Jyrki Jantunen meni 59-vuotiaana nukkumaan ajatellen seuraavan aamun työasioita. Herätyskellon soidessa viiden aikaan aamulla hän oli 60. Bussilla Mellunmäen metroasemalle, metrolla parikymmentä minuuttia keskustaan. Sokoksen edestä maan pinnalle ja sporalla Kolmikulmaan. Hissillä viidenteen kerrokseen, kahvi tippumaan ja musiikki soimaan. Matkalla hänestä on tullut Njassa, joka johdattaa heräilevän kaupungin uuteen arkipäivään Radio Helsingin taajuudella.
”Ei sitten mitään juhlia”, Jantunen murahteli radion toimituksessa toistuvasti merkkipäivänsä lähestyessä. Hän ymmärtää toiveen kaikuneen kuuroille korville, kun kahdeksan aikaan studioon kiikutetaan ensimmäinen yllätys: Suomalaisen hiphopin pioneeri Juhani Saksikäsi on duunannut remixin General Njassan kappaleesta I’m Young, Beautiful and Natural (1983). Uusi versio on kaiverrettu seiskatuumaiselle, ja mellunmäkeläinen raplegenda kertoo Njassalle puhelimitse aiheesta.
Aamupäivän aikana ykkösstudion ovipumppu laulaa. Paavo Arhinmäki saapuu studioon pitämään Njassalle puheen. Kalevi Helvetti piirtää syntymäpäiväsankarista muotokuvan. Paula Salovaara muistelee intiimiä kohtaamista Lepakon takana. Ari Peltonen esittää Paska-yhtyeensä pahantekeväisyyskappaleen yhdessä Radio Helsingin kuoron kanssa. Edu Kehäkettunen, Tokela, Anna Cadia, Sirkku Haikonen, Joose Berglund… ystävät ja kollegat vuosien ja vuosikymmenten varrelta käyvät onnittelemassa 60-vuotiasta.
Suoran aamulähetyksen jälkeen juhlakalua odottaa kakkukahvit ja lisää ystäviä, lisää kollegoita. Japanista videotervehdyksen lähettänyt Maria Veitola kiittelee Jantusta opeistaan ja tilan antamisesta nuorelle naistoimittajalle. Veitola muistelee myös Jantusen äkkipikaisuutta: yksi poikkipuolinen sana saattoi saada CD-levyt lentelemään.
Jantusen ilmeet vaihtelevat liikutuksen ja vaivaantumisen välillä. Hän poistuu omista juhlistaan ensimmäisten joukossa. Syy saa huvittuneen vastaanoton: Jantunen on varannut hammaslääkärin syntymäpäivälleen.
Vastarannan kiiski
”Vaikka olen tässä ammatissa, olen pohjimmiltani ujo tyyppi”, Jantunen tunnustaa muutamaa päivää myöhemmin Muusikkojen liiton neuvotteluhuoneessa.
”Tunnen itseni hieman vaivaantuneeksi ollessani huomion keskipisteenä. Siihenkin voi suhtautua niin, että nyt on tällainen homma, otanpa tällaisen roolin. Mutta jos ei ole roolia, äääh!”, Jantunen parkaisee.
Kovanaama. Vastarannan kiiski. Vittumainen. Siinä joitakin attribuutteja kulissista tai imagosta, jonka Jantunen oli ympärilleen pystyttänyt. Hän jäljittää osan asenteesta Lepakon aikoihin: itänaapuriin rähmällään olevan harmaan Kekkoslovakian nuoriso etsi omaa tietään, ja tie oli me vastaan maailma. Sodan traumatisoima sukupolvi kasvatti seuraavaa kurissa ja nuhteessa. Aggressiivisuus ja väkivalta siirtyivät nuoriin ja nuorten mukana kaduille. Täytyi olla kova pärjätäkseen, heikkoudet ja pelot piti verhota.
”Isät olivat sodan käyneitä miehiä, jotka joutuivat kärsimään tietynlaisen maskuliinisuuden armottomissa rajoissa, johon liittyi usein miesvalta ja alkoholi. Nyt kun vilkaiset somea vaikka isänpäivänä, niin aika hellyttäviä kuvia on laitettu isukeista. Tarinoita on muitakin kuin että paska äijä, hyvä että meni.”
Yksityiselämästään Jantunen on puhunut niukkasanaisesti ennen viime vuosia. Elina Järven ja Olga Poppiuksen teoksessa Elämäni ennen kuolemaa (2017) hän kertoi sairastuneensa paksusuolen syöpään vuonna 2015. Kuvitelma ikuisesta elämästä hävisi. Anna-lehden haastattelussa 2020 Jantunen puhui avoimesti kokemastaan surusta, yksinäisyydestä ja masennuksesta.
