Atso Almila

Atso Almilan poikkeuksellisen pitkä yhtäjaksoinen kolumnistin ura Muusikko-lehdessä on tulossa päätökseensä. Keväällä Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professuurista eläkkeelle jäävä Almila ei aio jäädä toimettomaksi, vaikka nauttii myös tekemättömyyden rauhasta. Kirjoittajan ura jatkuu monissa lehdissä, ja onpa suunnitteilla jälleen kirjakin. Maailman meno vaatii tarkkanäköisen humanistisen kommentoijan, jotta ihmiskunta ei unohda perusasioita.

Atso Almilan musiikillinen taival alkoi Suomessa, jossa koulut vielä tarjosivat oppilailleen monipuolisia virikkeitä ja elämää laajentavia mahdollisuuksia. Suomalaisessa Yhteiskoulussa oli vahva musiikkitraditio, ja harrastukseen kannustettiin. Jos halusi soittaa jotakin, tarjolla oli jopa maksuttomia soittotunteja.

”Tällaisesta voi vain haaveilla nykymaailmassa”, Almila huokaa.

Almila soitti aluksi pianoa ja koulussa viuluakin, Taru Valjakan ja Roy Asplundin opissa. Sytyttävimmän harjoittelukipinän puuttuessa pianistikaverit alkoivat mennä rytinällä ohi. Almila tajusi tilanteen ja haaveili realistina englanninopettajan työstä.

Lukiossa käyrätorvea soittanut kaveri näytti koulun kaapista pasuunaa, ja Almilalle järjestyi heti tunteja Göran Lampisen johdolla.

”Hiffasin pasuunan systeemin aika nopeasti ja olin jo kuukauden päästä koulun orkesterissa. Uusi maailma aukeni minulle ja treenasin ihan hulluna kotitalomme kellarissa.”

Säveltäminen oli soittamisen rinnalla luonteva osa elämää jo koulussa.

”Johdin itse jonkun kuorosävellykseni ja oivalsin, että tässähän voisi olla minulle kiinnostava väylä. Kun sitten 1972 menin Akatemialle pasunistina, kysyin heti rehtori Veikko Helasvuolta mitä aineita tarvitsen, jotta voin ryhtyä kapellimestariksi.”

Almila aloitti kuoronjohdon peruskurssilla, ja Harald Andersen opetti Almilaa niin pitkälle kuin se Akatemian puitteissa oli mahdollista.

”Akatemian orkesterissa tutustuin sitten Jorma Panulaan.”

Almila kuului siihen vähemmistöön, joka heti tajusi, mitä Panula tarkoitti. Aina ei kuitenkaan ollut helppoa nähdä äkkipikaisen pinnan alle.

”Pyrin sitten 1974 kapuluokalle ja siellä taisi olla silloin ainakin Ylermi Poijärvi, Pekka Helasvuo ja Keijo Uokkola. Mukana oli myös armeijan soittajia ja rehtoreiksi tähtääviä, jotka olivat hakemassa muodollista pätevyyttä tehtäviinsä.”

Muutaman vuoden kuluttua alkoi tapahtua. Luokalle tulivat Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste, joiden myötä alkoi ennennäkemätön ilmiö. Varsin pian myös Osmo Vänskä liittyi seuraan.

 

Jorma Panula oli 42-vuotias Almilan aloittaessa luokalla. Panula oli aina energinen ja äärettömän kiinnostunut oppilaistaan. Hän piti kaikkia lähestulkoon perheenjäseninään.

”Jorma oli edellä aikaansa monessa asiassa. Hän patisti meitä liikuntaan, kun sitä yleisesti ei pidetty älyllisten humanistien hommana. Lisäksi hän vinkkasi kirjoista, taidenäyttelyistä ja kaikesta muustakin mielenkiintoisesta. Hänelle oli tärkeää välttää fakki-idiotismia.”

Myös uusissa opetusmetodeissa tehtiin pioneerityötä. Video otettiin käyttöön heti, kun sellainen oli saatavilla. Vanhat Beta-nauhat olivat Akatemian hyllyssä kauan, kunnes ne tilanpuutteen vuoksi heitettiin roskikseen. Almilan, Salosen ja Sarasteen videot olisivat tänä päivänä varsinaista YouTube-aarteistoa. Aikamoinen kulttuurihistoriallinen tuhotyö.

”Videolta näki armottomasti omat virheet ja naurettavuudet. Sanotaan, että ihminen ei usko ennen kuin itse näkee. Monesti sitä luuli tekevänsä jotain suurieleistä, mutta todellisuudessa sitä vaan huitoi kyynärpäistä jotain.”

Panulalla on poikkeuksellinen taito olla hengittämättä oppilaidensa puolesta. Hän tarjoaa asioita, mutta ei lapioi niitä väkisin. Jos asia ei mene muutamalla sanomisella perille, se jää sikseen, myöhemmän oppimisen varaan. Hän ei yritä kasvattaa puuta, vaan istuttaa siemeniä tulevaisuutta varten.

