Kun armeija koulutti puhaltajat – Puhallinsoittajien koulutuksen historiaa – osa 1

Viime vuosisadalla valtaosa suomalaisista puhallinmuusikoista sai koulutuksensa armeijan leivissä. Sotaväki ei kuitenkaan vain antanut, vaan se myös otti.

Soitto-oppilaskoulun kurssi N:o 9, joka opiskeli vuosina 1944–1947, ryhmäkuvassa Kaartin kasarmilla Fabianinkadulla.

1900-luvun alkuvuosina suomessa vallitsi suoranainen soittokuntakuume. Maassa toimi satoja torvisoittokuntia ja seitsikoita, joita tehtaat ja kartanot sekä heräävän kansalaisyhteiskunnan synnyttämät palokunnat, raittius- ja työväenyhdistykset pitivät yllä.

Soittokuntien johtajina ja soittajinakin toimi entisiä sotilasmuusikoita, jotka olivat jääneet työtä vaille, kun Keisari Nikolai II lakkautti vuosisadan alussa maassa toimineet Venäjän armeijan suomalaiset yksiköt soittokuntineen.

Puhallinmusiikki tarkoitti käytännössä torvisoittoa, joka oli tuohon aikaan arvossaan ja parhaimmillaan korkealla tasolla. Soittokuntien harvat klarinetistit ja huilistit lähinnä korvasivat vaskisoittajia ja soittivat näiden stemmojen kaksinnuksia – usein vaskisoittajia ketterämmin. Omaa erityistä sointiväriä niillä ei tavoiteltu.

Uudet soittajat saivat koulutuksensa kokeneemmilta soittajilta, minkä saivat, soittokuntien vastatessa jälkikasvunsa kouluttamisesta. Sinfoniaorkesterien puupuhaltajat olivat puolestaan saaneet koulutuksensa ulkomailla, sillä Suomessa ei annettu ammatillista opetusta esimerkiksi oboessa tai fagotissa kuin vasta 1910-luvulta alkaen.

Keskitetty vai hajautettu koulutus?

Sisällissodan aikana Korsholman sotilassoitto-opistossa pikakoulutettiin valkoiselle armeijalle torvisoittokuntia. Laitokseen saapui kirjava joukko vapaaehtoisia soittajia, entisiä sotilasmuusikoita ja jopa kokonaisia soittokuntia. Loppujen lopuksi rintamalle lähti parissa kuukaudessa 13 soittokunnan mukana liki 500 muusikkoa.

Sodan jälkeen armeijalle alettiin saman tien hahmotella soittokunta-organisaatiota. Siihen olennaisesti liittyneestä koulutuskysymyksestä vallitsi kuitenkin kaksi vastakkaista näkemystä, joiden välillä käytiin vuosikymmeniä kädenvääntöä. Toiset halusivat panostaa opetuksen laatuun ja keskittää opetuksen armeijan ylläpitämään sisäoppilaitokseen, joka toimisi Helsingin musiikkiopiston eli nykyisen Sibelius-Akatemian liitännäisenä. Tähän näkemykseen yhdistyi alusta alkaen ajatus puupuhallinten sisällyttämisestä opetusohjelmaan ja armeijan soittokuntien muuttamisesta aikanaan torvisoittokunnista täysverisiksi puhallinorkestereiksi – ja myös puupuhaltajien rekrytointi ja kouluttaminen samalla siviiliorkestereihin.

Lappeenrannan sijoitetun Uudenmaan rakuunarykmentin soitto-oppilaita ryhmäkuvassa vuonna 1928. Päähineet on aseteltu todella tarkasti huolettomaan asentoonsa.

Toisen näkemyksen kannattajat pyrkivät vain käynnistämään uudelleen vuosisadan alussa lakkautetun armeijan soittokuntalaitoksen senaikaisten käytäntöjen varaan. Siinä yhtenä keskeisenä elementtinä oli soitto-oppilaiden ottaminen soittokuntiin oppipoikaperiaatteella toimivaan koulutukseen. He huolehtisivat siivoamisesta ja tupien lämmityksestä, ja toimisivat alkeet opittuaan edullisina signalisteina ja matalan ammattitaidon soittajina. Armeija antaisi pojille vastineeksi ilmaisen ruoan, majoituksen ja koulutuksen – ja ehkä työpaikankin.

