Koronapandemia on puhuttanut viimeisen kahden vuoden ajan niin paljon, että kyllästyminen vaanii jo pitkäjänteisimmänkin hermoja. Yhteiskunta haluaisi selkeästi jo mennä eteenpäin ja normalisoida elämänmenoaan. Monelle freelancemuusikolle ja tapahtumateollisuuden ammattilaiselle painajaismainen tilanne jatkuu kuitenkin edelleen kestämättömällä tavalla, eikä heidän työtilanteensa normalisoidu silmänräpäyksessä. Rajoituksilla on ollut monia kauaskantoisia vaikutuksia, ja räikeän epäoikeudenmukaisilta tuntuneiden rajoitusten kohdentuminen pääasiassa esittäville aloille tulee hiertämään vielä pitkään. Usko hyvinvointivaltioomme ja sen päättäjiin on, jos ei romuttunut, ainakin vakavasti lommoutunut. Kulttuurialojen olematon arvostus on käynyt selväksi.
Kun esittävä taide on ollut tämän kaksivuotisen ajanjakson rajoituksien keskeisimpiä kärsijöitä, on selvää, että alan tulonmenetykset ovat olleet valtavat. Riippuen siitä, mitä alalla halutaan käsittää, voidaan kuitenkin puhua miljardiluokan menetyksistä. Monille yksilöille tilanne on ollut kohtuuton.
Muusikon tulot muodostuvat usein monista lähteistä, ja tämä tilkkutäkkimäinen ansiorakenne korostuu freelancemuusikoiden toimenkuvassa. Työhön kuuluu tyypillisesti esiintymisten lisäksi opettamista, sovittamista, säveltämistä ja tuottamista. Tällainen kudelma on normaalioloissa tuonut turvaa, kun tulot eivät ole yhden kortin varassa. Nyt kriisiaikana monipuolinen tulonhankinta on kuitenkin koitunut ongelmaksi sosiaaliturvan kylmien luukkujen edessä. Monet työsuhteissa ikänsä työskennelleet on luokiteltu yrittäjiksi, kun ovat kertoneet rajoitusten aikana harjoittelevansa ja vaikkapa säveltävänsä. Järjestelmän jäykkyys ja muusikon työn ymmärtämättömyys käyvät yli ymmärryksen.
Kompensaatiota ilman kompensaatiota
Herättyään alan ahdinkoon valtio lupasi rahaa menetysten kompensoimiseksi. Pettymys oli suuri, kun rahojen jakokanavaksi valikoitui Taike. Ensimmäiset haut, kuten edelleen viides ja suurin erä kesäkuussa 2021 (65 miljoonaa euroa), perustuivat pitkälti Taiken vakiomuotoiseen taiteilija-apurahamalliin. Mallissa tuki kohdistuu tulevaan taiteelliseen työskentelyyn, eikä se ole luonteeltaan kompensatorista. Lisäksi apurahapäätösten kriteeristöt jäivät täysin läpinäkymättömiksi ja odotusaika kohtuuttoman pitkäksi, eikä menetysten suuruutta selvitetty hakemuksessa lainkaan. Kompensaatioon ei siis edes pyritty.
Hyvin pitkälti musiikkialan lobbaama raha päätyi siis Taiken isoon yleiskassaan, mitä kautta se hyödytti myös muiden alojen taiteilijoita, joilla työnteko ei välttämättä ollut estettyä ja kiellettyä. Kenttää ovat kuumottaneet tiedot siitä, että tukea ovat saaneet myös vakituisissa päätoimisissa työsuhteissa työskentelevät, esimerkiksi opettajat, jotka keikkailevat sivutoimenaan. Vaikka heilläkin tulot vähenivät, perustoimeentulon turvasi kuitenkin opettajan palkka.
Moni muusikko ei ole koskaan hakenut apurahaa. Osoittautui, että hakemusten taidokkuus painoi enemmän kuin koettujen tappioiden määrä. Kentällä on vitsailtu, että menestyneessä hakemuksessa täytyykin esiintyä kolme muodikasta i-kirjaimella alkavaa sanaa: Innovatiivisuus, immersiivisyys ja inkluusio. Niin tai näin, hakemuksiin tottumattomat muusikot kärsivät hakemusrutiinien puutteesta.
