Anna Murtola – Palo laulaa

Flamencolaulaja Anna Murtolan tie ammattimuusikoksi ei ole ollut ehkä se tyypillisin, kuten ei myöskään hänen edustamansa musiikin laji Suomessa. Murtola luo flamencolle uutta pohjoismaista traditiota, alkuperäistä luonnollisesti kunnioittaen. Rakkaus laulamiseen hänellä on ollut aina.

Kuinka pohjoisesta on kotoisin maailman pohjoisin flamencolaulaja? 200 000 asukkaan kaupunki sijaitsee noin 5 000 kilometriä pohjoisempana kuin Espanjan Andalusia, jossa flamenco on syntynyt. Paikka on Oulu, ja siellä flamencolaulaja Anna Murtola, 39, työstää tällä hetkellä myös uutta albumiaan. Murtolan musiikissa perinteinen flamenco yhdistyy pohjoismaisiin musiikkitraditioihin ja oululaiseen äänimaailmaan konkreettisesti. Levyn työskentelyjaksot nykyään Helsingissä asuva Murtola viettää paikan päällä Oulussa residenssissä, jossa hän säveltää ja kirjoittaa sanoituksia.

”Imen kaupungista impulsseja, jotka kertovat tarinoita, fiiliksiä ja muistoja omasta, siellä eletystä henkilökohtaisesta elämästäni. Uudet tekstini pohjautuvat kaikkeen siihen, mistä olen kotoisin, kuka olen ja mitä teen.”

Murtola tekee levyllään yhteistyötä oululaisen äänitaiteilijan ja äänisuunnittelijan Paavo Impiön kanssa. Impiö äänittää paikallisia ympäristöjä ja rakentaa ja säveltää äänimaailmaa, jota tuodaan osaksi Murtolan musiikkia. Perinteisten espanjalaisten flamencoelementtien ääniä tuotetaan uusin keinoin.

”Esimerkiksi perinteisen palmasten sijaan musiikkiin saadaan rytmejä koivuklapeista, oksan naksahduksista, ruosteisen naulan nirskahduksista, kirkonkellon oudoista lyönneistä. Lähden siitä, että musiikissani ovat vahvasti mukana sekä pohjoinen että eteläinen ulottuvuus.”

Anna Murtola on muusikkona harvinaisuus Suomessa. Ammattiflamencolaulajana uraansa tekeviä ja sillä itseään elättäviä on Suomessa vain kaksi: Murtolan lisäksi toinen on helsinkiläinen Taija Tyrväinen. Murtola on myös ensimmäinen Suomessa levyttänyt flamencolaulaja. Hänen esikoisalbuminsa Fuego Por Dentro julkaistiin vuonna 2018.

Mutta miten oululainen sairaanhoitajaäidin ja taiteilijaisän tytär oikein päätyi tekemään uraa espanjalaiseen traditioon perustuvan flamencomusiikin parissa – ja ylipäätään laulamaan?

Kaikki alkoi oikeastaan 1980-luvulta oululaisen päiväkodin pihalta. Esikouluikäinen Anna Murtola oli keinumassa ja lauloi Lambadaa. Oma ääni ja sen voima tuntuivat hyvältä.

”Se fyysinen tuntemus, kuinka ääneni kantaa yli pihan, oli todella voimakas. Tuli sellainen pienen tytön ylpeys omasta äänestä. Tajusin, miltä tuntuu, kun laulaa oikein kunnolla. Se on arvokas muisto, ja siitä kaikki varmaan lähti.”

Murtola kutsuu vanhempiaan hipeiksi, jotka kannustivat aina kolmea lastaan seuraamaan intohimoaan ja ilmaisemaan itseään. Murtolan isä työskenteli Oulun kaupunginteatterin lavastemestarina ja päästi lapsensa joskus mukaan teatterille ja leikkimään lavasteisiin. Runoja kirjoittaneelta äidiltään Murtola sanoo perineensä rakkauden sanoihin ja kirjallisuuteen.

