Jyrki Saarinen – Äänen ammattilainen

Jyrki ”Speedy” Saarisen ansioluettelo äänipöydän takana on hengästyttävän pitkä. Nimiä vilahtelee aina Bob Geldofista Jethro Tulliin, Björkistä Chick Coreaan ja RSO:sta Marzi Nymaniin. Moni tuntee Saarisen nimenomaan äänisuunnittelijana ja äänittäjänä, jonka lämmin olemus saa muusikot rentoutumaan studiossa. Hän on myös tehnyt mittavan muusikonuran niin bändeissä, teatteriorkestereissa kuin televisio-ohjelmissakin.

Legendaarinen musiikinopettaja Seija Järvinen, äskettäin menehtyneen Oulunkylän Pop & Jazz Konservatorion rehtorin Klaus Järvisen vaimo ja työpari, toi Pihlajamäen koululle bänditoiminnan 1970-luvulla. Se oli silloin varsin anarkistista, ja rehtori vastusti toimintaa hanakasti. Koululla järjestettiin kuitenkin ”tossutansseja”, joissa omat bändit saivat esiintyä.

”Isoveljeni kävi Seijan niin sanotuilla Landola-kursseilla, ja seurailin sivusta hänen läksyjään”, Jyrki ”Speedy” Saarinen kertoo. ”Veljen into hiipui pian, mutta minun ei. Koululla oli paljon bändikeikkoja ja huomasin pian olevani Järvisen patistamana myös mikserin nappuloiden takana.”

Oulunkylän Pop/Jazz-opisto aloitti Oulunkylän yhteiskoulun tiloissa vuonna 1971, ja Saarinen pääsi pian Eero Luparin ja Raimo Sarkion kitaratunneille. Hän ei kuitenkaan innostunut kurssimuotoisesta ja kuivahkosta tavasta edetä. Bändikuviot vetivät puoleensa – oli niin paljon motivoivampaa harjoitella jotain, jota pääsi heti käyttämään. Saarinen siirtyikin myöhemmin oppilaaksi Peter Lerchelle, jolla oli erilainen tapa lähestyä opettamista.

”Oppikirjat nurkkaan ja särö päälle! Se oli nuorelle kova juttu.”

Vaikka opinnot Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa jäivät lyhyiksi, koulu ja myös sen myöhempi rakennus, Vanha Seurahuone, ovat seuranneet Saarista aina tähän päivään saakka. Pop/Jazz-opisto sai konservatorion statuksen 1980-luvun alussa samalla kun se muutti Seurahuoneelle. Sinne rakennettiin studio, jonka suunnitteli tunnettu akustikko Andy Munro.

Opiston vakinaisena äänittäjänä toimi Rene Sirén, mutta Saarinen kävi vetämässä studiotyöskentelyn klinikoita muusikoille ja tuotti heidän big band -levyjään. Ne olivat luonteeltaan dokumentaarisia, eikä taloudellista tavoitetta ollut. Saarinen piti rumpaleille sessioita muun muassa klikin käytöstä ja vähän asenteestakin.

”Muistan elävästi, kun 80-luvun lopulla fuusiojazz ja Dave Weckl olivat aivan valtavassa suosiossa. Laitoin Huey Lewisin Power of Loven klikin kanssa soimaan ja pyysin kavereita soittamaan mukana. Tuntui että se tyyli oli silloin kokonaan hukassa, ja hommasta ei meinannut tulla mitään – eikä se tuntunut oikein kiinnostavankaan.”

Opiston tilat kävivät pieniksi, mutta Klaus Järvisellä oli piirustukset valmiina lisärakennusta varten. Naapuruston isokenkäiset saivat kuitenkin torpattua suunnitelman, ja kun Arabiasta tarjottiin tiloja, muutto oli edessä.

Oulunkylän Pop/Jazz-opisto oli kuitenkin ehtinyt tehdä naapurustoon lähtemättömän vaikutuksen; vuosia muuton jälkeen Oulunkylässä oli asukasilta, jossa keskusteltiin kaupungin omistaman Seurahuoneen tulevaisuudesta. Väkeä oli runsaasti.

