Kansallisen musiikinhistoriankirjoituksen harhapoluilla

”Tieteen tulokset eivät aina riitä, kun isänmaanystävät alkavat kertoa menneisyydestä.” Lause löytyy historiantutkija Inkeri Koskisen kirjasta Villi Suomen historia (Tammi, 2015), jossa hän käy läpi Suomen historiaan liittyvää mitä mielikuvituksekkainta näennäistieteellistä teoretisointia. Tunnetuimmat huuhaahistorioitsijat lienevät Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Ior Bock, mutta pseudohistoriankirjoitus on ilmiönä heitä paljon laajempi – eikä suomalaisen musiikinhistoriankirjoituksen historiakaan ole vailla omaa kansallismielistä pseudotiedettään

Yksi merkittävimmistä suomalaisista musiikin pseudohistorioitsijoista on Heikki Klemetti, joka rakensi päätoimittamastaan Säveletär-aikakauslehdestä hetkeksi musiikillisten fundeerauksiensa äänitorven (lehti ilmestyi vuosina 1906–1911). Sävelettären pääkirjoitukset todistavat erinomaisen ilmeikkäästä ja vakuuttavasta kirjoittajasta, jonka tekstien kielellinen taituruus sai kuitenkin usein kompensoida niiden sisällön hämäryyttä ja suoranaista kömpelyyttä. Erinomainen esimerkki tällaisesta kirjoituksesta on Sävelettären numeron 1/1907 peräti nelisivuinen pääkirjoitus ”Mitä on ’suomalaisuus’ musiikissa?”.

Otsikon esittämään kysymykseen Klemetillä oli antaa selkeä vastaus: suomalaisuus musiikissa on hänen mukaansa yhtä kuin kirkkosävellajit ja aivan erityisesti doorinen moodi. Nykylukijan näkökulmasta Klemetin varsinaista vastausta kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten hän siihen päätyi. Pääkirjoituksen lähtöoletus on nimittäin samalla myös sen lopputulos, eli ajatusketju muodostaa kehäpäätelmän sen puhtaimmassa muodossa. Lähtöoletukseensa ”suomalainen musiikki on kirkkosävellajeihin perustuvaa” nojaten Klemetti osoittaa epäsuomalaisiksi kaikki sellaiset suomalaiset kansanlaulut, joissa ei ole kirkkosävellajisuutta. Tällä tavalla rajatusta tosisuomalaisten kansanlaulujen kokonaisuudesta hän pystyy tekemään johtopäätöksen, että ainoa suomalaisia kansanlauluja yhdistävä piirre on niiden kirkkosävellajisuus.

Suomalaisen kansanmusiikin kirkkosävellajisen taustan Klemetti selitti näin: ”Eihän meillä ollut keskiaikana mitään muuta malliksi kelpaavaa musiikkia kuultavana kuin kirkon messut. Vielä 1600-luvulla laulettiin katoolisia hymnejä ja sekvenssejä. [- -] Tietysti kansa muodosti omat laulusävelmänsä metsän polkuja astuskellessaan, järven selkiä soudellessaan ainoitten kuulemiensa mallien, s. o. kirkon messujen ja hymnien mukaisiksi. Suomalaiselle kansanlaululle laskivat siis esi-isämme vankan kirkollisen perustuksen, ja se on kestänyt niinkuin ovat kestäneet heidän jykevät kivitemppelinsä.”

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta Klemetin doorilaisteoria sai useita kansallismielisiä kannattajia. Yksi heistä, Lauri Ikonen, julkaisi Klemetin lehden manttelin perineessä Uusi Säveletär -lehdessä (nro 11–12/1914) tekstin ”Suomalaisen musiikin ääriviivoja”, jossa hän käytännössä toisti Klemetin ajatukset lähes sellaisinaan. Musiikkitieteilijä ja kansanmusiikin kerääjä ja tutkija Otto Andersson, josta oli myöhemmin tuleva Åbo Akademin musiikkitieteen ja kansanrunouden professori, oli kirjoittanut lyhyehkön vastineen jo Klemetin aiempaan tekstiin, mutta Ikosen tekstin luettuaan hän poisti sordiinonsa.

