Kaksi ja puoli vuotta sitten Janne Laine istui korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärin vastaanotolla. Syy ei suinkaan ollut flunssa, vaan epämääräiset oireet, jotka olivat vaivanneet Lainetta jo vuosikausia. Laine oli yli 30 vuoden pituisen uran tehnyt pasunisti, mutta työ orkesterimuusikkona ja pasuunansoiton opettajana oli muuttunut miltei mahdottomaksi oireiden vuoksi. Soittotekniikka ja -tuntuma olivat jatkuvasti kateissa, ja äänenmuodostus tuntui usein vaikealta. Oireiden vuoksi Laine oli kokenut raskasta huonommuuden tunnetta muusikkona jo vuosia. Hän harjoitteli koko ajan enemmän ja enemmän, mutta mikään ei auttanut.
Kun lääkäri perusteellisen tutkimisen jälkeen totesi, että mitä ilmeisimmin kaikkien oireiden syynä oli fokaalidystonia, suuri helpotuksen tunne valtasi Laineen. Hän ei ollutkaan huono, vaan oireille oli lääketieteellinen selitys.
Fokaalidystonia on harvinainen sairaus, jota esiintyy etenkin ammattimuusikoilla. Sen osuudeksi on arvioitu noin 5–10 prosenttia kaikista muusikoiden soittamiseen liittyvistä vaivoista. Se on paikallinen lihasjänteyshäiriö, joka tunnetaan myös muusikon kramppina. Puhallinsoittajilla fokaalidystonia ilmenee tyypillisesti kivuttomana vaikeutena kontrolloida kasvojen ja suun alueen lihasten toimintaa instrumenttia soittaessa. Joillekin se aiheuttaa selkeitä oireita, kuten vapinaa kasvojen lihaksissa, mutta toisille oireet ovat huomattavasti epämääräisempiä, kuten Janne Laineella oli. Fokaalidystonia saattaa hiipiä muusikon elämään huomaamatta vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Siksi sitä voi olla vaikea tunnistaa.
”Olin minä kuullut siitä aiemmin, mutta olin ajatellut, että dystonia on jotain erilaista, kuten voimakasta vapinaa ja lihaskipua. Diagnoosin saatuani luin aiheesta paljon ja tajusin, että minulla oli ollut tyypillisiä oireita vaikka kuinka kauan. Mutta koska en itse tunnistanut oireitani, sinnittelin hirveän pitkään yksin ennen kuin hakeuduin tutkimuksiin”, Laine kertoo.
Miksi muiden soittaminen sujuu, mutta oma ei?
Ensimmäisen kerran Laine alkoi miettiä jo parikymmentä vuotta sitten, että jotain on pielessä. Sibelius-Akatemiasta 1990-luvun alussa valmistunut Laine oli työllistetty freelancemuusikko, joka soitti lukuisissa isoissa ammattiorkestereissa, kuten Avanti!ssa, Radion
sinfoniaorkesterissa, Kansallisoopperan orkesterissa, Tapiola Sinfoniettassa ja Savonlinnan oopperajuhlien orkesterissa.
2000-luvun alkupuolella Laine kuitenkin huomasi, että oma soittaminen ei tuntunut niin luotettavalta kuin aiemmin, ja alkoi stressata
keikkoja sen vuoksi. Hän mietti usein, miksi muilla orkesterin vaskipuhaltajilla soittaminen sujuu kuin tyhjää vain, mutta hänelle äänenmuodostus oli aika ajoin yhtä tuskaa. ”Fokaalidystonia tekee soittamiseen sellaisen fiiliksen kuin ei olisi hyvässä soittokunnossa. Vähän kuin piano, jossa jotkut koskettimet eivät aina toimi. Soittotuntuma saattaa vaihtua hetkessä. Minulla oli epämääräistä vaikeutta perusäänenmuodostuksen hallinnassa, ja kvinttiä alempana en saanut otetta ollenkaan. Se tuntui kummalliselta, ja ajattelin, että teen jotain väärin”, Laine sanoo.
Soittovaikeudet aiheuttivat Laineelle usein huonommuuden tunteita. Hän ajatteli, että kaikki johtuu vain siitä, että hänellä on tekniikka pielessä ja että hän on huono. Siksi hän harjoitteli koko ajan enemmän. ”Tein kaikkeni, että ylimääräinen harjoittelu tuottaisi tulosta. Aika usein iski epätoivo, ja mietin, että voi kunpa löytyisi joku ratkaisu, vaikka se olisi sitten se, että jotain soittamisessani on pilalla.”
Keikkailu loppui ja vaihtui pedagogiikkaan
Kun sinnikäs harjoittelu ei parantanut tilannetta, Laine päätti vähentää keikkailua ja siirtyä selkeästi enemmän opettamiseen. Opettaminen musiikkiopistossa tuntui hyvältä, ja koska hänellä oli takanaan jo pitkä ura, hän myös koki, että opiskelijoille olisi paljon annettavaa. Oma soittaminen silti takkusi jatkuvasti. ”Mitkään ne hyvät keinot ja pedagogiikan lainalaisuudet, joita käytin opettajana, eivät toimineet itseni kohdalla.” Lopulta Laine teki päätöksen lopettaa keikkailun kokonaan. Viimeisen keikkansa hän soitti Espoo Big Bandissa vuonna 2011.