”Muistan, kun eräs naapuri sanoi siellä, että hän tuli paikalle vain varmistaakseen, ettei Klaus Järvinen vaan tule takaisin.”

Erinäisten vaiheiden jälkeen Saarinen palasi juurilleen, kun hänen yrityksensä Mediagents Oy muutti äänistudionsa Seurahuoneelle vuonna 2008.

Armeijaan mennessä urahaaveet olivat vielä avoimia. Saarisen äiti kuitenkin huomasi Ylen äänitarkkailijakurssin ilmoituksen Helsingin Sanomissa.

”Homma kuulosti kiinnostavalta, ja läpäistyäni testit minulla oli opiskelupaikka Ylen ammattiopistossa armeijasta pääsyä odottamassa. Elämä sai sopivan suunnan.”

Opinnot kestivät kaksi lukuvuotta, joista jälkimmäiseen, 1982–1983, kuului harjoitustöitä Ylen eri yksiköissä.

”Kävin lähes kaikki osastot läpi, mutta levottomana luonteena koin, että televisiolla oli tarjota monipuolisimmat tehtävät. Radiossa oli siihen aikaan erittäin lokeroituneet työnkuvat, ja musatuotantoon oli todella vaikea päästä.”

Uuden uran tärkeäksi vaikuttajaksi nousi etenkin Reijo Isoaho, eli legendaarinen Pikkureiska.

”Reiska istutti minut vanhalla M1:llä äänipöydän ääreen ja käski ruuvaamaan nappuloita. Jos tuli pulmia, hän auttoi. ’Vain vedessä voi oppia uimaan’ taisi olla hänen mottonsa.”

Isoaholla oli poikkeuksellinen asema ja osaaminen ja hän oli alansa legenda – osin myös persoonallisuutensa ja habituksensa vuoksi. Reiskan taidoista kertoo muun muassa se, että soitettuaan keikkansa Yyterissä 1966 The Rolling Stones pyysi häntä kiertueelleen miksaajaksi. Turhaan.

Osin Isoahon ansiosta Saarinen pääsi television puolella heti musiikin pariin. Hanoi Rocksin keikka Kulttuuritalolla oli ensimmäinen Ylen varsinainen rocktuotanto, joka toimi Saariselle ponnahduslautana Provinssirockiin Ramonesin, Bob Geldofin, Iggy Popin ja muiden suurten nimien pariin.

Saarinen sai myös tehdä paljon klassista, ja Radion sinfoniaorkesteri kuului työnkuvaan kuten Savonlinnan oopperajuhlatkin. Välillä ohjelmassa oli myös urheilua ja tv-teatteria.

”Kaikkea hauskaa olen siis päässyt Ylellä tekemään, mutta musa on ollut aina pääosassa.”

Saarinen on aina viihtynyt Ylen töissä erinomaisesti, ja hän onkin saanut sieltä myös varsin joustavasti vapaata muihin töihin. Oikeastaan vain vuosina 2014–2015 oli lievä kyllästymisen vaihe. ”Musapuolen tuotannot vähenivät, ja tuntui, että kun jotain tehtiin, tehtiin vain spektaakkeleita.”

Sitten radion jazztuottaja VP Heinonen jäi eläkkeelle. Yle ei voinut palkata tehtävään ketään ulkopuolista, joten he kysyivät Saarisen kiinnostusta. Saariselle tehtävä oli kuin lottovoitto. Yle tallentaa kymmenisen studiosessiota vuodessa. Ne tehdään Finnvoxilla, koska M1-studio purettiin. Myös UMOa taltioidaan 7–10 kertaa vuodessa ja lisäksi myös monia festivaaleja.

”Kokoan biisilistat, kestot ja verokortit, istun takapiruna ja taiteellisena tuottajana ja miksaamme tallenteet. Teen vielä radiomasteroinnin ja muokkaan sen raakaohjelmamateriaaliksi toimittajalle. Lopuksi kerään kaiken tiedon tallenteesta ja vien sen tietoineen arkistoon.”

