Anni Elif Egecioglu: Vapaa rajojen rikkoja

Kun laulaja-sellisti-säveltäjä Anni Elif Egecioglu ryhtyy johonkin, hän sen myös tekee. Tämä pätee niin tiukkalinjaiseen klassisen musiikin opiskeluun kuin musiikillisten rajojen yli hyppimiseen. Tärkeintä musiikissa Egecioglulle on vapauden läsnäolo – mitä ikinä hän tekeekään.

Itähelsinkiläisessä lähiössä on syksyinen sadeilta, jossa maailma ruskasta huolimatta näyttää lähinnä harmaalta. Täysin päinvastainen tunnelma on kuitenkin kahden muusikon, Anni Elif Egecioglun ja Pauli Lyytisen kotona. 1950-luvun kerrostalossa sijaitseva koti on sisustettu väreillä, punaisella, keltaisella ja turkoosilla, valaistus on lämmin, ja pöydillä palaa kynttilöitä. Kaiuttimissa soi Eriikka Maalismaan ja Emil Holmströmin levy Beach & Strauss violin sonatas.

”Tämä on uusi levy. Tykkään kuunnella uusia levyjä hitaasti − niin että kuuntelujen väliin jää aikaa. Koen, että sillä tavalla saan enemmän irti musiikista ja kokonaisuuksista. Aika usein säveltäessäni tarvitsen paljon aikaa ja taukoja. Sen jälkeen pystyn helpommin sanomaan, että onko biisi mielestäni mistään kotoisin”, Egecioglu, 35, nauraa.

Näin Egecioglu on aina tehnyt. Kuunnellut musiikkia kaikessa rauhassa, keskittynyt vain siihen, antanut sen viedä mukanaan. Näin hän teki jo lapsuudenkodissaan Göteborgissa. Egecioglun isä on aina ollut musiikin intohimoinen suurkuluttaja, ja kotona kuunneltiin musiikkia lähestulkoon koko ajan. ”Edelleen aina, kun menen käymään kotona, isä laittaa jotain tilanteeseen sopivaa, usein klassista musiikkia soimaan.”Isänsä kanssa Egecioglu istui jo pienenä kuuntelemassa kokonaisia sinfonioita. Pikkusiskonsa kanssa hän teki musiikkiin tanssiesityksiä, jotka saattoivat kestää tunninkin. Egecioglu sanoo olleensa villi ja eloisa lapsi, mutta kun kyse oli musiikista, hän keskittyi ja uppoutui, välillä tuntikausiksi. Laulamaan hän oppi ennen kuin edes puhui, tai ainakin näin hänen äitinsä on kertonut. Alle kouluikäisenä hän näki televisiosta Ingmar Bergmanin ohjaaman elokuvasovituksen Mozartin Taikahuilu-oopperasta vuodelta 1975. Sitä tallennetta hän kuunteli kerta toisensa jälkeen.

”Etenkin Håkan Hagegårdin esittämä Papagenon rooli oli minulle todella vaikuttava ja kova juttu. Lapsena tykkäsin hulluna kuunnella tummempia soivia sävyjä, kuten miesten lauluääniä, selloa, tenorisaksofonia ja dudukia”, Egecioglu sanoo.

Anni Elif Egecioglun kuusihenkinen lapsuudenperhe oli kaksikielinen ja -kulttuurinen. Hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä turkkilainen. Perhe asui Göteborgissa, mutta kesät he viettivät aina sukuloimassa Turkissa: minnekään muualle ei matkusteltu. Egecioglun yhdeksän vuotta vanhempi veli ja kuusi vuotta vanhempi sisko soittivat useita soittimia: pianoa, selloa ja kitaraa. Kuusivuotiaana myös Egecioglu aloitti pianotunnit. Opettaja asui Göteborgin Majornassa, jonne Egecioglu körötteli joka viikko raitiovaunulla.