Hajautettu malli voitti

Keskitetyn koulutuksen puolesta puhui erityisesti vastaperustettu Sotilassoittokuntien järjestelytoimikunta, johon kuuluivat sotilaskapellimestarit Alexei Apostol ja Lenni Linnala, upseerit Axel Stenius ja Oiva Olenius sekä Erkki Melartin Musiikkiopiston rehtorin ominaisuudessa. Soittokuntiin hajautettavaa koulutusta ajoivat taloudellisiin syihin vedoten armeijan johto ja sotaministeriö.

Lopulta vuoden 1918 lopulla hyväksyttiin hajautettuun koulutukseen perustunut koulutusmalli, jonka ehdot säilyivät pääpiirteissään samanlaisina 1970-luvulle saakka: 13–15-vuotiaat kansakoulun päästötodistuksen saaneet pojat sitoutuivat ilmaista koulutusta ja ylöspitoa vastaan ja holhoojansa luvalla viiden vuoden palvelusajaksi, johon sisältyi varusmiespalvelusaika 3–4 vuoden palveluksen jälkeen, ja parhaimmille soittajille mahdollisuus saada vakituinen työpaikka sotilassoittajana.

Soitto-oppilas K. Hirvenoja Hämeenlinnassa 1922 käyrätorvineen.

Kahden kerroksen järjestelmä

Vuonna 1926 jalkaväkirykmenttien ja laivaston soittokunnat päätettiin muuttaa torvisoittokunnista puu- ja vaskipuhaltimista rakentuviksi puhallinorkestereiksi. Jotta näille soittokunnille saataisiin puupuhaltajia sotaministeriö määräsi järjestettäväksi viiden vuoden ylimenoaikana kaksivuotisia Helsinkiin keskitettyjä 40 oppilaan soitto-oppilaskursseja, joiden opetuksesta vastasi Erkki Melartinin johtama Konservatorioksi vuonna 1924 laajennut Helsingin Musiikkiopisto. Konservatorio saatiin mukaan hankkeeseen, koska Melartin näki hankkeessa tilaisuuden kouluttaa kotimaisia puupuhaltajia myös sinfoniaorkestereiden tarpeisiin. Ensimmäisillä kursseilla annettiinkin lähinnä puupuhaltimien alkeisopetusta, mutta myöhemmin ohjelmaan otettiin myös vaskisoittimia.

Järjestelyn nimeksi vakiintui Armeijan Soitto-oppilaskoulu eli ASOK. Viiden vuoden ylimenoajan sijasta kursseja järjestettiin talvisotaan mennessä seitsemän, ja koulutus jatkui sodan loputtua kolmivuotisena itsenäiseksi yksikökseen muutetussa koulussa.

Moninkertainen määrä soitto-oppilaita – noin 200 poikaa – sai peruskoulutuksensa perinteiseen tapaan soittokunnissa, joissa oppilaiden osuus saattoi olla puolet koko soittovahvuudesta. Vaikka kapellimestarit velvoitettiin lähettämään oppilaita Helsinkiin syventämään opintojaan, käytännössä vain osa pääsi kahden vuoden välein järjestetyille kursseille. Usein syynä oli, että pienen soittokunnan kapellimestari ei halunnut luopua etevästä nuoresta kornetin- tai tuubansoittajasta, asettaen soittokuntansa tarpeet nuoren oman edun edelle.

Vuoden 1926 soittokuntauudistus vesittyi taloudellisista syistä, mutta koulutusjärjestely muuttui pysyväksi – niin kuin väliaikaisratkaisuille usein käy.  Helsinkiin Konservatorion ja myöhemmin Sibelius-Akatemian opetukseen päässeet soitto-oppilaat saivat yleensä parempaa opetusta kuin pieniin soittokuntiin pestatut ikätoverinsa, mutta tästä säännöstä on loistavia poikkeuksia.

Monet maan johtavista puhallinsoittajista ja rivimuusikoista ovat saaneet alkeisopetuksensa näillä kursseilla. Toisaalta kurssilta omaan soittokuntaansa palanneelle nuorelle huilistille saatettiin antaa käteen alttotorvi, koska huilulle ei nähty vaskiyhtyeessä tarvetta.

Sotilasmusiikki-koulussa Opetusupseerina vuodesta 1984 alkaen toiminut Lauri Mieronkoski pitää Lahdessa oppituntia henkilökohtaisessa taloudenpidossa. Koulussa panostettiin sen viimeisinä vuosina myös sen yleisempään kasvatustehtävään.