Saarinen kertoo itse pyrkineensä aina tekemään ajatonta äänimaailmaa. Tallenteesta ei tarvitsisi heti tunnistaa, miltä aikakaudelta se on. Autossa taannoin Radio Helsingissä soitetun Frank Zappan 70-luvun kappaleen muhkea, turpea ja lievästi säröllä oleva pehmeä yleissoundi herätti kuitenkin muistelemaan eri aikojen ääni-ihanteita.

”En ole todellakaan mikään analogifriikki, mutta kun tajusin tämän äänimaailman kadonneen, se hätkähdytti. Liputan kyllä toki editoinnissa digitaalisen puolesta.”

Tallentamisen alkuaikoina äänitettiin kokonaisuus, nykyisin usein pelkkä soitin – äärimmilleen yksinkertaistettuna. Jonkin aikaa nauhoja käytettiin vielä rinnan tietokoneiden kanssa, ja silloin pystyttiin hyödyntämään molemmista tekniikoista parhaat puolet. Digi on kuitenkin vallannut alan.

”Kuten kaikissa muutoksissa, jotain katoaa ja jotain tulee tilalle. Nauhojen kanssa menetettiin tietty inhimillinen soundi, toisaalta editoinnin ja jatkojalostamisen mahdollisuudet kasvoivat eksponentiaalisesti.”

Nauhat rajoittivat tekemistä myös hyvällä tavalla. Alun perin tietokoneen piti nopeuttaa tuotantoprosessia, mutta loputtoman editoinnin myötä ajankäyttö lienee kuitenkin vähintäänkin ennallaan. Digitalisaation ja sen suomien herkkujen myötä mahdollisuuksia on suorastaan jo liikaa.

”On nykyisin vaikeaa edes käsittää, miten aikoinaan on tosiaan ihan fyysisesti nauhoja leikkaamalla tehty editit.”

Miksauksessa ja äänittämisessä korvat ovat kuitenkin edelleen tärkein työkalu.

Ollessaan taannoin Ranskassa Mix with the Masters -seminaarissa Tchad Blaken opissa Saarinen seuraili muiden kurssilaisten kanssa vierestä, kun mestari miksaili kappaleita. Osallistujat kirjoittivat muistiinpanoja ja ottivat valokuvia hänen asetuksistaan. ”Blake sanoi, että asetukset ovat vapaasti kopioitavissa, mutta hänen korvansa ja tapansa kuunnella ja kuulla eivät.”

Miksaaminen on Saariselle parhaimmillaan vaikuttamista soivaan lopputulokseen. Hän saa siinä äänensä kuuluville.

”Lienee niin, että jos onnistun hyvin, normikuuntelija ei reagoi miksaukseen. Siihen kiinnitetään eniten huomiota silloin, kun homma on todella pielessä.”

Erilaisissa studiosessioissa on kovin erilaisia ihmisiä. Jos ilmassa on paljon vahvoja mielipiteitä, tilanteeseen ei välttämättä kannata juuri puuttua. Ja vaikka joskus ehkä pitäisikin, Saarinen väistyy taka-alalle. Tärkeintä on saada talteen se, mitä artisti haluaa. Tallenteet jäävät elämään, ja artistin pitäisi pystyä seisomaan niiden takana myöhemminkin. Jokaisella on mielessään oma ”riittävä”, ja se on toki veteen piirretty viiva. On myös osattava lopettaa viilaaminen, etteivät inhimillisen varianssin jäljet katoa kokonaan.

Saarinen kuitenkin huomauttaa, jos mennään selkeästi ali kohtuullisen riman. ”Täytyy siis olla herkkänä sille, milloin sanoa kantansa, milloin ei.”