”Ensimmäinen piano-opettajani oli minulle hyvin tärkeä. Hän oli nainen, joka soitti paljon myös jazzia, ja hän teki minuun suuren vaikutuksen. Ylipäätään kaikilla opettajillani on ollut suuri merkitys musiikin opinnoissani”, hän kertoo.

10-vuotiaana Egecioglu kuuli ensimmäistä kertaa Elgarin sellokonserton sellisti Jacqueline du Prén esittämänä. Äiti kertoi tytölle, että du Pré sairasti MS-tautia, niin kuin äiti itsekin. ”Äidillä on ollut MS-tauti niin kauan kuin muistan. Hän on onneksi aika hyvässä kunnossa, mutta hänellä on ollut sekä ylä- että alamäkiä sairauden kanssa. Äitini on tehokas nainen, psykologi, joka on aina antanut kaikkensa muita auttaakseen. Kunnioitan häntä valtavasti.”

Ehkä tieto siitä, että huippusellistillä oli sama sairaus kuin äidillä, sai Egecioglun kuuntelemaan konserttoa entistä tarkemmin. ”Se sellon melankolinen tumma ääni ja dramaattiset kaihoisat melodiat, se oli niin vahva kokemus! Silloin tiesin, että haluan oppia soittamaan selloa.”

”Niin kauan kuin improvisaation läsnäolo ja vapauden tunne kulkee mukana oman taiteen tekemisessä, vaikka edes ajatuksen tasolla, olen onnellinen.”

Jokaisen menestyvän muusikon lapsuus ei suinkaan ole ollut yhtä täynnä musiikkia kuin Anni Elif Egecioglulla. Hän kuitenkin uskoo, että lapsuudessa koettu musiikin läsnäolo on ollut hänelle itselleen tunnetasolla niin vahva kokemus, että se on ollut tärkeä tekijä hänen tiellään muusikoksi.”Jokainen on oma persoonansa ja jokaisella on olemassa tietynlaiset peruspiirteet”, hän sanoo. ”Lapsuudessa ne kuitenkin muovautuvat ympäristön mukaan. Uskon, että alakouluikäisenä saadut kokemukset parhaimmillaan vievät ihmistä vahvasti juuri sinne, minne ihmisen kuuluukin mennä.”

Egecioglu sanoo, että on ollut onnekas, sillä on aina saanut lapsuudessa tehdä itse omat valintansa. Vanhemmat kannustivat häntä olemaan juuri sellainen kuin on, vaikka ei aina odotettuun muottiin solahtaisikaan. Kun koulussa piti värittää valmiiksi piirrettyjä piirustuksia, Egecioglu ei voinut sietää sitä. ”Silloin äiti sanoi minulle, että ei sinun tarvitsekaan tehdä aina niin kuin käsketään!”

Jacqueline du Prén inspiroimana Egecioglu aloitti sellotunnit Göteborgin sinfoniaorkesterissa soittavan opettajan kanssa. Yläasteelle hän meni musiikkipainotteiseen kouluun – mutta yllättäen siihen toiseen, joka ei ollutkaan klassiseen musiikkiin erikoistunut. ”Minua kiehtoi koulu, jossa musiikkia sai harrastaa monipuolisesti, soittaa vaikka rumpuja bändissä. Sain myös ensimmäistä kertaa ikäisiäni kavereita, jotka olivat yhtä kiinnostuneita musiikista kuin itsekin olin”, hän sanoo.

Lukion loppuun saakka Egecioglu tasapainotteli klassisen musiikin ja rytmimusiikin välillä. Hän kirjoitti omaa musiikkia, kävi Göteborgin underground-klubeilla keikoilla ja välillä laulamassa itsekin jazzia, osallistui improvisaatiotunneille ja fanitti neo soul -laulaja Erykah Badua. Samaan aikaan hän yhä opiskeli klassista sellonsoittoa ja soitti kamarimusiikkia.