Työ pedagogina kuitenkin sujui pitkään hyvin. Laine sanoo, että yksi hänen vahvuuksistaan opettajana oli taito verbalisoida asioita hyvin, eikä opetuksen tarvinnut perustua vain mallista näyttämiseen. Syksyllä 2018 työskennellessään pasuunan soiton lehtorina Espoon musiikkiopistossa Laineesta alkoi kuitenkin tuntua, että omat soittovaikeudet alkoivat vaikuttaa myös opettamiseen. Koska hänen oma työkalunsa ei toiminut, oli vaikeaa näyttää oppilaille mallia niin kuin pitäisi.
”Dystonia alkaa pasuunansoittajalla ensin alarekisteristä ja vähitellen nousee ylöspäin. Pitkään minulla toimivat ylä- ja keskirekisteri, mutta siinä vaiheessa, kun en pystynyt soittamaan niitäkään, päätin hakeutua tutkimukseen”, hän sanoo.
Erikoislääkärin toteaman fokaalidystoniadiagnoosin jälkeen Laine jatkoi tutkimuksiin Musiikkitalon muusikkopoliklinikalle. Siellä oltiin yhtä mieltä, että diagnoosi oli oikea. Asia vahvistui lopullisesti helmikuussa 2019 neurologisissa tutkimuksissa. ”Dystonia on taustalla piilevä sairaus, joka tulee ja tuhoaa kaiken soittamisessa. Mitä enemmän harjoittelet, sitä pahemmaksi se etenee, koska soittaminen aiheuttaa sen. Minulla meni pitkään ennen kuin tajusin tämän. Ja kun vihdoin sain diagnoosin, se oli valtava helpotus, koska silloin ymmärsin, etten olisi itse voinut tehdä sille mitään”, Laine kertoo.
Uuteen ammattiin 56-vuotiaana
Diagnoosi muutti elämän suunnan. Koska soittaminen ei missään muodossa ollut enää mahdollista, piti keksiä jotain uutta. Vakuutusyhtiö katsoi Laineen fokaalidystonian olevan ammattitauti. Sillä oli suuri merkitys tulevaisuutta ajatellen: se nimittäin tarkoitti, että vakuutusyhtiö maksaisi hänelle eläkeikään saakka ansionmenetyskorvauksia hänen aiemmin ansaitsemansa palkan mukaisesti.
Ammattitaudin määritelmä on eri asia kuin työkyvyttömyys, jolloin tilannetta käsitellään työeläkelakien, ei vakuutuksen kautta. Jos käsi menee liukastuessa poikki, mikä estää soittamisen, ei kyseessä ole ammattitauti vaan työkyvyttömyys. Jotta sairaus voidaan luokitella ammattitaudiksi, sen on täytynyt aiheutua kyseisen ammatin harjoittamisesta. ”Lääkäri sanoi, että ammattitauti on vähän kuin pitkäaikainen työtapaturma. Pasuunan soitto vaurioitti minua, enkä olisi voinut saada dystoniaa muuta kuin soittamalla pasuunaa. Siksi ammattitaudin määritelmä oli yksiselitteinen”, Laine sanoo.
Laineella oli mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin ja saada opintojen ajan täyttä ansionmenetyskorvausta. Jos hän työllistyisi edellistä ammattia matalapalkkaisemmalle alalle, vakuutus korvaisi jatkossa ansioiden erotuksen. Ainoa mutta tilanteessa oli se, että jos Laine jäisi kokonaan työttömäksi, ei korvauksia maksettaisi, vaan silloin hän saisi normaalisti työttömyyskorvausta.
Niinpä uutta ammattia piti pohtia huolella. Laine oli 56-vuotias, joten ajatus vuosikausien opinnoista ei tuntunut järkevältä. ”Olisin voinut opiskella esimerkiksi uuden akateemisen tutkinnon. Mutta jos olisin opiskellut vaikkapa psykologiksi, kuka palkkaisi kuusikymppisen psykologin, jolla ei ole lainkaan työkokemusta? En innostunut myöskään opettamiseen ja tutkijan uraan liittyvistä jatko-opinnoista.”
Laine pääsi kuntoutusneuvojalle, jonka kanssa he kävivät yhdessä läpi suunnilleen kaikki olemassa olevat ammatit, jotka voisivat kiinnostaa Lainetta ja joissa olisi realistiset mahdollisuudet työllistyä. Kävi ilmi, että kuljetusalalla oli työvoimapula ja Lainetta kiinnostivat isot ajoneuvot. Laine suoritti puolivuotisen yhdistelmäajoneuvon kuljettajan koulutuksen. Hän sai heti työpaikan ja ajaa nyt työkseen isoja rekkoja.