Murtola katsoi siskonsa kanssa intohimoisesti Music Televisionia ja lauloi kotona koko ajan, ensin Madonnaa, Celine Dionia ja Whitney Houstonia, myöhemmin Tori Amosia ja PJ Harveyta. Teini-ikäisenä hän alkoi saada kehuja, että hänellä on vahva ja hyvä ääni.

”Äidille erityiskiitokset siitä, että hän ei koskaan sanonut, että olepa nyt hiljaa, vaikka lauloin täysillä pienessä kerrostaloasunnossa.”

Äidille menee oikeastaan kiitos myös siitä, että Anna Murtola löysi flamencon. Murtola oli ala-asteikäinen, kun hänen äitinsä alkoi käydä flamencotanssitunneilla. ”Äiti opetti minulle, kuinka taputetaan palmaksia. Muistan, kun olin kerran seuraamassa äidin tuntia ja istuin ikkunalaudalla tanssisalin perällä. Katsoin ihaillen, kun naiset tamppasivat lattiaa selät hiessä. Siinä oli voimakasta tekemisen meininkiä, ei mitään piiperrystä.”

Lukioikäisenä Murtola aloitti itsekin flamencotanssin. Flamencolaulua kohtaan hän ei sen sijaan kokenut suurta rakkautta ensi kuulemalta. ”Mietin, että tuo kitara on ihana, mutta pitääkö siihen huutaa päälle”, Murtola sanoo nauraen.

Kun hän eräässä tanssinäytöksessä kuuli silloisen tanssinopettajansa Soili Moilasen laulavan flamencoa, suhtautuminen muuttui. ”Olin siihen saakka kuullut flamencolaulua tosi yksipuolisesti. Se iski totaalisesti, kun oivalsin, miten monella eri tavalla sitä voi laulaa – myös ihan suomalaisella äänellä.”

Opettaja perusti tanssijoille laulukerhon, jossa opeteltiin tanssitunneilla soitettavia lauluja. Parikymmentä vuotta sitten flamencon opetus pohjautui pitkälti perinteiseen matkimisoppimiseen mestari–oppilas-tyyliin. Näin tehtiin myös kerhossa. Lauluja kuunneltiin c-kaseteilta ja laulettiin perässä. Pian Murtola alkoi itse vetää kerhoa.

”Flamencoperinteessä on erilaisia tyylilajeja, joita on vaikea saada taipumaan luontevasti suomenkieliseen lauluun. Aina kun esiinnyn, avaan tarinoita ja sanoituksia yleisölle. Julkaisen aina myös kaikki biisieni sanat ja niiden käännökset.”

Sittemmin pedagogiikka on kehittynyt paljon, ja nykyään tasokasta flamencolaulun opetusta voi saada myös Sibelius-Akatemiassa. Silti lähes jokainen flamencoa laulava, soittava tai tanssiva artisti hakee edelleen oppeja lajin syntymaasta Espanjasta. Sinne päätyi myös Murtola.

Alun perin Anna Murtolasta piti tulla arkeologi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän vuonna 2006 lähti Oulun yliopistosta opiskelijavaihtoon Espanjaan, eikä omien sanojensa mukaan tehnyt siellä muuta kuin tanssi, lauloi ja hengitti flamencoa, silmät avautuivat. ”Sen jälkeen oli hyvin selvää, ettei minun tulevaisuuteni olisi kuolleessa kulttuurissa, vaan elävässä kulttuurissa”, hän sanoo.

