Mikä saa nuoren helsinkiläissyntyisen viulistin jättämään opiskelupaikkansa Lontoossa ja lähtemään pohjoiseen? 27-vuotias Abel Puustinen aloitti muutama vuosi sitten Lapin kamariorkesterin ensimmäisenä konserttimestarina, vaikka ajatus Rovaniemellä asumisesta ei ollut aiemmin käynyt mielessä. ”Aika nopeasti huomasin, että muuallakin voi asua tyytyväisenä ja viihtyä jopa paremmin kuin isossa kaupungissa”, hän sanoo. Nopeaan rovaniemeläistymiseen ovat vaikuttaneet ennen kaikkea orkesteri ja sen työyhteisö.
Puustisesta selvästi pidetään orkesterissa, ja kollegat puhuvat hänestä arvostavaan, lämpimään sävyyn. Tunne on molemminpuolinen: ”Meillä on loistava porukka, se on minulle vähän niin kuin toinen perhe. Kaikki ovat ystävällisiä, ja aina saa apua, jos tarvitsee”, Puustinen sanoo. Myös orkesterin taiteellinen taso ja utelias, eteenpäin katsova eetos miellyttävät häntä. ”Olen tämän melkein kolmen vuoden aikana nähnyt, kuinka orkesteri on kehittynyt ja muuttunut, koko ajan ketterämpään ja kiinnostavampaan suuntaan.” Hän myös kokee oppineensa ja kehittyneensä itse orkesterin mukana.
Puustinen päätyi Lappiin oikeastaan koronan takia. Hän oli päättämässä opintojaan Lontoon Royal College of Musicissa, kun pandemia ensimmäistä kertaa sulki yhteiskunnan ja lamautti niin konsertit kuin opiskelutkin. Puustinen kertoo olleensa ensimmäisen koronakevään ajan harjoittelun suhteen vähän laiska, mutta siihen tuli muutos kesällä 2020, kun hänelle soitettiin Lapin kamariorkesterista ja tarjottiin ensimmäisen konserttimestarin sijaisuutta. ”Siinä vaiheessa oli tullut viestiä Lontoon koulusta, että etäopetus todennäköisesti jatkuisi”, Puustinen kertoo. ”Kyllä valinta oli minulle aika selvä: asunko jossain kalliissa yksiössä Lontoossa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu, vai lähdenkö Lappiin soittamaan musiikkia ihmisten kanssa. Tietysti halusin lähteä Lappiin, vaikka en oikeastaan silloin tiennyt, mihin lähdin.”
Abel Puustinen on kotoisin Itä-Helsingistä. Viulunsoiton hän aloitti veljensä jalanjäljissä nelivuotiaana Itä-Helsingin musiikkiopistossa, ja niin ikään veljeään seuraten hän aloitti koulunkäynnin musiikkiopiston kanssa yhteistyössä toimivassa Itä-Helsingin musiikkiperuskoulussa. Kun koko koululuokka harrastaa soittamista ja soitto-, ryhmä- ja hahmotusaineiden tunnit on integroitu koulupäivän yhteyteen, harrastuksesta tulee helposti elimellinen osa omaa identiteettiä. ”Koulu on kyllä yksi keskeinen syy sille, miksi teen tätä, mitä nyt teen. Siellä oli niin vahva yhteissoittopainotus.” Peruskoulun jälkeen Puustinen jatkoi useiden luokkakavereidensa tapaan Sibelius-lukioon. Samoihin aikoihin aukesi paikka myös Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla.
Puustinen kertoo, ettei oikeastaan lapsena tosissaan kyseenalaistanut viulunsoittoa ja siihen liittyvää harjoittelua, mutta toisaalta hän ei myöskään harjoitellut kovin tavoitteellisesti. Viulun rinnalla hän soitti pitkään pianoa, ja musiikin ulkopuolella tärkeää oli myös jalkapallon pelaaminen. ”Ehkä jos olisin varhaisesta vaiheesta harrastanut pelkästään viulunsoittoa, niin voisi hyvinkin olla, että siihen olisi kyllästynyt, ja joku muu asia olisi voinut ajaa soiton ohi.” Puustisen mielestä harrastukset tasapainottivat toisiaan mukavasti.
Viulu nousi tärkeimmäksi harrastukseksi lukion myötä. ”Lukiossa piti alkaa miettiä jatko-opintoja. Silloin tajusin, ettei koulunkäynti nyt niin paljon nappaa, että minusta olisi opiskelemaan ja tekemään jotain muuta duunia kuin muusikontyötä. Samalla soitto alkoi kiinnostaa enemmän, ja aloin ymmärtää, mitä tavoitteellisuus harjoittelussa oikeastaan tarkoittaa”, Puustinen kertoo. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän aloitti opinnot Sibelius-Akatemian solistisella osastolla, mutta lähti jo vuoden jälkeen Lontooseen.