Vaikka Saarinen tunnetaan ennen kaikkea lukemattomien keikkojen, levyjen ja tv-ohjelmien äänisuunnittelijana, hänen oma soittajanuransa on niin ikään monipuolinen. Hän tunnustaa, että muusikon ja äänimiehen identiteetit ovat ottaneet monesti mittaa toisistaan. Painopiste on kuitenkin valikoitunut luontevasti.

”Muistan nuoruudesta niitä lähes fanaattisia soittajakavereita, joille millään muulla kuin soittamisella ei ollut väliä. Ilmassa oli polttavaa intohimoa.”

Saarisen oli vaikeata hypätä siihen kelkkaan, ja hän pelkäsi, että liika satsaaminen tai yhden kortin varaan jättäminen olisi voinut viedä soittamisesta ilon.

”Jos joutuisin pakkotahtisesti ja rutiinilla soittamaan työkseni, en jaksaisi. Tämä ei tarkoita, ettenkö soittaisi tosissani, mutta leipääntymisen vaarat olen halunnut välttää.”

Muusikkous ja äänityö ovat päinvastoin ruokkineet toisiaan. Välillä Saarinen saa istua katsomassa joitain aivan mahtavien muusikoiden nauhoitussessioita, ja moni saattaisi haluta mukaan soittamaan. Hän kokee kuitenkin jo olevansa yksi soittajista, koska on prosessissa niin mukana ja sisällä.

”En yleensä koskaan koe ulkopuolisuuden tunnetta äänipöydän takana.”

Partituurinluku kiinnostaa Saarista, ja hän on tehnyt sitä paljon – viimeksi Kansallisoopperan Don Giovannissa, joka striimattiin juuri ennen esitysten keskeytymistä koronaviruspandemian vuoksi.

”Yleensä isot klasaritallennukset ovat merkittävistä teoksista, ja se, että niitä voi työssään opiskella, on valtavan antoisaa. Myös UMOn musiikki on partituuripohjaista, ja sielläkin parhaat jutut ovat korkealuokkaisia ja kiinnostavia.”

Muusikkona Saarinen on ollut mukana useassa musikaaliproduktiossa, etupäässä Svenska Teaternissa.

Hypessä olin nimikkeellä kapellimestari, mutta todellisuudessa kyse oli bändiliiderinä toimimisesta. Sain pitkälti tehdä sovitukset ja tuotin cd-tallenteenkin.”

Teos ei ollut läpisävelletty, joten improvisoinnille jäi runsaasti tilaa; esitykset kehittyivät siis koko ajan. Saarisen mukaan se oli kaikin puolin todellista ryhmätyötä. Viimeisimmät kokemukset ovat kertyneet Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin säveltämistä musikaaleista.

Kristina från Duvemåla oli minulle varsinainen korkeakoulu, koska siinä piti sekä osata seurata että myös ymmärtää kapellimestaria. Olin aikaisemmin muusikkona tottunut siihen, että liideri laittaa biisin käyntiin ja sitten nojataan komppiin. Olin etenkin aluksi helisemässä.” Myöhemmin hän soitti vielä samojen tekijöiden Chessissä ja Mamma Miassa.

Kun Saarinen teki Finnvoxin studiolla töitä, hän sai käyttää studiota myös omiin projekteihinsa. Speedy Update -levyt syntyivät osin sen seurauksena 1990-luvun alussa. Biisejä oli valmiina, joten Saarinen käytti tilaisuutta hyväkseen. Bändi myös keikkaili jonkin verran ja pientä poreiluakin oli ilmassa.

”Olisin mielelläni tehnyt sitä hommaa enemmänkin, mutta minulla ei ollut riittävästi esillä olemisen nälkää, jonka tuollainen vaatii.”

Bändiliiderin homma on raskas, jos ei ole keikkamyyjää. Kymmenien puheluiden jälkeen voi saada ehkä yhden keikan, jonka logistiikan joutuu lisäksi itse järjestämään. Panostuksen ja hyödyn suhde on helposti epäbalanssissa.

