Katja Ceder – Tauko toi syvyyttä soittamiseen

Huilisti Katja Ceder on kohdannut pelkonsa sekä muusikkona että purjehtijana ja huomannut, että vaikeat kokemukset ovat kääntyneetkin vahvuuksiksi.

Viime vuoden elokuussa meripelastuslaitos sai hälytyksen Helsingin edustalle lähelle Villingin saarta. Yksin purjehtinut 41-vuotias nainen oli saanut veneessään sairauskohtauksen ja soittanut itse apua paikalle. Nainen siirrettiin keskellä aallokkoa veneestä toiseen saamaan hoitoa, ja pelastuslaitoksen miehistö huolehti myös yksin jääneen purjeveneen turvaan. Tilanteesta selvittiin lopulta säikähdyksellä ja kaikki päättyi hyvin.

Rytmihäiriökohtauksen merellä saanut purjehtija oli Katja Ceder, helsinkiläinen pitkän linjan orkesterihuilisti. Purjehdusvuosia on takana jo liki kaksikymmentä, mutta tilanne oli ensimmäinen laatuaan. Se ei silti jättänyt jälkeensä pelkoa, päinvastoin.

”Aloitin muutama vuosi sitten yksinpurjehduksen, ja merellä olen joutunut opettelemaan pelkojeni kohtaamista ja eräänlaisen turvattomuuden sietämistä. Mutta olen oppinut myös luottamaan vahvemmin itseeni ja siihen, että pärjään. Tämäkin kokemus antoi minulle uskon siihen, että apua on saatavilla ja nopeasti, kun tiukka paikka tulee.”

Samoja ominaisuuksia, joita yksinpurjehtiminen edellyttää – epävarmuuden sietämistä, rohkeutta ja itseluottamusta – Ceder tarvitsee myös työssään freelancemuusikkona. Hän on työskennellyt arvostettuna orkesterihuilistina jo parikymmentä vuotta ja soittanut lähes koko uransa ajan freelancerina. Kun vakipaikkaa ei ole, ei aina ole myöskään palkallisia kesälomia eikä mahdollisuutta tehdä pitkän linjan suunnitelmia. On myös luotettava itseensä ja ammattitaitoonsa ja siihen, että yhden pestin päättyessä jotain uutta tulee tilalle, vaikka varmuutta siitä ei aina ole etukäteen.

Ceder on onnistunut lähes koko uransa ajan työllistymään ilman pitkiä taukoja tekemällä sijaisuuksia eri orkestereissa. Määräaikaisuudet ovat kestäneet muutamasta kuukaudesta pisimmällään kolmeen vuoteen. Tavallisin pituus on puoli vuotta, syyskaudesta kevätkauteen. Sijaisella orkesteri, kollegat ja koko työyhteisö vaihtuvat usein, mutta se ei Cederin mielestä ole ongelma. Ennemminkin hän on sitä mieltä, että on rikkaus saada soittaa niin monenlaisissa eri orkestereissa.

”Yhden konserttikauden aikana ehtii hyvin kotiutua orkesteriin, enkä ole kokenut, etten olisi yhtä lailla täysipainoinen soittaja ja jäsen työyhteisössä kuin vakisoittajatkin. Sijaiset eivät tietysti voi aina vaikuttaa toimintaan yhtä paljon eivätkä osallistua kokouksiin, mutta senkin olen usein ajatellut lähinnä vapauttavana tekijänä. Ja jokaisesta orkesterista löytyy aina myös jo aiemmin tuttuja kollegoita.”

Ceder kuitenkin myöntää, että on toki raskasta aina, kun pesti päättyy ja pitää kerätä tavarat, jättää työkaverit ja lähteä eteenpäin. Ja että ajoittain hän on kokenut sijaisena ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se on enemmän oman pään sisäistä prosessointia kuin työyhteisöstä johtuvaa.

Cederillä on sijaisuuteen vertauspintaa, sillä hän on aikoinaan, opintojensa ollessa vielä kesken, soittanut vakituisena Joensuun kaupunginorkesterissa. Vaikka eläkevirka orkesterissa tuntui nuoresta huilistista aluksi huikealta, lopulta kolme vuotta vakipestissä kuitenkin riitti. Alun perin lahtelainen mutta myöhemmin Helsinkiin juurtunut Ceder huomasi kaipaavansa kovasti takaisin pääkaupunkiin, jossa asuivat myös hänelle läheiset ihmiset. Jatkuvat yöjunailut pääkaupungin ja Pohjois-Karjalan välillä alkoivat käydä raskaiksi. Niinpä hän lähti Joensuusta ensin opintovapaalle, ja aika pian päätyi irtisanoutumaan ja jättäytymään kokonaan freelanceriksi.

”Huomasin, että keikkoja ja sijaisuuksia riittää pääkaupunkiseudulla hyvin. Moni muusikko joutuu muuttamaan vakipaikkojen perässä kauaskin kotikaupungistaan. Itse en ole Joensuun jälkeen halunnut lähteä kauemmas. Mutta mistäpä tietää, ehkä nyt vähän vanhempana se voisi ollakin taas mahdollinen vaihtoehto.”