Tilanne on matkan varrella parantunut, ja kentän kriittiset äänenpainot ovat keventyneet. Yhä useampi on saanut apurahoja, ja myös kriteeristöjä on höllennetty, jotta raha ulottuisi yhä useammalle. Juuri päättyneessä haussa ollaan jo varsin lähellä Muusikkojen liiton jo alun perin esittämää mallia, jossa kysytään nimenomaan menetysten suuruutta. Jos Muusikkojen liiton ehdottama malli olisi omaksuttu jo alun alkaen, apurahat olisi jaettu puhtaasti menetyspohjaisesti, helpoimmillaan vaikka kännykkäapplikaatiolla tehtävän selkeän ja yksinkertaisen hakumenettelyn kautta. Vakituisissa päätoimisissa työsuhteissa työskentelevät olisi rajattu ulos, kenenkään ei olisi tarvinnut valehdella keksityistä projekteista ja raha olisi liikkunut ilman kuukausien odottelua, koska prosessissa ei olisi ollut lainkaan harkinnanvaraista taiteellista pohdintaa. Malli olisi perustunut huolellisesti viritettyyn laskukaavaan, aivan kuten liiton omat korona-apurahat. Näin olisi ehditty estää monta alanvaihtoa, soittimen myyntiä ja surullista nälkäistä tarinaa. Nämä muistot eivät huuhtoudu mielistämme vain sillä, että mahdollisuudet työntekoon jälleen toteutuvat.
Moni on halunnut kertoa tarinansa, mutta harva on halunnut tehdä sitä omilla kasvoillaan. Kolme rohkeaa on kuitenkin lupautunut avaamaan kokemuksiaan selviytymisestään korona-ajasta ja Taiken apurahahakemuksista.
Juho Viljanen, Kuva: Antti Rintala
Juho Viljanen
Juho Viljasen toimeentulo koostuu osa-aikaisesta luottamushenkilötoimesta Muusikkojen liitossa sekä runsaasta genrevapaasta keikkailusta. Kun keväällä 2020 kaikki soittotyöt peruuntuivat, Viljanen soitti TE-toimistoon kysyäkseen neuvoa työttömyyskorvaushakemuksensa tekemiseen. Kaksi eri virkailijaa kahdessa eri puhelussa totesivat Viljasen yrittäjäksi, eikä hän tulisi saamaan positiivista lausuntoa. Hakemus meni kuitenkin läpi liiton juristien autettua Viljasta sen teossa.
”Tämä kuvastaa hyvin sitä epäselvää ja jopa mielivaltaista tilannetta statuksen määrittelyn osalta. Paikkakunnasta ja virkailijasta riippuen lausunto voi olla ihan mitä vain”, Viljanen puuskahtaa.
Räikeimmässä Viljasen kuulemassa tapauksessa muusikko on etukäteen hakenut lausuntoa siitä, voiko työskennellä apurahan turvin sivutoimisesti, vaikka hakee ansiosidonnaista päivärahaa. Lausunnon mukaan tämä olisi ok. Kuukauden päästä lausunto kuitenkin kumottiin, ja pyydettiin palauttamaan tukirahat. Hakija olikin TE-toimiston mukaan apurahan turvin työllistynyt itse omassa työssään, ja luokiteltiin nyt yrittäjäksi.
”Tällaisen kuuleminen kyllä sulattaa aivot. Yhteiskunnan on nyt pakko reagoida tähän. Kun yhä useampi on pakotettu työskentelemään itsenäisenä pienyrittäjänä, tämä romuttaa koko sosiaaliturvajärjestelmän ja luo mahdollisuuden kaksille työmarkkinoille ja harmaalle taloudelle.”
Viljanen myöntää, että monilla ongelmat ovat voineet johtua huolimattomasti tehdyistä hakemuksista. Se on voinut siksi herättää huomiota, ehkä ärsytystäkin, ja sitä on alettu syynäämään tavallista tarkemmin. Sama koskee apurahoja. ”On käynyt selville, että monet eivät ole edes lukeneet hakuohjeita, ja ovat voineet hakea rahaa aivan vääriin kohteisiin.”
