Jukka Jylli – Siistii!

Jukka Jylli, monessa mukana ollut basson kivijalka, on kulkenut pitkää musiikillista tietään sen kummemmin itsestään melua tekemättä – paitsi vahvistimen kautta tietenkin. Kouluajoista alkaen ulkopuolisen tarkkailijan roolissa viihtynyt veijari ei kaipaa huomion keskipisteeksi vaan nauttii siitä, että saa olla hengenheimolaistensa kanssa tekemässä musiikkia aivan missä tahansa ympäristössä.

Mies, joka näyttää menninkäisen ja karhun risteytykseltä, ei voi olla läpeensä paha. Tämä väännös W.C. Fieldsin lohkaisusta osuu hyvin Jukka Jylliin. Jyllistä huokuu lämmintä karismaa ja ajatus liikkuu perusfilosofisella tasolla, jonka voisi artikuloida vaikkapa positiiviseksi kyynisyydeksi. Suuremmalle yleisölle Jylli on tietysti tunnettu maineikkaan suomalaisen psykedeelisen rokin edelläkävijän Kingston Wallin riveistä. Hiljattain Petri Wallin nimissä tehty muistokiertue oli – ehkä yllättävänkin – suuri menestys. Paluu vanhan komppiparin Sami Kuoppamäen seurassa Kingston Wall -klassikoiden pariin erinomaisissa konserttiolosuhteissa oli nautinnollista seurattavaa sekä yleisölle että niille monille muusikoille, joiden muistoissa tämä parivaljakko on saavuttanut meditatiivisen hehkun. Eikä ihme. Yhteistyö sujuu kuin Aku Ankan veljenpojilla konsanaan. Nyanssit, rytmiikka ja yllättävätkin kiepautukset improvisatorisiin osuuksiin näyttävät kumpuavan vaivattomasti ja nimenomaan suuren yhteisen ilon yhdistäminä.

Jylli on kotoisin tavallisesta perusperheestä. Faija oli tsilari, jonka työn perässä muutettiin ympäri Espoota. Koulu ei kauheasti kiinnostanut – ”kolmonen asteikolla ykkösestä ysiin” – tätä kolmevuotiaana lukemaan oppinutta itsenäistä ajattelijaa. Kodin Focus-tietosanakirjat kyllä tuli luettua läpi ja kirjastosta haettiin lisää, kun lukuinto iski. Waltarit, Dostojevskit ja muut Linnat Jylli kahlasi läpi jo nuorena miehenä, mutta fiktio menetti pikkuhiljaa kiinnostavuuttaan, ja tilalle tulivat elämäkerrat ja historia.

”Ainekirjoitus oli se aine, josta koulussa pidin. Se oli mun vahva puoli.”

Kotona ei sen kummemmin soittimia ollut. Fudista ja myöhemmin korista pelattiin vaihtuvissa kaveriporukoissa – ”niin kuin skidit nyt yleensäkin tekee” – mutta ei harrastukseksi asti. Pienestä pitäen Jylli on ollut yksikseen hyvin viihtyvä loner, ulkopuolinen tarkkailija ja sivusta seuraaja. Tähän istui hyvin tuon aikainen mieluinen harrastus: Jylli oli pienenä kova piirtämään ja rakentelemaan pienoismalleja.

”Varon uskomasta mihinkään. En myöskään osaa olla yltiöpositiivinen – en halua pettyä turhan suuriin odotuksiin. Olen oikeastaan mieluummin vastaan kuin puolesta eikä yltiöoptimismikaan ole mun juttu.”

Jyllistä huokuu kuitenkin humoristista lämpöä, suorasukaista hyvää oloa ja kaiken kaikkiaan leppoista tunnelmaa. Sallittakoon kirjallinen lainaus, onhan tässä kuitenkin lukijamiehestä kyse. Ote on Kunnon sotamies Svejkistä, jossa päähenkilö tokaisee huolestuneelle kapteenille vihollisen hyökyessä ylivoimalla päälle: ”Älkää huoliko, herra ylisotapäällikkö, kyllä tässä jotenkin käy. Historia ei tunne tapausta, että ei olisi käynyt kuinkaan!”

Musiikki tuli mukaan jotenkin huomaamatta, kaveripiirissä rämpyteltiin paljon omatekoisia soittimia, joita Sudenpentujen Käsikirjan ohjeiden mukaan rakenneltiin itse. Koulujen vaihtojen myötä löytyi uusia rämpyttelykavereita ja lopulta Granin musiikkiluokasta myös oikeita instrumentteja, joita sai vapaa-aikoina luokassa soittaa. Isot ja meteliä pitävät jätkät varasivat kaikki muut instrumentit, ja näin ulkopuoliselle tarkkailijalle jäi jaossa basso, jota kukaan ei ollut halunnut. Se ei kuitenkaan ollut Jyllin ensimmäinen soitin. 8-vuotiaana Granin musiikkiopistossa käteen tarttui klarinetti, jonka opiskelussa tuli saman tien tutustuttua nuotteihin ja perusteoriaan. Harrastus on tätä nykyä siirtynyt seuraavalle sukupolvelle – tytär soittaa samaa klaraa, joka Jyllillä tuolloin oli. Musiikin teoriapuoli ei kummemmin jaksanut kiinnostaa, ja pian Jyllillä jo alkoi olla ensimmäisiä bändejä. Ensimmäisellä koulukeikalla Jylli oli 16-vuotiaana.