Tidning för musik -lehdessä (nro 3/1915) julkaistussa artikkelissaan ”Tonaliteten och det nationella i den finska folkmusiken” Andersson sitoi Klemetin ja Ikosen kansalliset ajatuskulut kiinnostavasti osaksi laajempaa kansainvälistä kokonaisuutta. Referoituaan ensin näiden tekstit hän esitteli Tobias Norlindin Svensk musikhistoria -kirjassa tekemän määritelmän, jonka mukaan ruotsalainen kansanmusiikki perustui kirkkosävellajeihin ja aivan erityisesti doorisen ja lyydisen moodin käyttöön. Andersson lainasi myös norjalaisen Catharnus Ellingin artikkelia ”Vore folkeviser”, jonka mukaan ”doorinen elementti on meillä [Norjassa] täydessä voimassa”, sekä tanskalaisen Thomas Laubin artikkelin ”Vore folkevisemelodier og deres förnyelse” kuvausta siitä, miten tanskalainen omaehtoinen kansanmusiikki syntyi: ”Kristinuskon Tanskaan-saapumisen mukana seurasi myös gregoriaaninen kirkkolaulu [- -] Isämme eivät olleet kuulleet mitään sen kaltaista laulamista, ja siitä lumoutuneena he loivat uusia lauluja, jotka oli rakennettu kokonaan kirkollisten laulujen elementteihin, [se oli] nerokas luomus, jolla he ilmaisivat kaiken, mikä heillä oli sydämellään.” Andersson jatkoi vielä C. J. Sharpin tutkimukseen englantilaisen ja L. Schneiderin tutkimukseen ranskalaisen kansanmusiikin osalta. Kumpikin oli päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan heidän kansansa musiikin leimallisin piirre oli – yllätys yllätys – doorinen asteikko.

Andersson korosti, että Klemetin ja Ikosen kaltaiset kansallismieliset kirjoittajat etsivät kansallisia erityispiirteitä täysin väärästä suunnasta eliminoidessaan tarkastelunsa piiristä kaikki sellaiset musiikilliset piirteet, jotka olivat liikkuneet maantieteellisten rajojen yli. Tarkastelemalla vain omaa napaansa kirjoittajat olivat tulleet vahingossa nimenneeksi kansalliseksi erityispiirteekseen kirkkosävellajisuuden, joka itse asiassa on piirteistä yksi kosmopoliittisimpia ja joka siksi olisi pitänyt eliminoida tarkastelusta lähtökohtaisesti kokonaan, jos kerran tarkoituksena on löytää nimenomaan kansallisen musiikin kansallinen ydin. Jos musiikista haluaisi löytää jotain kansallista, pitäisi Anderssonin mielestä tarkastella nimenomaan sellaisia musiikillisia piirteitä, jotka ovat kulkeutuneet kulttuureista toisiin. Näissä piirteissä voisi hänen mukaansa kenties nähdä kansallisia erityispiirteitä siinä, miten musiikkia on missäkin maassa varioitu, ja mitkä piirteet puolestaan ovat pysyneet muuttumattomana.

Väittely Klemetin ja Ikosen kanssa osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Molempien pelikirjaan kuului niin sanottu pulun shakkitaktiikka: kaada nappulat, kakkaa pelipöydälle ja lennä kertomaan kavereille, että voitit. Klemetin osalta tämä toteutui, kun hän ohitti Anderssonin vastineen lehdessään lyhyesti: ”Voisin ruveta sananvaihtoon hra Anderssonin kanssa muuten, mutta koska minä en kylliksi hallitse ruotsinkieltä, kirjoittaakseni sillä kielellä, eikä hra Andersson kyllin hallitse suomea, ymmärtääkseen täydellisesti mitä sillä kielellä kirjoitetaan, niin täytyy minun jättää hra Andersson yleisöineen väärinkäsityksensä aiheuttamaa katkeruutta hautomaan.” Klemetti vihjaa Anderssonin ymmärtäneen hänet jotenkin väärin, mutta ei kerro, mikä tämä väärinkäsitys oli. (Ainoa väärinkäsitys, jonka Anderssonin tekstistä olen löytänyt, liittyy erään yhdistyksen perustamiseen, eikä mitenkään varsinaiseen väiteltyyn asiaan). Ikonen puolestaan vastasi omassa lehdessään valehtelemalla ihan pokkana. Hän kirjoitti: ”En ole väittänyt gregoriaanis-tonaalisia ominaisuuksia meikäisten kansansävelmäin melodisiksi erikoispiirteiksi enkä sanonut niiden edustavan suomalaisuutta näissä”, vaikka kyllä hän itse asiassa juuri niin alkuperäisessä artikkelissaan väitti.

Huuhaahistorioitsijoiden tunnistettavin piirre onkin varmasti se, etteivät he ole halukkaita perustelemaan näkemyksiään. He tietävät pitävänsä totuutta hallussaan, ja heille se riittää.

Kuvitus: Lauri Toivio

Teksti ilmestynyt Muusikko-lehdessä 4/2020.