Opiskelu yliopistossa vaihtui kulttuurituottajaopintoihin ammattikorkeakoulussa. Vuonna 2002 Murtola oli perustanut muutaman muun oululaisen flamencosta kiinnostuneen nuoren kanssa Bajo Cero -yhtyeen, johon kuuluivat alun perin Murtolan lisäksi tanssija Elina Robinson, kitaristit Okko Meinilä ja Joonas Widenius sekä perkussionisti Kili Kauppi. Bajo Ceron musiikin pohja oli vahvasti flamencossa, mutta yhtye kehitti musiikilleen omanlaisensa soundin, joka otti vaikutteita maailman muiden kulttuureiden musiikista, rockista ja elektronisesta musiikista. Yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2012. Bändin ohella Murtola työskenteli toiminnanjohtajana oululaisessa tanssiseura Telemark Teamissa ja myöhemmin nykytanssin tuottajana JoJo – Oulun Tanssin Keskuksessa.

”Minulle se, että sain esiintyä ja olla artisti, oli eteenpäin vievä voima. Oli ihan ookoo, että taiteellisen työn lisäksi oli se niin sanottu toimistotyö – niin kauan kuin ne olivat tasapainossa.”

Kunnes tuli hetki, jolloin mikään elämässä ei ollutkaan tasapainossa. Kahdeksan vuotta sitten oli yksi Murtolan elämän raskaimmista vuosista. Ensin hänen isänsä menehtyi. Samoihin aikoihin bändin tärkeä jäsen muutti Helsinkiin, ja kaikki esiintymiset vähenivät huomattavasti.

”Olin kolmekymppinen, ja yhtäkkiä elämäni oli kriisissä”, Murtola sanoo. ”Aloin pohtia mihin tästä lähden: jatkanko siihen suuntaan, mihin ei kuulu artistin elämä juuri lainkaan? Elämässäni oli moni asia aineellisesti stabiilia, olin naimisissa, omistimme talon ja purjeveneen ja suunnittelimme perheen perustamista. Mutta seinä nousi vastaan ja tajusin, ettei tämä ole minun elämäni, mitä elän.”

Seurasi täyskäännös: avioero, talon myyminen, työpaikan jättäminen ja muutto Helsinkiin. ”Ainoa asia, jonka tiesin siinä kohtaa sataprosenttisen varmasti, oli se, että minun täytyy saada tehdä musiikkia ja minun täytyy saada laulaa. Tämä ajatus näytti tien.”

Samana vuonna Murtola osallistui kansainväliseen maailmanmusiikkitapahtuma Womexiin Santiago de Compostelassa Espanjassa. Illallispöydässä hän tutustui Nathan Riki Thomsoniin, joka johti tuolloin Sibelius-Akatemian ja Tanskan Aarhusin musiikkikorkeakoulun yhteistä Glomas-maisteriohjelmaa. Glomasissa opiskelijoiden musiikillinen tausta oli jossakin traditiossa tai jonkin maan musiikkikulttuurissa, ja ohjelman ideologiaan kuului olennaisesti eri kulttuurien ja traditioiden yhteen tuominen.

Thomson kannusti Murtolaa hakemaan ohjelmaan. Murtola mietti, että järjetön ajatus − eihän hänellä ollut minkäänlaisia akateemisia tai edes opistotason musiikkiopintoja taustallaan. Ajatus jäi silti kytemään, ja vuotta myöhemmin Murtola löysi itsensä Aarhusista The Royal Academy of Musicin opiskelijana.

Mitä kaikkea liittyy jonkun toisen kulttuurin tradition tekemiseen? Entä miten pohjoismaiset flamencolaulajat synnyttävät uutta traditiota luodessaan pohjoismaista flamencoa?

Näitä kysymyksiä Anna Murtola pohti maisteritutkielmassaan, joka käsitteli flamencon opetusta Espanjan ulkopuolella sekä pohjoismaisen flamencolaulajan identiteettiä. Se on aihe, jota hän pohtii aktiivisesti tänäkin päivänä.