Vuonna 1985, 17-vuotiaana, Jylli tapasi 32-vuotiaan rumpali Juki Marjalan, joka oli 1970-luvulla mukana monessa progebändissä. Tunnetuin näistä lienee Antti Ortamon kanssa yhdessä perustettu Nova. Mies oli piristävä ja vaikuttavakin hahmo stadilaisessa musiikkiskenessä 1970-luvulla. Ikuisesti hymyilevä rumpali kertoi vakavissaan olevansa sukua Persian shaahille, katsoi kohti ja nauroi vekkulimaisesti. Erityisenä bonuksena tästä hengailusta oli tietty Jukin laaja ystäväpiiri, johon mahtui varmaankin kaikki tuona aikana Stadissa pyörineet rytmimuusikot. Aivan erityisen vaikuttavana hetkenä Jylli muistaa tilanteen, kun hän taas kerran saapui soittosessioille olohuoneeseen. Nojatuolissa istui rentona ja hymyilevänä Dave Lindholm. Kohtaamisesta jäi suuri jälki. Jo tuolloin iso nimi maamme rockpiireissä paljastui lämpimäksi, mukavaksi ja karismaattiseksi hahmoksi, joka rennosti jutteli mukavia tuolloin 17-vuotiaan Jyllin kanssa sen kummemmin elvistelemättä. Jukilla oli rummut pystyssä olohuoneessaan, ja siellä he Jyllin kanssa jopa kaksistaan latasivat menemään Zeppelin-henkistä tykitystä. Puhuessaan vaikutteistaan ja opettajistaan Jylli mainitsee ensimmäisenä juuri Marjalan, jonka tukeva komppi ja selkeä musiikillinen näkemys auttoivat Jylliä löytämään oman soittotyylinsä.

Tutuilla kitaristeilla Jari Laakkosella ja John Grönfeldtillä oli bändi nimeltä Aino. Basisti Timo Päivärinta vaihtoi Mother Nature -bändiin, jossa muuten Petri Wallikin soitti, ja saman tien lähti myös rumpali Kenneth Oiling.

”Marjalan olkkarisessioiden jälkeen me liityttiin Ainoon Päivärinnan ja Oilingin tilalle.”

Aino osallistui Rockin SM-skaboihin Tavastialla vuonna 1986. Samassa kisassa oli mukana myös Petri Wallin Backline-yhtye. Petri itse oli kuitenkin intissä, ja häntä tuurasi noissa kisoissa Kie von Hertzen. Näiden lisäksi mukana oli myös 5.15, jonka alkuperäisenä rumpalina oli Sami Kuoppamäki.

”Ympäri käydään, yhteen tullaan.”

Kingston Wall on kuitenkin se bändi, joka Jyllille on ollut merkityksellisin ja josta hänet pääasiallisesti tunnetaan. Petri Wallin kanssa homma lähti käyntiin 1988 stadilaiselta Natsa-klubilta, jossa Jylli oli bändinsä kanssa veivaamassa.

”Keikan jälkeen Petri tuli kohkaamaan, että nyt pitää panna bändi pystyyn, soitetaan kaikkee seiskytlukua, Gallagheria ja CCR:ää ja muuta.”

Jo tuolloin monenlaiseen touhuun tottunut parikymppinen Jylli ajatteli, että siinähän selittää, antaa nyt höösätä, eihän tosta mitään tule. Yllätys olikin aikamoinen, kun Petri tulikin soittelemaan ovikelloa ja sanoi, että nyt lähdetään. Siitä alkoi

 musiikillinen ystävyys, jopa veljeys.

”Me oltiin alusta saakka jotenkin ihan samalla aaltopituudella musiikin suhteen, diggailtiin samantyyppistä musaa, 1960- ja 1970-lukua, joka tuolloin about ’88 ei ollut sitä kuuminta hottia. Ramones ja Who oli kova sana. Mä esittelin sille Spiritin, se esitteli mulle Rory Gallagherin, kuunneltiin Zeppeliniä ja Henkkaa tietty – se CCR-homma tais alun perin olla ihan myyntipuhetta, että sais mut lähtemään bändiin.”

Suomalaisista 1980-luvun bändeistä Jylli mainitsee Ganesin, Eput, Hassisen Koneen, Sielun Veljet ja Peer Güntin.

”Me diggailtiin rokkibändejä, ite oltiin ihan bluespohjalta lähdetty musiikkihommiin. Hendrixhän on ihan bluesia. Ite diggaan sit vielä irkkumusaa ja ihan folkkia sekä maailmanmusiikkia. Klasari on jääny vähän vieraaksi, jatsi toimii siihen asti, kun siinä on imevää svengiä. Mä olin ihan järkyttyny, kun jossain musiikkiopistoissa opetettiin 12-tahtista bluesia. Mitä helvettiä!? Täähän on ihan peruskamaa, eihän tätä tartte opetella.”