Viljanen harmittelee sitä, että etenkin Taiken kautta rahojen hakeminen on vaatinut taitoa ja kokemusta. Tämä on eriarvoistanut hakijoita. Moni sellainen, joka olisi tarvinnut tukea ja olisi siihen oikeutettu, ei ole sitä saanut huonon hakemuksen vuoksi. ”Voi olla, etteivät he ole koskaan ennen sellaista tehneetkään. Taiken myllyyn tottuneet hakijat ovat ohittaneet heidät, kun he tietävät miten hakemus tehdään ja jopa millaisia sanavalintoja kannattaa käyttää.”
Musiikkiala oli etenkin suurimman rahasumman lobbaaja, ja Viljasen mukaan se olisi pitänyt selkeämmin suunnata esittävän taiteen puolelle. ”Suurimmat ansiotulojen menetykset ovat tulleet esittäville taiteilijoille, koska esiintyminen on ollut sekä kokonaan että osin estettyä. Olisi ollut helppoa tehdä otanta vaikkapa kahden edellisen vuoden ansiotuloista ja verrata niitä korona-ajan tuloihin. Tätä kuilua oli tarkoitus kompensoida etenkin heille, jotka tippuivat sosiaaliturvan ulkopuolelle.”
Viljasella kävi hyvin omien Taiken hakemustensa kanssa. Hän sai apurahaa, joka mahdollisti yhdessä tyhjentyneen kalenterin kanssa työskentelyn itse tehdyn soololevyn parissa. ”Sain tehtyä sen mitä olin ajatellut, eli levyllisen musiikkia syntikoilla ja rumpukoneella ja soitin itse päälle. Julkaisin pienen LP-painoksenkin, ja eräs pieni levy-yhtiö julkaisi sen striiminä. Apurahat olivat merkittävät niin taloudellisesti kuin motivaattoreinakin.”
Viljanen pitää itseään onnekkaana, kun ei tippunut pahimpiin sosiaaliturvan kuoppiin ja on saanut apurahoja. Tiukalla kulukurilla hän on selvinnyt ajasta kohtuudella, vaikka soittotulot loppuivatkin. ”Olen kuullut monia järkyttäviä tapauksia, joissa muusikot ovat tippuneet kaikista turvaverkoista läpi, eikä heillä ole ollut minkäänlaisia säästöjä. Moni on joutunut vaihtamaan alaa ja myymään soittimensa ja laitteensa. Tämä tuntuu huutavalta vääryydeltä, etenkin kun kyseessä ovat olleet aiemmin omalla työllään hyvin toimeen tulleet päätoimiset ammattilaiset.”
Viljanen myöntää myös järkyttyneensä siitä, miten varautumattomia alalla on oltu. Hän ymmärtää sen, ettei matalapalkka-alalla välttämättä pysty kerryttämään isoa taloudellista puskuria, mutta se kuinka moni ei ole kuulunut liittoon, työttömyyskassaan tai on maksanut vain alinta YEL-maksua, on tuntunut käsittämättömältä. ”Todella isolla luottamuksella on eletty. Toivottavasti tästä kaikesta myös opitaan jotain.”
Perttu Korteniemi, Kuva: Elias Ryynänen
Perttu Korteniemi
Äänisuunnittelija Perttu Korteniemi on tullut alalle varsin tyypillistä reittiä. Hän miksasi jo ala-asteella koulun juhlia, ja tehtävä veti puoleensa. Jossain vaiheessa hän havaitsi olevansa jo vähintään puoliammattilainen ja alkoi omatoimisesti opiskella alaa. ”Musiikista se yleensä lähtee”, Korteniemi toteaa. ”Ensin soitetaan, sitten aletaan kiinnittää huomiota ääneen, ja pikkuhiljaa huomataan, että on oltu äänipöydän takana jo aika kauan. Paluuta ei enää ole.”
Korteniemi muutti Iso-Britanniaan 2008 ja toimi siellä kymmenen vuoden ajan eri yhtyeiden miksaajana, tuotantopäällikkönä ja kiertuemanagerina. Hän huolehti niin kalustosta, logistiikasta, tilojen vuokraamisesta ja varustamisesta kuin keikkabusseista ja -rekoistakin. Hän palkkasi teknisen henkilökunnan ja huolehti heidän työoloistaan. Kiertueet veivät häntä ympäri maailman. Muutettuaan takaisin Suomeen hän matkusti vielä Gorillaz-yhtyeen kiertueilla, mutta nyt työtehtävät ovat olleet etupäässä kotimaassa. Tällä hetkellä hän toimii Haloo Helsinki! -yhtyeen tuotantopäällikkönä ja Hög-nimisessä yrityksessä, joka toteuttaa eri yhtyeiden tuotantoja.