Jatkuvalla sijaisuuksista toiseen hyppimisellä on myös varjopuolensa. Kun ei voi itse vaikuttaa työtilanteeseensa, vaan on pitkälti tuurista ja sattumasta kiinni, milloin seuraava pesti löytyy, elämä voi olla epävarmaa ja taloudellisesti stressaavaa. Välillä työrintamalla on hiljaisempaa, välillä ruuhkaisempaa, ja silloin on otettava kaikki keikat, mitä tarjotaan, usein oman jaksamisen kustannuksella.

Katja Cederkin on joutunut kohtaamaan omat rajansa ja voimiensa loppumisen. Kymmenisen vuotta sitten, seitsemän vuoden freelancekauden jälkeen Cederin elämässä tuli seinä vastaan. Soittamisesta oli kadonnut kaikki ilo, jatkuva epävarmuus ja turvattomuus jäytivät takaraivossa, ja huilistin ura joutui kriisiin. Loppuun palaminen oli niin totaalista, että puoli vuotta huilu pysyi kotelossa ja kaapissa, eikä hän soittanut sitä kertaakaan sairauslomansa aikana.

”Kriisi oli valtavan suuri. Mutta lopulta se oli myös valtavan hyvä asia. Jouduin kyseenalaistamaan kaiken, mutta samalla sain mahdollisuuden nähdä asiat uudella tavalla.”

Pysähdyksen seurauksena Ceder alkoi hitaasti päästä irti suorituskeskeisestä ajattelutavastaan. Hiljalleen hänelle myös kirkastui, että oma soittaminen ja siihen liittyvät työtilanteet ovatkin erillisiä asioita, eivät toisiinsa sidottuja.

Kun on koko ikänsä tottunut soittamaan instrumenttiaan lähes päivittäin, voi pitkä tauko tuntua pelottavalta. Osaanko enää soittaa yhtä hyvin kuin aiemmin? Onko ammattitaitoni tallella? Joudunko palaamaan monta vuotta takaisinpäin? Pystynkö enää kehittymään? Näitä Katja Cederkin pohti sairauslomalle jäätyään. Hän kuitenkin antoi itselleen luvan ajatella, että pahimmassa tapauksessa hän lopettaa soittamisen kokonaan – ja niin saa käydä, jos siltä tuntuu.

Toipumisensa aikana Ceder ei tehnyt tietoista päätöstä siitä, milloin kokeilisi taas soittamista. Mutta eräänä päivänä kesän jälkeen se vain tapahtui. Hän käveli kaapille, otti soittimen kotelostaan ja alkoi soittaa. Yllättäen irti päästäminen ja pitkä tauko olivatkin tehneet vain hyvää ja kääntyneet vahvuuksiksi.

”Soittaminen tuntui taas todella hyvältä. Ilo soittamiseen oli palannut ja mikä parasta, olin saanut siihen aivan uudenlaista syvyyttä. Kaikki pingotus ja vanhat maneeritkin olivat kadonneet.”

Loppuun palaminen aiheuttaa yleensä ihmiselle tarpeen kyseenalaistaa kaiken sen hetkisen ja miettiä, voisiko elämäänsä elää toisin. Mitä oikeasti haluaisin tehdä isona? Olisiko mahdollista vaihtaa alaa ja tehdä uusi suunnitelma, jos vanhaan paluu ei enää tunnu mahdolliselta? Katja Cederkin on joutunut kysymään itseltään näitä kysymyksiä ja punnitsemaan valintojaan. Hän on miettinyt, olisiko hän valmis luopumaan siitä, mikä on ollut hänelle tärkeää jo lapsesta saakka, jos epävarmuus töistä alkaa käydä liian raskaaksi.

Jo 15-vuotiaana Ceder tiesi haluavansa soittaa huilua ammatikseen. Kukaan muu hänen perheestään ei ollut taiteellisella alalla, mutta ala-asteikäistä tyttöä musiikki kiehtoi. Ja vaikka huilu oli valikoitunut vähän sattuman kautta hänen instrumentikseen ala-asteella musiikkiopistovalinnoissa, se oli tuntunut heti omalta. Peruskoulun jälkeen Ceder aloitti muusikon ammattiopinnot Lahden konservatoriossa ja kävi samalla iltalukiota. Päivät täyttyivät treenaamisesta ja opinnoista aamusta iltaan, mutta se ei haitannut. Konservatoriossa rakkaus huilun soittamiseen ja sen soundiin leimahtivat niin täysillä, että hän tiesi, mitä haluaa. Ja 18-vuotiaana Ceder pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan solistiselle osastolle.

”Muutama vuosi sitten tein plan B:n ja kävin läpi mielessäni kaikki ne vaihtoehdot, jotka minua kiinnostaisivat, mikäli päättäisin luopua soittamisesta. Tuntui vapauttavalta oivaltaa, että elämässä voi tehdä suuriakin muutoksia, jos haluaa.”