Eräänä päivänä Egecioglun uusi bulgarialainen sello-opettaja sanoi hänelle, että nyt tämän pitäisi alkaa keskittyä sellon soittoon. Egecioglu oli aina kokenut, että laulaminen on hänelle melkeinpä niin helppoa, ettei sitä tarvinnut paljon edes opiskella. Sellon kanssa oli toisin, ja hän päätti keskittyä siihen. ”Tajusin, että selloa minun oli oikeasti harjoiteltava paljon päästäkseni ilmaisemaan musiikillisesti, mitä halusin. Sukeltaminen klassisen musiikin kauniiseen ja ihmeelliseen mereen piti tapahtua juuri silloin eikä myöhemmin.”

Kun ovi Göteborgin yliopiston klassisen musiikin osastolle aukeni, se mullisti Egecioglun maailman monella tapaa.

Vuonna 2005 Göteborgin yliopiston musiikkilaitoksen ylimmän kerroksen harjoitteluluokkien varauslistoissa luki jatkuvasti ”PL”. Kyseessä oli tenorisaksofonisti Pauli Lyytinen, joka oli vaihto-opiskelijana Göteborgin yliopistossa jazz-osastolla. Egecioglu kertoo, että yliopiston musiikkilaitoksella kaikki olivat samassa talossa: säveltäjät, orkesterit, musikaalit, näyttelijät, oopperat.

”Talon alimmassa kellarikerroksessa soittivat jazzarit, keskikerroksissa kansanmuusikot ja ylimmissä kerroksissa klasarit. En tiedä, miksi näin oli päätetty ja mitä se kertoo − vai kertooko mitään”, Egecioglu naurahtaa.

Lyytinen halusi silti harjoitella yläkerroksissa, ja Egecioglu oppi tuntemaan tuun tenorisaksofonin soundin. He kohtasivat kerroksessa jatkuvasti ja tutustuivat. ”Olen siitä ikuisesti kiitollinen, koska sitten kävikin niin, että rakastuimme.”

Egecioglu oli suunnitellut vaihto- opiskelijavuotta Lontoossa, Pariisissa tai Berliinissä. Suhteen myötä Suomi ja Helsinki alkoivat kiinnostaa kovasti. Länsi- Ruotsissa koko ikänsä asuneena Suomi oli jäänyt siihen saakka etäiseksi Egecioglulle. ”Minulle kaikki Ruotsin ja Suomen välinen Silja Line -meininki oli ihan tuntematonta. Göteborgissa yhteydet olivat paljon vahvempia Tanskan ja Norjan suuntaan”, hän kertoo.Vaihto-opiskelijavuotensa Egecioglu opiskeli Metropoliassa Helsingissä. Suomi oli hänelle aluksi täysin tuntematon myös kielenä. Hän sanoo, että välillä oli vaikeaa ja väsyttävääkin asua ulkomailla, kun ei osannut maan kieltä. ”Suomen kieli on niin haastava, oijoi! Mutta minä halusin oppia sen. Sanoin Paulille, että älä puhu englantia, kun olemme yhdessä kaveriporukassa, puhu suomea, yritän kuunnella ja seurata. Halusin tutustua kumppaniini ja hänen kulttuuriinsa kielen kautta, sillä kieli on aina kytköksissä kulttuuriin. Äitini ei puhu turkkia, ja jossain vaiheessa tajusin, miten paljon kielellä on merkitystä toisen kulttuurin ymmärtämiselle.”

Nyt Egecioglu ja Lyytinen ovat asuneet Suomessa yhdessä jo kymmenisen vuotta. Egecioglu sanoo, että alkoi toden teolla viihtyä Suomessa ja kunnolla tutustua ihmisiin vasta vaihto-opiskelijavuoden lopussa. Silloin ajatus Göteborgiin paluusta ja sinne jäämisestä ei houkutellut. Sinne hän kuitenkin palasi suorittamaan opintonsa loppuun.

”Minulle on tärkeää musisoinnissa antaa itselleni lupa ilmaista sitä, mitä ei ole tai mikä ei näy. Operoida valmiiksi piirrettyjen viivojen ulkopuolella ja improvisoida vapaasti.”