Royal College of Music ei ollut suomalaiselle jousisoittajalle ilmeisin ulkomainen opinahjo. ”Se oli minulle ihan uusi alku”, Puustinen sanoo. ”Siellä ei ollut verkostoja valmiina, vaan sain rakentaa kaikki suhteet itse ja määritellä uudelta pohjalta, missä menen viulistina ja mihin suuntaan haluan kehittyä.” Eroja suomalaiseen musiikkikoulutukseen oli paljon, hierarkkinen suhde opettajiin yhtenä ilmeisimmistä. Lontoossa ammattiopiskelijoita ei myöskään pyydetty keikoille samalla tavoin kuin Suomessa. Puustisen mielestä siinä oli hyvät puolensa: ”Meillä on niin vähän niitä vuosia, joita pystyy käyttämään täysipainoisesti oman instrumentin opiskeluun. Minulle ei ollut ollenkaan huono asia, että sain jonkin aikaa keskittyä pelkästään omaan harjoitteluun ja opiskeluun.”
Lontoossa oli myös mahdollisuus paneutua musiikin teoria- ja historia-aineisiin kunnianhimoisesti, ja sen Puustinen tekikin – sekä kiinnostuksesta että osittain myös kalliiden lukukausimaksujen vuoksi. ”Sain hetkeksi sellaisen buustin paneutua muuhunkin kuin omaan harjoitteluun”, hän sanoo. ”Ehkä oli vähän pakkokin ottaa asiat vakavammin, kun opiskelusta maksoi ihan hirveitä summia. Kyllä korkeat lukukausimaksut saivat miettimään, ettei kannata mennä teoriatunnille nukkumaan, vaan tehdä nekin opinnot kunnolla.”
Mutta palataan takaisin Rovaniemelle. Abel Puustinen kuvaa päätöstään ottaa sijaisuus vastaan lähdöksi kohti tuntematonta. Lapin kamariorkesteri on toki tunnettu sekä Suomessa että ulkomailla, mutta elämä napapiirin tuntumassa oli kuitenkin kaukana Puustisen aiemmasta kokemuspiiristä. ”Ilman koronaa olisin varmaankin jatkanut opintoja Lontoossa normaalisti”, hän myöntää. ”Mutta hyvä näin – Rovaniemelle muutto on muokannut elämääni aika monella tavalla, ja Lontoon opinnotkin sain lopulta erilaisilla järjestelyillä suoritettua loppuun.”
Puustinen kertoo huomanneensa nopeasti, että viihtyi sekä Rovaniemellä että Lapin kamariorkesterin työyhteisössä, ja kun ensimmäisen konserttimestarin paikka tuli auki keväällä 2021, oli selvää, että hän halusi hakea sitä. ”Vastaanotto kollegoiden suunnalta oli niin lämmin, ja orkesterin potentiaali oli niin selvästi näkyvissä. Halusin olla osa sitä muutosta.”
”Minusta on ihanaa soittaa sellaisissa kokoonpanoissa, joissa jokaisen muusikon panos kuuluu yhtä tärkeänä.”
Merkittävä vetovoimatekijä Puustiselle on nimenomaan orkesterin koko. ”Vaikka ajattelenkin itseäni joukkuepelaajana, olen ehkä myös sen verran individualisti, että minusta on ihanaa soittaa sellaisissa kokoonpanoissa, joissa jokaisen muusikon panos kuuluu yhtä tärkeänä”, hän miettii. Kokoonpanon lisäksi myös orkesterin profiili ohjelmiston suhteen miellyttää häntä: taiteellisena johtajana työskentelevä kapellimestari John Storgårds on tunnettu kekseliäistä ohjelmistoideoistaan.
Lapissa yleisö suhtautuu yleensä kiinnostuneesti klassisesta kaanonista poikkeaviin konserttiohjelmiin – ehkä juuri siksi, että orkesteri ja Storgårds ovat totuttaneet sen odottamaan jotakin yllättävää. ”Lapissa on todellakin ennakkoluulotonta porukkaa! Joskus tuntuu siltä, että jos esitämme jotakin perinteisempää, yleisö saattaa olla jopa vähän pettynyt. Oletuksena tuntuu olevan, että esitämme aina jotain vähän outoa”, Puustinen kertoo huvittuneena.
Maantieteellisesti laajalla ja harvaan asutulla alueella toimivan orkesterin arki poikkeaa esimerkiksi pääkaupunkiseudun orkesterien arjesta: yleisön luo pitää matkustaa. ”Tämä on muuttanut omaa käsitystäni muusikon työstä todella paljon”, Puustinen kertoo. ”Kun me konsertoimme esimerkiksi Sodankylässä, yleisöä ei välttämättä tule paikalle edes sataa henkeä, mutta heille konsertti saattaa olla ainoa mahdollisuus puolen vuoden aikana kuulla orkesterimusiikkia. Minusta se on ihan superhieno juttu, enkä joskus viisi vuotta sitten olisi tajunnut koko asian arvoa.”