Mutta kun hän oli pyöritellyt suunnitelmaansa mielessä perusteellisesti ja konkreettisesti riittävän kauan, oli helppo tehdä päätös. Ei hän oikeasti halunnutkaan toteuttaa hyppäystä uuteen, vaan koki lopulta luontevaksi haudata suunnitelman. Rakkaus huiluun piti pintansa.

Ceder sanoo toisinaan ihmettelevänsä, miten hänen kaltaisensa, hyvin turvallisuushakuinen ihminen on valinnut niin paljon epävarmuuden sietämistä vaativan ammatin. Paitsi työtilanteiden epävarmuus, myös esiintyminen ja taiteilijuus jo itsessään edellyttävät heittäytymistä tilanteisiin, joissa mitä vaan voi tapahtua. Ceder myöntää olevansa kova esiintymisjännittäjä, kuten moni muukin muusikko.

”Jännittäminen on tavallaan myös kumppanini, kaverini ja suurin haastajani. Se voi olla positiivinen voimavara, joka tarjoaa lopulta ne huikeimmat tunteet ja kokemukset onnistumisen hetkellä. Mutta se voi olla myös sen kaltaista esiintymisahdistusta, joka vie valtavasti energiaa ja heikentää itseluottamusta.”

Ceder on käynyt aikoinaan pitkään psykoterapiassa, mutta jännittämiseen hän kokee saaneensa parhaat ja hyödyllisimmät työkalut psyykkisen valmentajan avulla. Valmennuksessa opeteltiin paljon erilaisia mentaalisia harjoituksia, jotka auttavat paitsi palautumaan konserttien jälkeisestä ylikierrostilasta, myös ennakoimaan tulevia tilanteita. Hän ihmettelee, mikseivät muusikot käytä enemmän psyykkisiä valmentajia työssään.

”Kuuluuhan lähes jokaisen ammattiurheilijankin treeni- ja kilpavalmennukseen myös psyykkistä valmennusta. Uskon, että todella moni muusikko hyötyisi tällaisesta työssään. Se täydentäisi soittoharjoituksia, jotka eivät pelkästään aina riitä.”

Toukokuussa 2019 Katja Ceder on juuri päättämässä pisintä sijaisuuttaan koskaan. Helsingin kaupunginorkesterin hyvästeleminen ja kaappien tyhjentäminen kolmen vuoden pestin jälkeen tuntuu jälleen haikealta. HKO on Cederille rakas orkesteri, jossa hän on soittanut aiemminkin. Hän sai taannoin jopa palkinnon viisivuotisesta urastaan orkesterissa – niin monta vuotta on sijaisuuksista HKO:ssa yhteensä kertynyt.

Pitkästä aikaa hänellä on myös tilanne, että syksyksi ei ole kiinnitystä tiedossa, ainakaan vielä. Joskus ne tulevat lyhyelläkin varoitusajalla, jos vakituisille soittajille tulee yhtäkkiä rasitusvamma tai muu syy, jonka vuoksi heidän tilalleen tarvitaan akuutisti sijainen.

Ceder ei stressaa tilanteesta. Ennen syksyä on edessä pitkä, ihana purjehduskesä. Merellä purjehtiminen on Cederille enemmän kuin harrastus, se on tapa elää osan vuodesta. Meri on myös yksi parhaista terapeuteista.

”Etenkin yksin purjehtiessa vaivun helposti sellaiseen meditatiiviseen tilaan, jossa en ajattele menneitä enkä tulevia. Ympärillä on joko puhdas hiljaisuus tai luonnon äänet. Se on muusikolle tärkeää.”

Viisi vuotta sitten hänen elämäänsä liittyi yhdellä pamauksella ikävä seuralainen: krooninen tinnitus. Kun alun hälytystila ja ajatus, joutuuko hän elämään vaivan kanssa lopun elämäänsä, rauhoittuivat, hän onnistui myös ylittämään siihen liittyvän tunnelatauksen. Pariin vuoteen se ei ole enää häirinnyt hänen jokapäiväistä elämäänsä. Tinnitus kuitenkin vahvasti korreloi stressin ja väsymyksen kanssa. Siksi on oltava tarkkana, että ehtii palautua. Ceder onkin opetellut tunnistamaan jaksamisen rajansa ja harjoitellut itsensä johtamista.

Nykyään hän pitää kiinni siitä, että viikossa on vähintään yksi, mieluiten kaksi vapaapäivää ja että pitkä kesäloma on ja pysyy. Ja vaikka yksinpurjehdus toisinaan haastaa ja pakottaa kohtaamaan pelkoja ja kiperiä tilanteita, se on jotain ihan muuta kuin muusikon työ ja arki. Yksin veneessä merellä sekä muiden purjehtijoiden seurassa satamassa tuntuu hyvältä olla Katja vaan.

Kuvat: Patrik Stenström