”Kymmenisen vuotta sitten kaikki nämä kulissit olivat jo romahtaneet”, Jantunen naurahtaa nyt. ”Tajusin viimein, ettei niiden ylläpidossa ole järkeä. Suosittelen terapiaa kaikille. Se auttaa ymmärtämään, mistä kenkä puristaa. Olen oppinut käsittelemään epämääräisiä mielenheilahduksia.”
Jantunen lukeutui niihin, jotka lääkitsivät hankalaa oloaan alkoholilla. Se oli omiaan lisäämään huonoa fiilistä ja masentuneisuutta. ”Olin tilanteessa, jossa piti päättää, haluanko olla ongelma vai ratkaisu”, Jantunen sanoo. Hän päätyi jälkimmäiseen, ja jätti alkoholin. ”Ymmärsin myös, että viestini maailmalle menee paljon helpommin läpi, kun ei ole kaikille veemäinen.”
Hän myöntää, että vittumaisuuden varjo kulkee toisinaan yhä mukana. Esimerkiksi kivulias nivelrikko, jonka vuoksi Jantunen on leikkausjonossa, on vaikuttanut yöunien ja liikkumisen lisäksi pinnan pituuteen.
Tunne ja informaatio
Valtioneuvosto päätti 1980-luvun puolivälissä alkaa myöntää toimilupia yksityisille paikallisradioille. Vuonna 1985 lupa myönnettiin Radio Citylle, jonka taustalla oli Elmu ry. Tätä ennen Suomen kaikesta radiotoiminnasta oli vastannut Yle, jonka tarjonta ei puhutellut nuorisoa. Jantunen käyttää tästä murroksesta havainnollistavana esimerkkinä Jani Volasen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Munkkivuori-tv-sarjaa (2022), joka vie nimensä mukaiseen kaupunginosaan 1980-luvulle.
”Siinä kuvataan loistavasti, miten nuoriso koki sen. Keittiössä vanhempien radiosta kuuluu tasainen mumina, mutta omassa huoneessa musiikki räjähtää soimaan. Nuoret tyypit alkoivat soittaa nuorille tyypeille musaa paikallisradioissa.”
Jantunen aloitti työt Radio Cityn studiossa Lepakossa heti tuoreeltaan 1985. ”Meikäläisen nasaali? Mun musiikkimaku? Katsotaan joku kaksi viikkoa, kunnes saan potkut”, Jantunen muistelee epäuskoaan.
”Hesari listasi tuolloin vastenmielisiä ilmiöitä, ja olin tuolla listalla jo kuukauden jälkeen. Olin totta kai ylpeä siitä. Puhuin niin epäradiomaista kieltä, että se närästi ihmisiä. Ei tälle alalle ollut koulutusta muuta kuin Tampereen yliopiston viestinnän linja. Oma koulutukseni oli DJ Wolfman Jack, American Graffiti ja Suomesta ehkä Leo Eläin (Heimo Holopaisen hahmo Ylen Rockradiossa).”
Jantunen kertoo, että radio-ohjelman teko oli mielenkiintoista, koska koko ajan tapahtui mielenkiintoisia asioita. Nuoriso- ja kaupunkikulttuurit olivat jatkuvassa muutoksessa, eikä Jantunen jämähtänyt punkiin ja garageen, vaan oli kiinnostunut niin hiphopista, elektrosta kuin kaikesta niidenkin jälkeen tulleesta.
”Jos en olisi kuunnellut Bowieta 9-vuotiaana, olisin varmasti aika erilainen tyyppi. Jos en olisi kuunnellut Zappaa, sama homma. Opin huomaamaan musiikissa mielenkiintoisia asioita, vaikken välttämättä kaikesta pitänytkään. Musiikki tarjoaa aina uudenlaisia näkökulmia.”
Radiotyössä on Jantusen mukaan kaksi tasoa: tunne ja informaatio. Tärkeintä on, että studioon astellessa tuntuu hyvältä. ”Jos tuntuu itsestä pahalta, ihan sama mitä teet, se välittyy yleisölle. Kun mulla on hyvä olo, niin pystyn siirtämään radion kautta sitä energiaa. Kun ei osaa itse soittaa niin hyvin kuin haluaisi, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä musiikillisia esityksiä, jotka valaisevat pimeässä kulkevien ihmisten tietä.”