Monissa paikoissa opettaja opettaa miten vaikkapa Mozartia pitää johtaa, tulkintaa myöten. Sitten asiaa toistetaan, kunnes oppi on saavuttanut oppilaan.

”Ei tällaisessa ole mitään järkeä”, Almila puuskahtaa. ”Ei se voi mennä niin että ihmiselle opetetaan mitä hänen pitää tahtoa ja miten hänen tulee se ilmaista ja toteuttaa.”

Panulan metodi on ollut heittää oppilas veteen ja sitten hieman silmäillä tarvitaanko pelastusrengasta.

”Panula oli antamassa ihmisille työkaluja, että olisi jotain keinoja operoida silloin, kun omat toiveet ja ajatukset eivät välity soittajille.”

 

Almila on luonut uransa johtamalla enimmäkseen kotimaisia orkestereita. Hän kävi kyllä muutamissa kansainvälisissä kilpailuissa ja sai kohtuullista menestystäkin, mutta muuten hinku maailman turuille ei ollut tulenpalava. Almilalla oli jo uransa alkuvaiheessa perhe lapsineen, ja kun Kansallisteatterista tarjottiin töitä, hän tarttui siihen – osin käytännön tarpeesta, mutta osin myös kiinnostuksesta teatterityötä kohtaan.

”Nopeasti sitä saa leiman otsaansa sen mukaan mitä alkaa tehdä, ja kun vieläpä kieltäydyin agentuurikuvioista, ulkomaan puhelin ei alkanut piristä.”

Samalla Almila jo opetti Panulan apuna ja sävelsi ahkerasti. Jo 1970-luvulla syntyi muun muassa kontrabassokonsertto Olli Kososelle. Myöhemmin sävellystuotantoon ovat kuuluneet niin konsertot, kamarimusiikki, kuin oopperatkin.

”Minusta oli aina luontevaa tehdä töitä Suomessa. Tapasin reissuilla paljon opiskeluaikaisia tuttuja, ja toki koko ajan tuli uusia tuttavuuksia. Tykkäsin istua muusikoiden kanssa ja kuunnella heidän ilojaan ja murheitaan.”

Tästä ”istumisesta” Almila toteaa heti, että sellainen on loppunut oikeastaan kokonaan, ja työmoraalin muutos suomalaisissa orkestereissa on ollut valtava viimeisten 20–30 vuoden aikana.

”Ei kellään ole enää rahkeita eikä halujakaan istua joka päivä harjoitusten jälkeen kaljalla. Ihmiset pitävät itsestään huolta, harjoittelevat ja kuntoilevat, ja muutenkin elämä on virikkeellisempää kuin vaikkapa 1970-luvulla kahden televisiokanavan aikaan. Ei muusikon työ ole enää missään mitään boheemihommaa.”

Kiertäessään kotimaisten orkesterien vieraana Almila myös tajusi, miten eriarvoisessa asemassa muusikot olivat riippuen siitä, missä kaupungissa sattuivat työskentelemään. Jossain kulttuurijohtajina ja intendentteinä oli virkeitä ja myötämielisiä ihmisiä, toisaalla ei.

”Joissain kaupungeissa ei rahaa riittänyt mihinkään kivaan ekstraan, vaikka samalla urheiluareenoja rakennettiin isoilla summilla. Kyse ei ollut rahasta vaan arvoista ja valinnoista.”

Teatterikapellimestarina Almila piti itseään yhtenä muusikkona muiden joukossa ja liittyi tätä kautta Muusikkojen liittoon.

”Joissain ristiriitatilanteissa työnantaja tosin piti minua heidän puolella olevana, ja siinä oli joskus ihmettelemistä, kun yleensä todistin muusikkojen puolesta”, Almila virnistää.

Tampereella Almila ystävystyi todellisen raskaan sarjan liittoaktivisti Juha Monosen kanssa, joka houkutteli Muusikko-lehden kolumnistiksi. Ensimmäinen kolumni julkaistiin alkuvuodesta 1990. Alkuvuosina tahti oli vielä epäsäännöllinen.

Almila eli lapsuutensa lehtien ympäröimänä. Isä Matti oli ammattijournalisti, Ilta-Sanomissa pakinoitsija Kai de Puuna tunnettu hahmo. Lehtiä tuli aamuisin isompi nippu,  iltapäivisin pienempi. Fortunea ja Timea Almila selaili heti lukemaan opittuaan, ehkä jo vähän ennen sitäkin.

”Painomusteen tuoksu on syvällä järjestelmässäni.”

Muusikko-lehti tarjosi oivan alustan kirjoittamisen harjoittelulle, kun ennen some-maailmaa kirjoitukset jäivät kuitenkin lopulta varsin pienen piirin lukukokemuksiksi. Jos tuli kirjoitettua tyhmyyksiä, ne eivät useinkaan kaikuneet päättäjien korviin asti.