Korteniemi muistaa edelleen elävästi epäuskoisen tunteen, kun työt peruuntuivat keväällä 2020. Hän istui Olavi Uusivirran kiertuebussissa ja kuunteli radiosta tilanteen kehittymistä. ”Tahkolla saimme vielä soittaa, vaikka Helsingissä oli jo kiellot voimassa. Leville emme enää päässeet, vaan käänsimme bussin nokan kohti Helsinkiä. Tilanne tuntui oudolta ja epätodelliselta, eikä kukaan arvannut, kuinka kauan se jatkuisi.”
Korteniemen kaikki työt peruuntuivat. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Olavi Uusivirta teki pian kaksi konserttielokuvaa, ja niissä riitti tekniikalle töitä. Se toimi myös terapiana, kun aluksi ilmassa oli lähes ulkonaliikkumiskiellon tuntua. ”Projektit olivat hulluja, mutta vain taloudellisesta näkökulmasta. Taiteellisesti ne olivat korkeatasoisia”, Korteniemi toteaa. ”Löysin myös jonkin verran tv-puolelta töitä ja striimikeikkojen äänihommia. Onneksi minulla on varsin monipuolista osaamista, ja näin löysin jotain tekemistä, vaikka tulotaso toki romahtikin.”
Ensimmäinen törmäys sosiaaliturvajärjestelmän kanssa tuli heti pandemian alkuvaiheessa. Korteniemi oli yhteydessä Kelaan, mutta sai todeta työuransa olevan vielä liian lyhyen Suomeen paluunsa jälkeen – työssäoloehto ei täyttynyt. Koska päivärahaa ei herunut, Korteniemi työskenteli pahimpana aikana hetken rakennustyömaalla. Syrjähyppy jäi kuitenkin lyhyeksi.
”Tilanne oli epäuskottava. Olin aina kokenut, että minulla oli monia mahdollisuuksia uralleni. Jos joku juttu ei olisi kantanut, olisin voinut tehdä jotain muuta. Nyt yhtäkkiä koko ala oli maailmanlaajuisesti pysähdyksissä.” Korteniemi hämmästelee sitä, että olemme edelleen varsin samassa tilanteessa kuin kaksi vuotta sitten. Lainsäädäntö on monin osin jäykkää, ja tuntuu että torjuntatoimet ovat tähdänneet lyhytaikaisemman kriisin hoitoon.
”Se, että meillä on edelleen räikeitä ongelmia sosiaaliturvan järjettömyyksien kanssa, kertoo siitä, että kaikki odottivat paluun normaaliin tapahtuvan nopeammin.” Kun nyt tiedämme viruksesta enemmän kuin aluksi ja suurin osa on jo rokotettu kolmannenkin kerran, rajoituksia voisi Korteniemen mielestä jo höllentää. Perusteet niiden jatkamiselle ovat enää hauraita.
Korteniemi kertoo, että moni on vaihtanut pakon edessä alaa. Kun jo ennen koronaa alalla oli huutava työvoimapula, alalta poistuneet tietenkin pahentavat tilannetta entisestään. ”Myös perinteinen oppimistapa, mestari–kisälli-toiminta on ollut melkein kokonaan jäissä.”
Stadion- ja Hartwall Areena -tason äänijärjestelmäsuunnitteluun kykeneviä ammattilaisia on ollut Suomessa vain kourallinen, nyt heistä kolme on vaihtanut alaa pysyvästi. Kun isot keikat taas alkavat, he eivät ole enää käytettävissä. Myös alan työnjohdollista ja lavarakentamisen suunnitteluosaamista on hävinnyt.