”Olin aika väsynyt siinä vaiheessa, kun olin lähes viisi vuotta opiskellut klassista musiikkia, mikä on aika intensiivistä nörtteilyä”, Egecioglu nauraa. ”Sinä aikana ei ollut jäänyt aikaa miettiä tai tehdä juuri muuta. Mutta olen aina ollut aika ehdoton, että kun johonkin ryhdyn, niin sen myös teen. Aikuisena olen oppinut navigoimaan ehdottomuuteni kanssa vähän paremmin ja joustamaan enemmän.”

Valmistuminen sai Egecioglun havahtumaan, että vaikka ura orkesterimuusikkona olisi ollut luonteva tie jatkaa eteenpäin, se ei tuntunut omalta. Sen sijaan hän halusi päästä tekemään musiikkia vapaammin omalla äänellä. ”En nähnyt itseäni orkesterikontekstissa. Minulla oli vahva tarve purkaa energiaani ja luovuuttani johonkin omaan. Ymmärsin, että minulle on tärkeää musisoinnissa antaa itselleni lupa ilmaista sitä, mitä ei ole tai mikä ei näy. Operoida valmiiksi piirrettyjen viivojen ulkopuolella ja improvisoida vapaasti.”

Tuolloin koko sellonsoittokin alkoi tuntua Egecioglusta liian tiukalta – sellaiselta, että kun musiikki oli kirjoitettu sellolle soitettavaksi tietyllä tavalla, hän kyseenalaisti sen ja olisi halunnut soittaa toisella tavalla. Hän halusi hypätä jonnekin ihan tuntemattomaan.

Hypystä seurasi Elifantree, joka perustettiin vuonna 2007. Trioon kuuluvat Egecioglun lisäksi hänen puolisonsa saksofonisti Pauli Lyytinen sekä rumpali Olavi Louhivuori. Egecioglu ja Lyytinen olivat jo aiemmin aloittaneet yhdessä soittamisen Kauhukakara-nimisessä kokoonpanossa, jonka tyyli kirmaili yli kaikkien musiikkigenrejen.

Elifantreessa Egecioglu otti uuden askeleen laulajana. Vaikka hän oli laulanut lapsesta saakka, ei laulajan identiteetti muusikkona ollut vahvistunut tätä ennen. ”En ollut aiemmin valmis laulamaan tai olemaan ensisijaisesti laulaja. Minulla on pienestä asti ollut oma tyyli, näkemys ja soundi laulamisessa, mutta en ole sitä koskaan varsinaisesti opiskellut. Elifantreesta tuli minun laulukouluni, se oli vapaa kenttä. Yhtäkkiä aloin löytää äänestäni mahdollisuuksia, joita en tiennyt siinä olevankaan, ja sen jälkeen olin täysin kiinni. Laulu on sieluni soitin, ja kun pääsin käyttämään sitä rajattomasti, tunsin olevani täysin elementissäni.”

Yhtye voitti vuonna 2008 Young Nordic Jazz Comets -yhtyekilpailun Suomen osakilpailun ja pääsi edustamaan Suomea loppukilpailuun Kööpenhaminaan. Nyt yhtye on tehnyt jo kuusi albumia, uusimpana tänä vuonna julkaistu Hachi, joka on äänitetty kahdeksassa eri maassa, kahdeksan eri rumpalin sekä ääniteknikko Joonas Saikkosen kanssa.

Elifantree on Egecioglun mukaan jatkuva luova tehdas, jossa saa tehdä kaikkea ja kokeilla. Yhtye on avannut hänelle ovia moneen suuntaan ja mahdollisuuden tutustua muusikoihin ympäri maailman.

