukaisesti kisaturistien ruuhkauttamassa kaupungissa, mutta pelko osoittautui turhaksi: soittajia kuljettaneet kuusi linja-autoa luovivat joka-ainoalle keikalle ajoissa.

Onnistumisena voidaan pitää myös sitä, että olympiakisoissa tapahtui vain yksi kansallislaulumoka. Kun Marjorie Jackson voitti naisten 100 metrin pikajuoksun, soittokunta pläräsi nuotistostaan Advance Australia Fair -nimisen hymnin, joka sitten kajautettiin olympiastadionilla. Kotimaassaan radion välityksellä seremoniaa kuunnellut Australian sisäministeri Wilfred Kent Hughes reagoi kappalevalintaan välittömästi ja sähkötti Suomeen, että Australiaa, kuten kaikkia muitakin maita, oli kunnioitettava sen virallisella kansallislaululla, eikä ”millä tahansa suositulla laululla”, kuten sisäministerin närkästynyt muotoilu kuului.

Parantainen oli tilanteesta ihmeissään, sillä Advance Australia Fair -kappale oli nimenomaan Australian olympiakomitean toimesta lähetetty kisoissa soitettavaksi. Tietämättään suomalaiset olivat joutuneet Australian sisäpoliittisen kysymyksen pelinappulaksi, sillä Australian virallinen hymni (God save the Queen) oli erittäin epäsuosittu. Keskustelua uudesta kansallislaulusta oli Australiassa käyty pitkään ja sitä käytiin vielä kisojen jälkeenkin – itse asiassa Helsingin olympialaisissa soinut hymni Advance Australia Fair julistettiin lopulta Australian viralliseksi kansallislauluksi, mutta vasta vuonna 1984. Vuonna 1952 suomalaiset ottivat maapallon toiselta puolelta tulleet torut nöyrästi vastaan, mutta pääsivät onneksi korjaamaan virheensä heti seuraavana päivänä, sillä Australia otti tuolloin seuraavan kaikkiaan kuudesta kultamitalistaan.

 

Kuvitus: Lauri Toivio

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.