Murtola on selkeästi aina tiedostanut, että hän ei voi eikä halua kopioida espanjalaisia flamencolaulajia, joita on todella paljon ja jotka ovat todella hyviä. Siinä kilvassa häviäisi taatusti – eikä kilvoittelussa olisi edes mitään inspiroivaa. Murtola sanoo, että flamencoon liittyy myös niin paljon traditionalismia ja puritististakin ajattelua, että jopa monen espanjalaisen flamencolaulajan pitää ikään kuin todistella sitä, että on tarpeeksi ”flamenco”. Siksi oman äänen etsiminen ja löytäminen on ollut tärkeää ja pitkäjänteistä työtä pohjoismaista, ei-espanjalaista flamencoa edustavalle artistille.

”Olen miettinyt paljon sitä, mikä on minun oma ääneni flamencossa. Olen ymmärtänyt, että elementit, jotka minä siihen annan, ovat kaikki ne omat vaikutteet ja näkökulmat, jotka minusta tulee. Flamenco on kieli, mutta teksti ja sisältö tulevat minusta.”

Etenkin viime vuosina julkisessa keskustelussa on puhuttu laajalti kulttuurisesta omimisesta ja siitä, mitä kaikkea se sisältää ja tarkoittaa kenellekin. Aihe on pyörinyt paljon myös Anna Murtolan ajatuksissa – eivätkä ne ajatukset aina ole yksiselitteisiä ja kirkkaita.

”On selvää, että omaa tekemistään pitää pystyä reflektoimaan myös kriittisesti. Miten perustelen itselleni sen, että luon omaa musiikkia alun perin andalusialaisen romaniväestön eli gitanojen kehittämän musiikkimuodon pohjalta?”

”Lähden siitä, että musiikissani ovat vahvasti mukana sekä pohjoinen että eteläinen ulottuvuus.”

Murtola sanoo, että aina hänen miettiessään asiaa ajatus palaa hetkeen vuonna 2010. Hän oli juontamassa yhdessä elokuvaohjaaja Suvi Westin kanssa Oulussa Poro Feria -tapahtumaa, joka järjestettiin tuolloin yhteistyössä Oulu Feria -flamencofestivaalin kanssa. Keskellä talvea Oulun kauppatorilla kohtasivat Euroopan pohjoisin ja eteläisin kulttuuri – saamelaiskulttuuri ja flamenco.

”Sanoin Suville, että minusta tuntui tosi hassulta olla siellä edustamassa espanjalaista kulttuuria, kun hän edusti saamelaista kulttuuria oikeasti saamelaisena. Suvi totesi siihen hienosti, että niin, mutta eihän flamenco ole mikään kansa. Se on totta, ja siihen kommenttiin palaan yhä.”

Murtola muistuttaakin, että flamenco on syntynyt useiden eri kulttuurien vaikutuksessa ja kehittynyt viihteeksi niin sanottuna laulukahviloiden aikakautena 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun alkupuolelle. Kahviloista se on siirtynyt maailmanlaajuiseksi estraditaiteeksi, jota esitetään arvostetuilla musiikkifestivaaleilla. Se on taidemuoto, joka hyötyy ja saa elinvoimaa siitä, mitä enemmän sitä tehdään, harrastetaan ja kulutetaan ympäri maailmaa.

”Flamencossa ei ole kyse siitä, että se olisi jonkin alkuperäiskansan pyhää musiikkia, joka kantaisi rituaalisia aspekteja ja jota kuuluisi laulaa vain tietyissä tilanteissa”, Murtola sanoo. ”Vaikka Andalusian romaniväestöllä on ehdottomasti tärkeä merkitys flamencon muotoutumisessa sellaiseksi kuin se on, siinä on vaikutteita lisäksi espanjalaisesta kansanmusiikista sekä myös kauempaa: intialaisesta, arabialaisesta ja juutalaisesta musiikista.”

Kun jokin taide- tai viihdemuoto globalisoituu, myös sen imago ja tyyli saattavat yksipuolistua. Monille tulee flamencosta ensimmäiseksi mieleen karikatyyrimäinen turistiflamenco, johon kuuluvat laulajan ja tanssijan röyhelöiset pallomekot, kastanjetit, iso kukka tukassa sekä kovaa soivat kitarat. Flamenco on espanjaisille myös iso bisnes, joka työllistää valtavasti ihmisiä.