Viisi vuotta sitten Egecioglu kokeili jälleen jotain hänelle ihan uutta, kun hän sävelsi ensimmäisen sooloalbuminsa, joka perustui suomenruotsalaisen modernistirunoilijan Edith Södergranin runoihin. Edith-albumillaan Egecioglu oli ehdolla Vuoden Jazz-Emma -palkinnon saajaksi. ”Oli minulle ihan uusi juttu kirjoittaa musiikkia olemassa oleviin teksteihin. Se oli itselleni luontevaa, sillä olen lukenut runoja mielelläni jo pienenä. Niissä kiehtoo se, että lukija voi aika vapaasti itse päättää, mistä runo kertoo. Tulkinta riippuu hetkestä, joka elämässä silloin on käsillä.”Sittemmin Egecioglu on jatkanut musiikin kirjoittamista runoihin, ja tänä syksynä hän valmistelee pianisti-säveltäjä Seppo Kantosen kanssa yhteistä runoalbumia.

Viime vuosina Egecioglu on tehnyt yhteisiä tuotantoja ja konsertteja myös muun muassa viulisti Jan Söderblomin ja sopraano Tuuli Lindebergin sekä defunensemble-, Tölöläb- ja Frank Frank Frank -yhtyeiden kanssa. Ensi keväänä hän on mukana Espoon kaupunginteatterin, April Jazzin ja Sivuun Ensemblen yhteisessä taiteiden ja tieteiden välisessä Silentopia-teoksessa, joka käsittelee ympäristökriisiin liittyviä tunteita toiveikkuuden kautta.

Egecioglu sanoo, että on voinut aikuisella iällä rauhassa tutkiskella sitä, kuka ja mikä hän on taiteilijana ja pohtia, mistä hän pitää ja mitkä ovat hänen vahvuutensa. Itsekritiikki ja ankaruus itseään kohtaan ovat olleet hänessä aina voimakkaita, mutta nekin ovat helpottaneet iän ja kokemuksen myötä.

”Olen kiitollinen ihmisille, jotka ovat luottaneet minuun ja pyytäneet minut mukaan moniin uusiin juttuihin. Sellaisiin, joihin en välttämättä olisi osannut itse muuten lähteä, koska en tiennyt, että osaisin. Eivät kaikki uudet jutut silti ole sellaisia, joita haluaa jatkaa, mutta nekin opettavat ja antavat aina jotakin”, hän sanoo.

Kuten kaikille esiintyville taiteilijoille, myös Egecioglulle korona-aika on ollut haastava, etenkin luovuuden kannalta. Hän kuvailee tilannetta niin, että vaikka hänellä lähtevät uudet ideat kyllä helposti lentämään, on vaikeaa ja raskasta, jos ei näe maalia ja kaikki vaan siirtyy jatkuvasti. ”Tilannetta oli tosi vaikea käsitellä, mutta nyt tuntuu paljon valoisammalta.”

Egecioglu sanoo, että nyt kun viimein keikkojakin saa taas järjestää, yleisölle esiintymistä ja myös omaa työtään arvostaa entistä enemmän. Etenkin uuden materiaalin kanssa vasta kohtaaminen yleisön kanssa on se hetki, jolloin konkretisoituu, mitä on tullut tehtyä ja miten musiikki resonoi.

”Striimaus on oma juttunsa, ja on minulla kestänyt, että sitäkin on alkanut ymmärtää. Se on varmasti kehittänyt monia aloja ja teknistä puolta ja tarjonnut laajempaa näkyvyyttä joillekin. Mutta en minä halua itse ainakaan istua kotona ja katsoa livekeikkaa ruudusta, jos ei ole jotakin supervisuaalista. Ihminen on tehty toiselle, tarvitsemme toisiamme ja kohtaamisia.”

Tulevaisuudessa Egecioglu haluaa palata takaisin myös klassiseen maailmaan. Hänen mukaansa kiikarissa on kivoja juttuja, mutta hän ei halua pakottaa asioita liikaa tiettyyn suuntaan. ”Luotan siihen sisäiseen energiaan, joka laittaa asioita tapahtumaan, kun niiden aika on”, hän sanoo. ”Niin kauan kuin improvisaation läsnäolo ja vapauden tunne kulkee mukana oman taiteen tekemisessä, vaikka edes ajatuksen tasolla, olen onnellinen.”

 

 

Kuvat: Tero Ahonen

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2021.