Fokaalidystonia voi aiheuttaa häpeän tunnetta
Miltä tuntuu yli 30 vuoden muusikon uran jälkeen hypätä täysin uudelle alalle ja jättää vanha ammatti taakseen? ”Olihan se valtava luopuminen, mutta samalla myös valtava helpotus. Sinnittelin ja kärsin ihan liian kauan, ja olisi kannattanut lyödä hanskat tiskiin aiemmin. Soittaminen on ihanaa, ihan parasta. Mutta sain tehdä sitä kauan. Ja jos kerran en sitä enää pysty tekemään, niin sitten teen täysillä jotain muuta.”
Laine sanoo, että oli myös ikään kuin suojassa siltä, että soittamisen lopettaminen ja uuden ammatin hankkiminen olisivat aiheuttaneet vaikean identiteettikriisin. On tavallista, että muusikoille ammatti on vahva osaa omaa identiteettiä, ja jos sen joutuu lopettamaan, täytyy myös identiteetti rakentaa uudelleen.
”Joillekin muusikkous on niin iso osa persoonaa, että sairaus ja ammattitauti, johon ei ole hoitoa, saattaa tuntua jopa siltä, että jotain itsessä kuolee. Minulla identiteettini ja persoonani ei ole ollut koskaan niin sidoksissa työhöni. Karkeasti sanoen: minulle musiikki oli työ ja sitten oli muu elämä erikseen”, Laine sanoo.
Myös se, että uusi työ löytyi lopulta suhteellisen kivuttomasti, on auttanut luopumisessa. ”Lähden mielelläni töihin. Päivät ovat toki pitkiä välillä, kun vertaa soitonopettajan päiviin. Mutta jos vertaan soitonopetuksen viiden tunnin päiviä rekkakuskin kymmenen tunnin päiviin, niin kyllä se ajaminen kevyempää työtä on!”
Laine ei tuntenut aiemmin muita muusikoita, joilla olisi todettu fokaalidystonia. Hän oli toki kuullut, että jotkut olivat joutuneet lopettamaan muusikon uransa, mutta harva puhuu sairaudestaan ja lopettamisen syistä ääneen. Vaikka sairauden esiintyvyys on vain parin prosentin luokkaa muusikoiden keskuudessa, niin satahenkisessä orkesterissa se tarkoittaa kuitenkin jo paria tapausta. Laine uskoo, että fokaalidystoniaan saattaa liittyä häpeää, ja siksi siitä ei puhuta kovin avoimesti. Hän itse haluaa puhua sairaudesta avoimesti, sillä hän uskoo avoimuuden tarjoavan muille samasta sairaudesta kärsiville apua ja vertaistukea.
”Kun olet ammattimuusikko eivätkä soittaminen ja harjoitteleminen enää kulje, et ole omissa silmissäsi yhtä hyvä kuin ennen. Myös opettajana sitä kokee herkästi huonommuutta. Kun jäin fokaalidystonian takia lopulta musiikkiopistotyöstä pois, oli minulla vähän sellainen kaapista ulos tulemisen fiilis. Jopa silloin, kun minun piti muusikkopoliklinikalla antaa soittonäytteitä lääkäreille diagnoosin tekemistä varten, jännitin ja stressasin, että soitan taas huonosti. Vaikka sehän oli juuri se, mitä heidän piti kuulla diagnoosia varten”, Laine kertoo.
Laine kannustaa myös hakeutumaan tutkimuksiin paljon aiemmin kuin hän itse teki. Pienikin tunne siitä, että kaikki ei ole kunnossa, voi olla riittävä syy hakeutua tutkimuksiin. Pitkälle jatkuva sinnikkyys voi kääntyä itseään vastaan, sillä fokaalidystoniassa harjoittelun lisääminen usein vain pahentaa tilannetta.
Laine sanoo, että vaikka on toistaiseksi jättänyt musiikkialan taakseen, ei hän pidä mahdottomana, että jossain muodossa voisi siihen palata. Ei tietenkään soittajana tai pedagogina, mutta ehkä säveltäjänä tai orkesterinjohtajana, joista hänellä on myös kokemusta. ”Mutta vielä ei ole sen aika. En ehdi enkä jaksa, nykyinen työ vie voimat hyvällä tavalla. Joillekin sairastumisesta voi jäädä trauma, jolloin ala pitää sulkea pois elämästä kokonaan. Minä en kuitenkaan ole traumatisoitunut, saatan kuunnella pasuunalla soitettua musiikkia, jopa omaa soittoa. Ajattelen, että tämä on vähän sama kuin olisin ollut vaikkapa jääkiekkoilija, ja jossain kohtaa tulee ikä, jolloin on keksittävä jotain muuta. Ensin sitä tekee jotain täysillä, sitten jossain kohtaa siitä pitää luopua ja on siirryttävä eteenpäin.”
Kuvat: Emmi Kähkönen ja Janne Laine
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.