”Artistihaaveet hautasin siis kyllä jo noiden ensimmäisten levyjen jälkeen. Kolmas lapsikin oli tulossa, ja elo keikkabussissa ei olisi ollut herkkua. Sain maistaa kiertämistä riittävästi, kun olin Broadcastissa 1980-luvun taitteessa.”

Kun Arttu Takalo kutsui Saarisen Katri Helenan kiertueille soittamaan vuosina 2009–2010, Saarinen sai taas kokea keikkaelämää. Se oli kuitenkin sivistynyttä touhua kunnon majoituksineen ja keikkapaikkoineen.

”Oli mahtavaa päästä soittamaan noin hyvässä bändissä legendaarisen artistin kanssa. Sellaista tekisin kyllä mielelläni enemmänkin.”

Vuonna 2015 Saarinen teki pitkän tauon jälkeen soololevyn. Levy oli henkilökohtaisesti tärkeä, elämänmuutosten tuulissa syntynyt ja jonkinlainen elämän välitilinpäätös. Tekstit kumpusivat pitkälti ihmissuhteista ja eritoten parisuhteiden kiemuroista.

”Sain yhden aika hyvin soineen radiohitin kesäksi, mutta muuten projekti jäi muiden kiireiden vuoksi laakereille.”

Saarinen on myös säveltänyt musiikkia mainoksiin ja televisio-ohjelmiin. Hän pitää arkityön ohessa välillä pieniä lomia, jolloin rauhoittuu tekemään biisejä. Saarinen ei yleensä saa ideoitaan esimerkiksi autossa istuessaan, vaan sävellystyö vaatii kitaran käteen.

”Idea voi tulla helposti, mutta sen muuntuminen valmiiksi kappaleeksi vaatii paljon työtä. Takomista.”

”Minulla on trio, jonka kanssa treenaamme viikoittain. Olen tajunnut, miten yhteistyö ja kommunikaatio syntyvät nimenomaan jatkuvasta ja säännöllisestä ryhmätyöstä, hioutumisesta. Tämä on varmasti aika tyypillistä sinfoniaorkestereissa, joissa sektiot saattavat soittaa jopa vuosikymmeniä yhdessä. On mahtavaa, että minäkin voin kokea sellaista, vaikka en varsinaisesti ole päivittäin työkseni soittava muusikko.”

Pitkän uran tehneellä Saarisella on runsaasti anekdootteja kerrottavana. Pori Jazz on ehkä kaikkinensa ollut Saarisen uran parasta antia. Hän teki päälavalla monitorimiksausta noin 20 vuoden ajan ja pääsi aitiopaikalta seuraamaan huikeita keikkoja. Myöhemmin hän on ollut siellä myös tv:n ja radion kanssa.

Bob Dylan esiintyi Jazzeilla 1996 ja hänellä oli mukanaan oma monitorimies, joka tiiminsä kanssa viritteli jo aamusta systeemejä kohdilleen.

”Noteerasin hammasharjan hänen takataskussaan ja ajattelin, että siinäpä hygieeninen kaveri – pesee hampaitaan varmaan usein päivän mittaan! Asia selkisi vasta juuri ennen kuin bändi asteli lavalle: kaveri kävi pesaisemassa kaikki laulumikit vielä kertaalleen harjan ja tahnan kanssa, siitä huolimatta, että mikrofonit olivat artistin omia. Tuolloin tämän ajateltiin olevan Dylanin neuroottisuutta, mutta näin pandemia-aikana ajateltuna tämähän saattaa olla uusi normaali.”

Saarisen ehkä mieleenpainuvin muisto on Pori Jazzeilta B.B. Kingin keikalta. Kun King käveli lopuksi pois lavalta, hän pysähtyi Saarisen äänipöydän eteen ja kumarsi kiitokseksi.

”Mielihyväadrenaliinit hulmahtivat kyllä silloin kehon läpi niin, että se jätti jälkensä. Tämän kun me kaikki muistaisimme – miten pienikin kiitollisuuden ele voi jäädä jollekin ikuiseksi aarteeksi.”

Kuvat: Tero Ahonen