Kun Korteniemeltä kysyy, onko jotain hyvääkin tapahtunut, hän hetken mietittyään toteaa, että ehkä ala on tullut nyt jonkinlaisesta piilosta päivänvaloon. ”Siitä kertoo sekin, että vasta nyt alalle on saatu nimike – tapahtumateollisuus. Se on nyt tunnustettu yhdeksi teollisuuden alaksi, jolla on merkitystä myös kansantaloudellisesti.”
Kun apurahat tulivat haettaviksi, kävi heti selväksi, että Taiken kautta jaettavat rahat eivät kompensoi menetyksiä, vaan tarjoavat uusia taiteellisia työmahdollisuuksia. Tapahtumateollisuuden työntekijät olivat helisemässä. ”Ensimmäisellä kierroksella todella harva tekniikkapuolelta sai apurahoja, kuten en minäkään. Monen projektin ennakkotyö on teknistä suunnittelua, enkä koe sitä millään lailla taiteeksi, vaikka se taiteellista lopputulosta palveleekin. Sitten kun miksaan vaikkapa Olavi Uusivirran keikkaa salissa, koen osallistuvani taiteen tekemiseen.”
Tämä aiheutti alalla kysymyksiä siitä, millaisia hakemuksia pitäisi tehdä, jotta tekniikankin ihmiset pääsisivät osallisiksi tuista. Korteniemen ensimmäinen hakemus hylättiin, vaikka työskentelyn tarkoituksena oli Olavi Uusivirran keikkaelokuvien loppumiksaus. ”Nähtävästi se ei ollut taiteellista työtä.”
Myöhemmin Korteniemelle kerrottiin, että oli tärkeää kirjoittaa itsensä kehittämisestä, sen tarpeesta ja toteutumisesta hankkeessa. Näillä ohjeilla toisella kierroksella jo tärppäsikin. Oli tärkeää ilmaista, että apurahan avulla voisi välttää alanvaihdon. ”Mielenkiintoista on kuitenkin tämä ristiriitaisuus siinä, että TE-keskukselle ei vastaavasti saa missään nimessä kertoa, että kehittää itseään ja harjoittelee, koska se tulkitaan yrittämiseksi. Toisessa hakemuksessa pitää siis kertoa harjoittelusta, toisessa sitä ei saa missään nimessä myöntää – ei ihme, jos siinä menee vipuun.”
Vuodenvaihteen tienoilla Korteniemen tilanne näytti jo paremmalta. Hetken. ”Joululoman jälkeen tunsin itseni rentoutuneeksi ja palasin töihin innolla. Minulta peruuntui yhdessä rytäkässä kolme alkuvuoteen sijoittuvan gaalan äänisuunnittelua. Kolmen taloudellisesti tärkeän työn peruuntumiset tuntuivat iskulta palleaan. En ollut hakenut Taiken edellistä apurahaa, koska kuvittelin jo olevani hyvin työllistetty. Nyt rajoitukset jatkuivatkin, työni olivat taas vähissä, enkä saanut edelleenkään työttömyyskorvausta.”
Korteniemi harmittelee sitä, että osa musiikkialan lobbaamista rahoista valui myös aloille, joilla työnteko ei ole ollut estettyä eikä edes kovasti rajoitettua. Hänestä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun tulonmenetysten kompensoimiseksi tarkoitetut varat menivät myös niille, joilla ei ole ollut merkittäviä tulonmenetyksiä.
Korteniemi pitää erityisen epäoikeudenmukaisena sitä, jos ihminen on työllistänyt itsensä ilman yhteiskunnan tukivaroja ja kun elinkeino yhtäkkiä kielletään, hänet pakotetaan keksimään väkisin joku keinotekoinen projekti saadakseen laskunsa maksetuksi. ”Ei se mitään rentouttavaa elämää varmasti ole, kun sitä miettii, tuleeko joku vielä hakemaan rahat takaisin, jos tehty projekti ei olekaan täsmälleen sitä mitä piti. Tuntuu että järjestelmässä on jotain vakavasti vialla, kun ahkeria ja työllään elantonsa ansaitsevia ihmisiä kyykytetään kriisitilanteissa.”
