Ihminen instrumenttina

Kielitoimiston sanakirjan mukaan soitin määritellään: ”1. sävelien tuottamiseen t. rytmin ja soinnin korostamiseen käytettäviä välineitä, instrumentti (3). Viulu, piano ym. soittimet. Soittimen viritys. Jousi-, kielisoitin. Lyömäsoitin. Orkesteri-, soolosoitin. Soittimena peltitynnyri, saha.” Voisiko ihminen olla instrumentti?

Kun puhutaan ihmisestä instrumenttina, monelle varmaan ensimmäisenä tulee mieleen laulaminen. Mikäs sen luonnollisempi soitin kuin oma ääni. Toisaalta sanakirjamääritelmässä on myös termi ”väline”. Laulamiseen liittyvää äänentuottomekanismia voi toki tietyllä tapaa pitää välineenä, mutta erityisen kiinnostavia tapauksia löytyy, jos keskitytään siihen, miten ihminen voisi toimia ikään kuin työkaluna toisen muusikon visioiden toteuttamiselle.

1900-luvun alkupuolella vaikuttanut biologi Jakob von Uexküll kirjoitti anekdootin kuoronjohtajasta, joka sai valita kuoroonsa laulajat vain musiikillisesti kouluttamattomien joukoista. Päästäkseen hyvään lopputulokseen kukin laulaja opetettiin laulamaan vain yhtä ääntä. Näin ollen laulajan rooli olisi sama kuin yksittäisellä urkupillillä, joten minkä tahansa melodian ja harmonian pystyisi soittamaan kuin uruilla konsanaan. Siinä sitä onkin hyvä pohtia, mikä on muusikkoa, mikä instrumenttia.

Entä jos otettaisiin ihminen instrumentiksi ilman, että hänen tarvitsisi itse aktiivisesti osallistua äänen tuottamiseen? Ainakin kehoperkussiot on helppo muuttaa muotoon, jossa soitetaan toista ihmistä oman kehon sijaan. Got Talent -ohjelmissakin kunnostautuneen Tummy Talk -rumpuryhmän esitys koostuu jokseenkin ylipainoisen miehen läpsyttämisestä. Videolla Tummy Talk 2: The Battle of the Human Drum ”ihmisrummusta” riittää jopa useampaan stemmaan; muusikoiden rooleiksi on merkitty soolomasurumpali (”lead tummy drummer”), vatsanhakkaaja (”belly beater”) ja peppubasso (”butt bass”). Toisaalta ehkä tämäkin vaatii aktiivista osallistumista ihmisinstrumentilta sikäli, että kroppa täytyy pitää vireessä.

Eräs hieman tieteisfiktion puolelle menevä polku saattaisi löytyä aivoista. Ainakin 1960-luvulta saakka on ollut laitteita, jotka ovat päästäneet ääniä aivosähkökäyrän perusteella. Esimerkiksi Erkki Kurenniemen DIMI-T (1973) on tällainen. Tällaisten laitteiden äärellä ihminen ei toki ole instrumentti sinänsä, vaan ohjaaminen vain tapahtuu jokseenkin epätavanomaisella käyttöliittymällä.

Mutta entä jos mentäisiin astetta pidemmälle? Transkraniaalinen magneettistimulaatio on aivojen hermosolujen aktivoimista kallon ulkopuolelta käsin. Vahvasta magneettikelasta koostuvalla laitteella aivoissa saadaan indusoitua sähkövirtauksia. Magneettistimulaatiota käytetään tyypillisesti aivotutkimuksessa ja terapiassa, mutta entä jos sillä ohjailtaisiin DIMI-T-tyyliseen laitteistoon kytketyn ihmisen aivoja? Magneettikelaa käsittelevä operoija voisi antaa halutessaan aivoihin sykäyksen, joka vaikuttaisi aivosähkökäyrään ja edelleen soivaan materiaaliin. Eikö kyseessä olisikin silloin muusikko, joka ohjailee soivaa ääntä toisen aivoilla?

Käsittääkseni tällaista kokeilua ei vielä ole tehty, mutta ehkä jonain päivänä pääsemme kuulemaan konserton aivoille neurotieteellisessä laboratoriossa. Jos joku teistä lukijoista innostuu ideasta, pistäkää viestiä – olisin kiinnostunut kuulemaan lopputuloksen.