Radio Cityssa Jantunen ehti olla 15 vuotta. Aina ei ollut hyvä olo. Radio Citystä osake-enemmistön Elmulta ostanut mediayhtiö SBS alkoi Jantusen mukaan ”marssittaa konsultteja Uudesta-Seelannista kertomaan, kuinka donhenleyt ja direstraitit ovat hyvä juttu Radio Citylle” 1990-luvun loppupuolella. Kanavalla otettiin käyttöön soittolistat. Aiemmin omaa laajaa musiikkimakuaan ja -tuntemustaan työkaluna käyttäneelle Jantuselle se oli kova kolaus.
”Soittolista on hyvä renki, huono isäntä. Tuli saatanallinen ahdistus ja fiilis, että meitä vanhoja cityläisiä pungettiin ulos. Olin saanut perheenlisäystä, joten jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni suhtautumaan duuniin duunina, jolla tuodaan leipä pöytään.”
Kun Paula Salovaara ja Axa Sorjanen kysyivät Jantusta töihin perustamalleen radiokanavalle, hänen ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Radio Helsingin yli 20-vuotinen taival on ollut vaiherikas, omistajat ovat vaihtuneet ja tielle on mahtunut syviäkin monttuja. Jantusta tämä ei ole enää haitannut, kun kädet ovat pysyneet vapaina toimittamansa ohjelman suhteen.
”Olen ajatellut, että jos tämä loppuu, olen pakotettu tekemään muutoksen elämässäni. Tylsyys kyllä viitoittaa tien tekemiseen. Suuren veropäivän jälkeen sitä löytää itsensä ajattelemasta, että helpommallakin olisi voinut päästä. Tätä suosikkijuontajaa ei löydy taaskaan parhaiten tienanneiden suosikkijuontajien listalta, vaan itse asiassa onkin sairaanhoitajien alapuolella.”
Jos voi olla vapaa
Jyrki Jantunen on työskennellyt 37 vuotta radiossa, soittanut dj-keikkoja Lepakosta lähtien Helsingin klubeilla, tuurannut laulajan tontilla Mustassa Paraatissa, istunut vakiovieraana Levyraadissa ja tehnyt Popkomissio-tv-ohjelmaa.
Hänen työnsä kulttuurin eteen ei ole jäänyt huomiotta. Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi Jantuselle joulukuussa 2011 Suomi-palkinnon. Palkinnon perusteena mainittiin nuoriso- ja kaupunkikulttuurin uudistaminen, elävöittäminen ja piristäminen jo yli 30 vuoden ajan.
Ansioituneille kansalaisille jaettavan Helsinki-mitalin Jantunen sai kaupunginhallitukselta kesällä 2022. Jantusen kerrottiin avartaneen helsinkiläisten musiikkimaailmaa yli 40 vuoden ajan eri rooleissa.
”Rakastan Helsinkiä, teen mielelläni asiaa tästä kaupungista ja yritän kannustaa sen kulttuurielämää. Nykyään ihmiset saavat toteuttaa itseään ihan eri lailla kuin silloin, kun olin nuori. Byrokratia on lieventynyt, ja asioita mietitään ihmisten kannalta. Olen kuitenkin huolissani rakentamisen määrästä. Missä on se joutomaa, jolla tylsyydestä alkaa kukkia luovuus. Haluaisin myös lisätä oikeudenmukaisuutta. Huolestuttaa nuorison tila, meillä on ryhmiä, jotka on tipahtaneet systeemistä jo ennen kouluikää.”
Kuusikymppisyyttä edeltäneiden elämän käännekohtien mietiskely saa moottoriturpaisen radioäänen hiljentymään hetkeksi. ”Vanhenemisen hyvä puoli on se, ettei kaikki ajatukset välttämättä muutu vanhaksi. Siellä on yleispäteviä ajatuksia, joita voi heijastella muiden tekemisiin. Yöunet voi olla heikkoja, kun jalkaan särkee. Liikkuminen ikävää, eikä pääse pelaamaan jalkapalloa, kun jalat eivät kestä. Nämä ovat asioita, jotka ovat kasvattaneet minua paljon.”
”Niin kauan kun elät, mitään ei ole menetetty. On hyvä elää, jos pystyn hyväksymään asioita hyvinä. Katkera epätoivo ja epäonnistumisen pelko rajoittavat ihmisiä mielettömästi.”
Helsingin Sanomissa julkaistiin Jantusen 60-vuotishaastattelu 29. lokakuuta. Sen otsikossa Njassaa tituleerattiin entiseksi punkkariksi. Mutta mitä hän on nykyään? ”Voin kertoa salaisuuden. En koskaan ollut punkkari. Pelle Miljoonan sanoma kuitenkin kannattelee edelleen: ei tarvitse olla mitään vastaan, jos voi olla vapaa.”
Kuvat: Patrik Stenström
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2022.