Kehitys pysähtyy sotavuosiin

Soitto-oppilaitten koulutusmääriä pidettiin lähes koko järjestelmän elinajan merkittävästi isompina kuin armeijan soittajanvakanssien määrä olisi edellyttänyt. Vaikka armeijan suuresta soittajajoukosta seulottiin muusikoita myös siviilipuolen musiikkielämän ja orkesterien tarpeisiin, mitalin kääntöpuolena oli, että järjestelmä tuotti pahimmillaan kapean musiikillisen sivistyksen ja epätasaisen soitinkoulutuksen saaneita soittajia, joille ei löytynyt työtä muusikkona.

Jälkikäteen on helppo nähdä, että sotaväki käytti surutta hyväkseen poikia, jotka joutuivat viettämään nuoruutensa kasarmien karuissa olosuhteissa eivätkä saaneet kunnollista koulutusta palkakseen. Järjestelmä tarjosi kuitenkin monille köyhistä tai muuten ongelmallisista olosuhteista tulleille pojille kotioloja paremmat tulevaisuuden mahdollisuudet, erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin maaseudun köyhyys oli vielä armotonta.

Soittokuntiin lähdettiin usein ilman minkäänlaisia musiikillisia tavoitteita ja intohimoja. Näin kävi esimerkiksi hienon uran muusikkona tehneen ja ylikapellimestarinakin toimineen Arvo Kuikan kohdalla; kunhan heiveröiselle pojalle löytyisi paikka maailmassa. Kuikan kaltaiselle lahjakkaalle köyhän sahatyöläisen pojalle ammattimuusikon ura olisi toisaalta ollut etäinen haave mitään muuta kautta.

Sotavuosina soitto-oppilaat olivat mukana rintamalla. Nykymittapuun mukaisesti heitä olisi pidetty lapsisotilaina, ja he pyörittivät myös kotirintamalla sankarihautajaisia pahimmillaan kahdessa vuorossa.

Sotavuodet ja niitä seurannut pula-aika estivät soittokuntien toiminnan kehittämisen. Sodan jälkeen oppilaitten oloja alettiin parantaa pienin korjaavin toimenpitein – kasvaville pojille muun muassa alettiin antaa iltapalaa – ja myös opetuksen tasoa pyrittiin paikallisesti edistämään. Kasvatuksellinen kokonaiskuva oli kuitenkin hyvin kirjava erityisesti maaseudun soittokunnissa, joissa esimerkiksi musiikinteorian opetus saattoi olla käytännössä olematonta. Yleissivistävistä aineista ja kieltenopetuksesta ei luonnollisesti ollut tuolloin puhettakaan.

Laiva kääntyy hitaasti

Lopulta 1960-luvun alussa tehdyssä eduskunta-aloitteessa nostettiin esiin soitto-oppilasjärjestelmän täydellinen vanhakantaisuus, opetuksen laadun epätasaisuus ja nuorisokasvatuksen – siihen aikaan muussa yhteiskunnassa jo vakiintuneiden – periaatteiden olematon toteutuminen.

Asiasta laadittiin komiteamietintö, mutta muuta sille ei käytännössä tehty yli kymmeneen vuoteen. Sotilasmusiikista vastaavien henkilöiden päähuomio kiinnittyi tuolloin vielä soittokuntien muusikkojen työolojen ja sosiaalisen aseman parantamiseen ja siihen liittyviin jatkokoulutusjärjestelyihin.

Lopulta soittokunnissa annettua soitonopetusta alettiin ajaa alas 1980-luvun alussa. Pienemmissä soittokunnissa se päättyi 1982 ja vuodesta 1986 alkaen soittajien koulutusta annettiin enää vain Sotilasmusiikkikoulussa, jota oli kehitetty ajanmukaiseksi keskiasteen koulutuslaitokseksi. Sen opetuksesta vastasi vuodesta 1984 alkaen Helsingin Konservatorio, ja koulun muutettua Lahteen vuonna 1987 Päijät-Hämeen konservatorio.

Yhteiskunnan kehitys oli kuitenkin edennyt vieläkin nopeammin, sillä vain vuosikymmen soitto-oppilaiden koulutusjärjestelmän päivittämisen jälkeen se lopulta lakkautettiin säästösyistä vuonna 1996. Vuoden 1997 alusta armeijan soittokuntiin pestattiin ensimmäiset siviilissä koulutetut soittajat.