Korteniemi pitää ammattilaisten passivoitumista ja masentumista isona riskinä. Jos jäät kotiin sohvalle odottamaan ihmettä, ammattitaito ja asennekin hiipuu. Työkunto voi laskea, ja pian sitä ei ehkä enää kuulu siihen ryhmään, jolle soitetaan ensimmäisenä, kun töitä on taas tarjolla. ”Suomen järjestelmä on sellainen, että erittäin matalasti palkatuille aloille ei välttämättä kannata lyhyisiin työsuhteisiin lähteä ainakaan rahan takia, jos tuet ovat sopivasti pyörimässä.”
Vielä ei nähdä tämän kaiken vaikutuksia tulevaisuuteen. Korteniemi odottaa mielenkiinnolla, miten hänen nyt 2,5-vuotias lapsensa suhtautuu siihen, kun maskien käyttö vähenee tai loppuu. ”Hän on syntynyt maskien maailmaan, eikä muusta tiedä. Aikamoista.”
Reeta-Leena Vestman, Kuva: Patrik Stenström
Reeta-Leena Vestman
Muusikko-näyttelijä Reeta-Leena Vestman tekee musiikkia etupäässä yrittäjänä ja teatterityötä työsuhteessa ja kuuluu molempien alojen liittoihin. Viimeiset vuodet ovat kuluneet musiikki- ja puheteatterin, keikkojen, opettamisen ja äänitöiden parissa. Enimmäkseen siis näyttämöllä, mihin rajoitukset purivat kovimmin.
Keväällä 2020 Vestman oli tekemässä Keski-Uudenmaan teatterissa Aktiivimalli-nimistä komediaa. 11.3. näytökset peruuntuivat, samoin teatterissa pidettäväksi suunniteltu musiikki-ilta Night on Broadway, jossa Vestman olisi yhdessä kahden ystävänsä kanssa esiintynyt. Vappuna peruuntui Mustion Kesäteatterin Kaksi puuta -musiikkikomedia. Juhannuksena peruuntuivat koko syksyn työt Linnateatterin Revyyssä. Tätä jatkui uuvuttavalla tahdilla niin, että oikeastaan kaikki kalenterissa vuosille 2020–2021 merkityt produktiot peruuntuivat.
”Välillä olisi ollut mahdollista työskennellä, mutta kun kuvittelin että olin täystyöllistetty, en ollut hakenut mihinkään muihin produktioihin. Syksyllä 2020 sain hetken esittää Evita-musikaalia Seinäjoen kaupunginteatterissa, kunnes kaikki suljettiin taas. Kesällä 2021 toteutui ensimmäisen kerran koko produktion elinkaari, kun saimme esittää Something Rotten -broadwaymusikaalin kaikki esitykset Törnävän kesäteatterissa. Myöhemmin syksyllä vierailin solistina cover-tehtävässä Kansallisoopperassa Webberin Love Never Diesissa. Vaikka minua ei lopulta näytöksissä tarvittukaan, oli ihanaa saada taas työskennellä upeassa porukassa ja päästä laulamaan tosissaan.”
Seitsemän ison produktion peruuntuminen alkaa jo haitata ammattitaidon ylläpitämistä. Oma harjoittelu pitää tietenkin sinänsä taitoja yllä, mutta lavalla olemista ja yleisölle laulamista voi harjoitella vain lavalla yleisön edessä. Satojen esitysten peruunnuttua suurin ongelma oli kuitenkin taloudellinen.
Vestman kertoo pärjänneensä varsin hyvin TE-toimiston kanssa asioidessaan, mutta se on vaatinut paljon selvityksiä ja huolellista perehtymistä. Hänen päätyönsä on työsuhteista teatterityötä, ja yrittäminen on onneksi ollut selkeästi sivutoimista. ”Aina se kuitenkin jännittää jonkin verran, kun näitä asioita joutuu kerta toisensa jälkeen selvittämään.”
Aivan aluksi teatterityön peruutukset tuntuivat kohtuuttomilta. Pitkänkin harjoitusperiodin jälkeen teatteri voi perua freelancerin näytökset korvauksetta vain kymmenen päivää ennen esitystä. Aluksi keikkojen peruutukset menivät myös force majeuren piikkiin, toki osin ymmärrettävästi, mutta kun tilannetta jatkui riittävän pitkälle, peruutuksen syyksi ei enää riittänyt force majeure. ”Tähän Muusikkojen liittokin on ottanut napakasti kantaa, ja tiedän että muusikoille on maksettu korvauksia perutuista töistä. Osa on saanut keikkaliksansa jopa täysimääräisinä.”