Almila toimi myös paljon televisiossa ja radiossa, kommentoimassa musiikkikilpailuja – mutta myös radiopakinoitsijana. Almila kirjoittaa edelleen säännöllisesti muun muassa Savon Sanomiin. Viimevuosien uroteko on ollut keskustelukirjan kirjoittaminen Jorma Panulasta.

”Panula luki korrektuurin ja soitti minulle raivoissaan kieltäen julkaisemisen. Kun ihmettelin syytä, kuulin että kirjassa oli kuulemma aivan liikaa kirosanoja. En tiedä mistä olin ne sinne keksinyt”, Almila virnistää.

Moni kirjoittaa muutaman hyvän kolumnin, mutta kun kirjoittamista pitää jatkaa säännöllisesti ja useisiin julkaisuihin, pajatso voi kolista kolikottomana varsin pian. Almilan mukaan maailmassa kuitenkin tapahtuu nykyään niin paljon sellaista, josta on vaikea pitää kommentaattorina näppejä erossa, että aiheita kyllä riittää. Tässä auttavat myös systemaattiset muistiinpanot aina, kun jotain oivaltaa.

”Olen aina ollut kärkäs puuttumaan, ja jo koulukirjassamme minusta oli maininta: Atso Almila, mukana kaikessa, haluttiin tai ei.”

Yhteiskunnalliset teemat ovat aina olleet Almilan sydäntä lähellä, etenkin jos ne sivuavat musiikkia, tai kulttuuria ja sivistystä ylipäänsä. Etenkin koulumaailman surkastuminen ja polkujen kapeneminen on yksi hänen suurimmista huolistaan, varsinkin klassisen musiikin näkökulmasta. Almila näkee punaista, kun koulutus nähdään ainoastaan työmarkkinoiden tarpeidentäyttäjänä, ja kaikki muu kuin suoraan tuotannon hyödyksi oleva halutaan saattaa kunkin omasta pussista maksettavaksi.

”Koulu on ainoa paikka missä lapsi voi saada virikkeitä kaikkeen, aivan perhetaustasta riippumatta”, Almila puuskahtaa. ”Koulun täytyy olla sellainen joka esittelee elämää monipuolisesti. Jos lapsi näkee maailmaa vain vanhempiensa arvojen ja arvostusten kautta, hän jää auttamatta kapea-alaiseksi. Jos kotona ei harrasteta taidenäyttelyitä, liikuntaa tai klassista musiikkia, koulun tehtävä on esitellä niitä.”

 

Almila toimi oikeastaan koko aktiiviuransa ajan kapuluokalla tuntiopettajana ja yliassistenttina. Kun Segerstamin kausi päättyi, hieman mutkikkaidenkin vaiheiden jälkeen Almila nimitettiin professuuriin, ensin vuodeksi, sitten viideksi. Keväällä on aika jäädä eläkkeelle. Opettaminen kuitenkin jatkuu – sekä luokalla että myös mestarikursseilla koti- ja ulkomailla.

Almila toivoo, että yhteistyö maamme orkesterien kanssa tiivistyisi entisestään. Monin paikoin yhteistyö onkin aktiivista ja se on ollut myös hedelmällistä, puolin ja toisin. Almilaa hieman harmittaa se, että Kansallisoopperan ovet tuntuvat olevan suljetut – oikein edes harjoituksia ei ole päässyt vanhaan tapaan seuraamaan, mutta neuvottelujen jälkeen tilanne on nyt paranemassa.

Almila tähdentää oppilailleen hyvän kontaktin ja käytöksen merkitystä. Aikana, jolloin puhutaan paljon korrektista käyttäytymisestä, myös autoritääristen ja despoottisten kapellimestarien aika tuntuu olevan ohitse – ainakin hetkeksi.

Almilan lähtökohta on auttaa ja kannustaa orkesteria. On niin erilaisia tapoja ilmaista sama asia, ja lopputuloksesta jää kovin erilainen mieli.

”Sanomalla että tuo g on matala tuottaa ihan eri tunnelman kuin jos sanoo, että tässä soinnussa tuon g:n pitäisi olla hieman korkeampi. Niin yksinkertaista se on.”

Almila toivoo, että suomen poikkeuksellisen runsas orkesterien määrä säilyy jatkossakin. Niiden paikallinen merkittävyys on valtava.

”Paikallisen orkesterin merkitys on niin paljon syvemmällä kuin isoissa otsikoissa joistain kiertuemenestyksistä – se on juuri niissä pienissä kontakteissa ja inspiraatioissa, joita se antaa. On myös tärkeää, että sosiologisessa kontekstissa on muusikkoina toimivia ihmisiä, jotka rikastuttavat paikkakunnan elämää. Orkesteri ei todellakaan ole pelkkä konserttipalveluiden tuottaja.”