Keikkailu Kingston Wallin kanssa alkoi vuonna 1988. Petrillä oli laaja kaveri- ja diggaripiiri, jotka innostuneena seurasivat pitkiä sooloja vääntävän kitaristin vaiheita. Stadin nuorisoklubit, Kulttiksen klubi, Lepakko ja Backstage olivat estradeja, joissa Kingston Wallia kuunneltiin innolla. Kulttimaine oli olemassa jo muutamaa vuotta ennen ensimmäisen levyn Kingston Wall I:n (1992) julkaisua. Vapaa-aikoinaan parivaljakko ei yhdessä liikkunut. Sivustatarkkailijan roolissa viihtyvä Jylli ei liiemmin hengaillut Petrin ystäväpiirin kanssa, vaikkakin nuo tyypit ovat edelleen hänen ystäviään. Heti kun paikalla oli enemmän kuin kaksi henkeä, Petri oli kova pomottamaan – sekä musahommissa että muuten. Rumpalit saivat tuta Wallin ehdottomuuden hyvinkin tuntuvasti ja ensimmäinen levykin oli jo soitettu valmiiksi, kun silloinen rumpali lähti ovet paukkuen. 1990 jouluna mukaan löytyi ”käsittämättömän taitava ja uskomattoman musikaalinen” Sami Kuoppamäki. Sen jälkeen jo valmiiksi soitettu ensilevy pantiin uusiksi ja kaikki soitettiin Kuoppiksen kanssa uudestaan. Uusi nuori rumpali lähti kuitenkin takaisin Los Angelesin Musicians’ Instituteen jatkamaan opintojaan, ja jäljelle jääneet Petri ja Jukka esimerkiksi soittelivat katusoittoa kontrabassotyyppisesti, houstasivat legendaarista Freak Out -klubia ja jammailivat uusien aiheiden parissa. Jammailu ja pitkät soolot kuuluivat alusta lähtien bändin soittoon. Punkin myötä kitarasoolot olivat yleisesti ottaen edistysmielisten musiikintekijöiden piirissä pannassa ja sen vuoksi Kingston Wall kapinoikin olemassaolollaan aikansa virallisia kapinallisia vastaan.

”Meitä pidettiin vanhanaikaisina.”

Stadin kovat jätkät tai vaikkapa samassa Lepakossa treenanneet Smackin tyypit ei digannu ollenkaan. ”Onks kiva soittaa Hendrixii?” tai ”Heh heh, pojat soittaa pitkiä sooloja” -tyyppisiä pikkuivallisia kommentteja saattoi lennähtää muusikkokavereiden suusta, mutta mitä siitä? Bändi toimi eläimellisesti ja uskollinen diggarijengi seurasi tekemisiä kyltymättömällä innolla. Biisien tekemisessä Petri alkoi tuoda vähän valmiimpia kokonaisuuksia, ja viimeiseksi jääneellä albumilla Tri-Logylla (1994) oli jo vahvaa filosofista latausta ja suuria elämänkatsomuksellisia aiheita. Vapaa soittelu ei kuitenkaan koskaan jäänyt, eikä riskiä ja heittäytymistä musiikin vietäväksi missään vaiheessa unohdettu. Vuosi 1993 oli Kingston Wallin taipaleella huipentuma. Keikkoja riitti, yhteissoitto oli huipussaan ja bändin sisäinen fiiliskin oli yltiöpäisen innokas. Jylli muistelee koko bändin suht lyhyttä taivalta nykyään hieman ihmetellen, omassa sivustakatsojan roolissaankin nostalgisen huvittuneena.

”Nykyään aika on ihan toisenlainen, vuodet vaan vierii eteenpäin. Silloin yksi vuosikin oli pitkä ja merkityksellinen pätkä elämää.”

Petri ja Jukka tapasivat viimeisen kerran jouluaattona 1994. Kitaristin karisma oli jollain tapaa murentunut, läsnäolo ei ollut sama. Tämän jälkeen miehet eivät enää kohdanneet. Petri lähti toisen kerran Goalle keväällä 1995. Samana kesänä ikuinen vaeltaja Jylli pestautui konemieheksi laivalle Amerikkaan.

”Sillä pestillä ollessani Petri delas. Eli mä en todistanut tätä Intian jälkeistä meininkiä millään tavalla.”

Mutta se siitä. Jukka Jylli on tänä päivänä elämäänsä tyytyväinen mies, joka nauttii joka hetkestä. Pitkä parisuhde varhaisesta nuoruudesta saakka on hyvä perusta, jossa hän on aina tuntenut saavansa tukea ja kannustusta. ”Ja toivottavasti olen sitä myös pystynyt antamaan.”

Tulevaisuus?

”Lapsuudesta saakka haaveena on ollut asua majakassa, piirrellä ja lukea, tsiigailla merta. Pääsin käymään hiljattain Söderskärin majakassa, ihan siellä ylhäällä. Siellä, missä se valo palaa. Ihan pikkuruinen lyysis, isot peilit pyörii ja valokiila pyyhkii merta. Siistii!”

 

 

Kuvat: Patrik Stenström