Vestmankin harmittelee sitä, ettei Taiken rahoilla pystytty kompensoimaan menetettyjä tuloja, tai että rahoja ei jaettu suhteessa menetyksiin. ”Olen ollut valtavan kiitollinen kahdesta Taiken apurahasta, mutta eiväthän ne valitettavasti ole missään suhteessa kymmenien tuhansien eurojen menetyksiin. Kyllä minä pitäisin ihan oikeudenmukaisena jopa täyttä kompensaatiota, jos työnteko on valtiovallan määräyksellä kiellettyä. Se, että etenkin aluksi vain pieni osa hakijoista sai apurahaa, ja sekin piti näennäisesti käyttää jonkin uuden projektin valmistamiseen, oli monille todella nöyryyttävä ja hankala kokemus.”
Päättäjiä on lähestytty monelta taholta, ja Taike on jakelukanavana kyseenalaistettu, mutta nähtävästi opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa jakaa rahat nimenomaan sitä kautta. Se jättää esimerkiksi esitystekniikan ihmiset hankalaan asemaan.
Vestman kertoo yrittäneensä muotoilla hakemukset mahdollisimman rehellisesti ja koettaneensa kertoa, mitä oman ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen vaaditaan. Tämä on tärkeää ilmaista myös koko alan puolesta, jotta tieto ja ymmärrys muusikon työstä kasvaisi. ”En ole halunnut keksiä mitään kokeellistaiteellisia projekteja, vaan olen rehellisesti näyttänyt, mitä minun työni oikeasti on. Se on harjoittelua, valmistautumista ja lopuksi varsinaisessa tilanteessa työskentelyä. Treenaan jatkuvasti laulamista, olen käynyt tanssitunneilla aina kun on voinut, ja nytkin jo harjoittelen tulevia musikaalirooleja.”
Toinen harmillinen ristiriita nousee vielä Vestmanin puheissa esiin. Kun moni apuraha on suunnattu johonkin projektiin, jotka voidaan toteuttaa vasta kun rajoitukset ovat höllentyneet, voikin olla, että samaan aikaan onkin jo muita töitä tarjolla. Jos samalla on tuotettava joku apurahaa varten keksitty projekti, voi olla, että hyviä työtarjouksia menee jälleen sivu suun.
”Ongelmanahan on ollut nimenomaan ne ajat, kun ei ole voinut eikä saanut tehdä töitä. Rahaa olisi tarvittu kompensoimaan näitä menetyksiä, eikä johonkin tulevaisuuden projekteihin, kun mahdollisesti ala elpyy muutenkin. Jos joudut apurahan vuoksi kieltäytymään vielä tulevistakin töistä, siinä voidaan mennä jo pakkasen puolelle. Ei kompensoitu menetyksiä, mutta apuraha estää tekemästä töitä.”
Kuten itsensä työllään elättäneet muusikot, myös näyttelijät voivat olla tyystin kokemattomia apurahahakemusten teossa ja ovat siksi jääneet ilman. ”Valtaosa näyttelijöistä on työntekijöinä produktioissa, joissa heitä ohjataan, eivätkä he välttämättä ole koskaan tehneet mitään monologiesityksiä tai omia projekteja. He ovat perustyön huippuammattilaisia. Nämä usein täystyöllistetyt ammattilaiset ovat olleet hätää kärsimässä, kun eivät ole ehkä kirjoittaneet eläessään yhtään apurahahakemusta. Mistä keksiä joku projekti?”
Vestman arvostelee sitä, että vakituisissakin työsuhteissa oleville on annettu Taiken rahaa tässä tilanteessa. ”Freelancerina voin sanoa, että se on herättänyt pahaa verta kentällä friikkujen keskuudessa. Sivutoimisten keikkojen peruuntumisesta ei pitäisi tässä tilanteessa saada mitään kompensaatiota”, Vestman puuskahtaa. ”Jos raha olisi oikeasti tarkoitettu kompensaatioksi, hakemukseen pitäisi voida kirjoittaa työsuunnitelmaksi laskujen ja vuokran maksamisen ja kaupassa käynnin. Sitähän me palkallammekin teemme.”
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2022.