Tuntuivatko aivot osana musiikki-instrumenttia liian makaaberilta? Toivottavasti eivät, koska seuraavaksi siirrymme kalmoihin. Kuolleen ihmisen ruumista ei kovin monessa kulttuurissa ole käytetty instrumenttina, mutta muutama esimerkki löytyy kyllä.

Tiibetiläinen kangling (myös rkang-gling) on ihmisen reisiluusta tehty torvi, jota käytetään Chöd-rituaalissa. Kanglingin lantionpuoleinen pääty on leikattu suoraan poikki, ja se muodostaa puhallusaukon. Reisiluun polvenpuoleinen paksumpi pääty pidetään sellaisenaan, joskin usein sitä on koristeltu ja vahvistettu esimerkiksi metallisella vuorauksella tai ihmisen iholla. Niin ikään Tiibetissä käytetään damaru-rumpua, joka on tehty usein tavanomaisista materiaaleista, kuten puusta tai metallista, mutta joskus myös kahdesta pääkallon yläosasta. Päälaet asetetaan vastakkain ja avoimiin puoliin vedetään päälle rumpukalvo. Lisäksi rumpuun kiinnitetään pieni kuula nauhan päähän, jolloin ääni kuuluu, kun soitinta pyöritetään edestakaisin.

Soitinkokoelmat Metropolitan Museum of Artissa ja Philharmonie de Paris, Collection du Musée de la musiquessa kattavat ihmisen pääkallosta tehtyjä lyyroja. Afrikkalaisperäisenä pidetty kissar-tyyppinen soitin on varsin hurjan näköinen, sillä kallo on halkaistu otsan kohdalta ja alaosa toimii soittimen kaikukoppana. Lisäksi hiuksia on kiinnitetty koristeiksi. Toistaiseksi instrumentin taustat ja mahdolliset käyttötraditiot ovat hämärän peitossa. Metropolitan Museum of Artin soitinesittelyssä mainitaankin, että kyseessä saattaa olla ansaintamielessä tehty, 1800-luvun eurooppalaisille suunnattu huomiota herättävä esine.

Amerikoiden puolelta on ainakin nykyisen Meksikon ja Guatemalan alueelta löydetty ihmisen luista tehtyjä guiron tapaisia tzicahuiztli-raappoja sekä huiluja. Soittimista löytyy valitettavan vähän tietoa, mutta ne lienevät asteekkien instrumentteja.

Myös Euroopan puolelta saattaa löytyä ainakin yksittäistapaus. Tarinat kertovat, että 1400-luvulla hussilainen kenraali Jan Žižka olisi vaatinut kuolinvuoteellaan, että hänen nahkansa nyljettäisiin ja käytettäisiin sotarumpujen kalvoiksi, jotta hän voisi inspiroida joukkojaan myös kuolemansa jälkeen. On vaikea sanoa, päätyikö Žižka todellakin rumpukalvoksi, mutta ainakin tarina elää.

Onnistuisiko Suomessa soittimen valmistaminen kalmosta? Hautaustoimilain mukaan ”vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava”. Silloinkin, kun ruumiin testamenttaa lääketieteelle, lopputulos on tuhkaaminen. Itse toivoisin jatkavani musiikkikulttuurien rikastamista vielä kuolemanikin jälkeen. Tyypillisin tapa tähän on toki sävellysten ja äänitysten kautta, mutta ruumiillinen aspekti kiehtoo myös. Reisiluusta voisi tulla hyvä torvi, ehkä toisesta jonkinlainen huilu, kylkiluiden väliin suolista kielet, sääriluista rumpukapulat, kallon voisi sahata kahteen osaan, jolloin alaosasta voisi tehdä lyyran kaikukopan ja yläosasta saisi kivan pienen rummun, kun ihon ottaisi hyötykäyttöön ja pingottaisi kallon ympärille damarun tapaan…

Ideoita riittää. Saisiko vielä lainsäädännön kohdalleen? Nyt asiaan voi vaikuttaa allekirjoittamalla kansalaisaloite ”Itsemääräämisoikeuden vahvistaminen ruumiin hävittämisessä ja käytössä”, niin saadaan ihmisestä instrumentti.

Kuvitus: Lauri Toivio