Anna Murtola haluaa korostaa, miten tärkeää on silti aina tiedostaa flamencon perinne, kun sen parissa työskentelee tai harrastaa. Etenkin silloin kun sitä opetetaan, on opetettava alkuperäistä perinnettä, jotta osataan erottaa vaikkapa jazzin kanssa tehty fuusioflamenco originaalista.

”Ikävä kyllä maailmalla on esimerkiksi tanssikouluja, joissa opetetaan flamencomaista liikehdintää flamencopopin tahdissa, ja tanssiharrastajat luulevat, että tämä on flamencoa. Oikeasti perinteessä on tietyt rakenteet, rytmi- ja tyylilajit, harmoniat ja lyriikat – sekä tietysti historia. Jos näitä ei ymmärrä, se tekee taidemuodolle hallaa. Pitää tietää riittävästi ja kunnioittaa perinnettä, jotta voi myös tehdä siitä omaa.

Vaikka Anna Murtola on uranuurtaja suomalaisena flamencolaulajana, hän on kokenut myös siihen liittyvät haasteet. Yksi on se, kuinka myydä flamencolaulua Suomessa ja ulkomailla suomalaisena muusikkona. ”Kuka haluaa ei-espanjalaisen flamencolaulajan, kun voi ottaa ’sen oikean’ espanjalaisen”, Murtola kiteyttää.

Toinen haaste on kieli, etenkin Suomessa, jossa espanjaa ymmärtää vain pieni osa ihmisistä. Kuinka välittää biisin tarina, jos yleisö ei ymmärrä sanoja? Murtolalle itselleen kielet ovat olleet aina melko helppoja, ja hän on ollut niistä kiinnostunut. Espanjan kielen hän oppi nopeasti maassa asuessaan.

Suomeksi laulettua flamencoa Murtola ei helposti koe omaksi lajikseen. Uudelle levylle on tulossa muun muassa suomalainen kehtolaulu, joka perustuu suomalaiseen perinteeseen, mutta joka yhdistyy espanjalaiseen tuutulauluun muodostaen kaksikielisen teoksen. Hän uskoo, että musiikki itsessään kertoo tarinan kuulijalle, vaikkei suoraan sanoja ymmärtäisikään.

”Flamencoperinteessä on erilaisia tyylilajeja, joita on vaikea saada taipumaan luontevasti suomenkieliseen lauluun. Aina kun esiinnyn, avaan tarinoita ja sanoituksia yleisölle. Julkaisen aina myös kaikki biisieni sanat ja niiden käännökset.”

Oululaiselle flamencolevylle on tulossa myös kappale, johon Murtola on kirjoittanut tekstin eräästä alueella vaikuttavasta uskonnollisesta suuntauksesta. Kyseinen uskonto vaikuttaa vahvasti siinä elävien naisten elämään, heidän itsemääräämisoikeuteensa ja rooliinsa yhteisössä.

”Levyn lyriikoiden kirjoittaminen on paitsi omien henkilökohtaisten kokemusteni käsittelyä myös paikan ja alueen ihmisten elämän esiin tuomista, toisen asemaan asettumista”, Murtola taustoittaa.

On kuitenkin yksi työn alla oleva laulu, joka on Murtolalle erityisen rakas. Siihen hän sovittaa äitinsä kirjoittamaa runoa. Murtolan äiti menehtyi äkillisesti kaksi vuotta sitten.

”Äiti teki uransa sairaanhoitajana, mutta hän oli runosielu ja kirjallisuuden rakastaja. Hän ja isäni kannustivat meitä lapsia valitsemaan aina mieluummin taiteellisen polun, jos siihen vain on intohimoa ja mahdollisuus. Haluan, että äitini sanat pääsevät hänen kuolemansa jälkeen elämään.”

 

Teksti: Mirja Aarnio

Kuvat: Tero Ahonen

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2022.