Lapin kamariorkesterissa toimii taiteellisen johtajan lisäksi myös vaihtuva ohjelmistotyöryhmä, johon kuuluu konserttimestari sekä pari muuta yhteistuumin valittua orkesterilaista. Työryhmä suunnittelee ohjelmat muun muassa koululaiskonsertteihin ja muihin yleisötyötapahtumiin, vappu- ja joulukonsertteihin sekä vuosittaiseen muusikkojen omaan konserttiin. Näissä itse suunnitelluissa kokonaisuuksissa korostuu Abel Puustisen mukaan muusikkojen potentiaali eri näkökulmasta kuin taiteellisen johdon suunnittelemissa konserteissa. ”Se on ammatillisesti todella kiehtovaa, ja konserttimestarina saan olla vastuussa kokonaisuudesta”, hän sanoo. Storgårdsin tapaan myös Puustisella on kiinnostusta etsiä vähemmän tunnettua ohjelmistoa sekä omille kamarimusiikkikokoonpanoilleen että muille.
Konserttimestarin työhön Lapissa kuuluu harjoittamisen lisäksi myös toimistotyötä, esimerkiksi viikoittaisten työsuunnitelmien sommittelua yhteistyössä intendentin kanssa. ”Työsuunnitelmat vaikuttavat todella paljon siihen, millainen vuosi meille tulee. Sitä kautta pystyn vaikuttamaan työn sujumiseen jo ennen kuin tulemme treeneihin”, Puustinen selventää. ”Ehkä futistaustastani johtuen koen olevani ennen kaikkea joukkuepelaaja. Nautin taiteellisen työn lisäksi valtavasti siitä, jos pystyn tekemään työolosuhteista mahdollisimman miellyttävät koko porukalle. Esimerkiksi nyt tulevana kaamosaikana kokeilemme iltapäivään sijoittuvia töitä, jolloin saamme nauttia lyhyen päivän valosta ennen harjoituksia.”
Puustisen mielestä hyvän konserttimestarin tärkeä ominaisuus soittotaidon ja taiteellisen näkemyksen lisäksi on empatiakyky. ”Konserttimestarin täytyy osata tunnistaa kollegoissa se, mitä he missäkin hetkessä tarvitsevat, ja toimia sen mukaan.” Kamariorkesterilaisten puheista päätellen Puustinen onkin onnistunut erinomaisesti sekä taiteellisessa mielessä että työyhteisön hyvinvoinnin ja positiivisen ilmapiirin rakentamisessa. ”Abel onnistuu luomaan ympärilleen positiivisen kehän, jossa asiat sujuvat ja onnistuvat”, kommentoi ykkösviulukollega Nina Ronkainen. ”Työyhteisömme voi ja soi parhaiten koko Lapin kamariorkesterin tämänhetkisen historian – yksi suuri ’syyllinen’ tähän on ykköskonkkamme Abel Puustinen. Hänestä on kehittynyt loistava konserttimestari, joka antaa kanssamuusikoilleen tilaa ja osaa myös tarvittaessa olla sopivan jämäkkä liideri”, muotoilee puolestaan soolosellisti Lauri Angervo. ”Abel on loistava soittaja, joka pystyy pienillä eleillä välittämään musiikkia, sen tunnelmia ja suuntia kanssasoittajilleen. Hän osaa toimia monen ikäisten ja monenlaisten ihmisten kanssa rauhallisen ystävällisesti”, lisää huilun äänenjohtaja Heli Haapala. Klarinetin äänenjohtaja Pekka Niskanen komppaa: ”Abelilla on mahtavat vuorovaikutustaidot. Hän kannustaa kollegoitaan, osaa kiittää, ja mahdolliset parannusehdotuksetkin tulevat sellaisessa muodossa, että niitä on helppo ottaa vastaan.”
Myös Puustisen työ ohjelmistojen suunnittelussa sopii orkesterille: Niskasen mukaan Puustisesta ”huokuu syvä kiinnostus musiikkia kohtaan. Hän etsii ja löytää uusia teoksia erilaisille kokoonpanoille ja on omalta isolta osaltaan ollut nostamassa Lapin kamariorkesteria entistä korkeammalle taiteelliselle tasolle”.
”On hienoa, että yhtenä [Kamarikesän] taiteellisista johtajista pääsen tuottamaan nuorimmille sellaisen ympäristön, jossa on kiva tehdä musiikkia ja onnistua.”
Vaikka muusikontyö olisi kutsumus ja intohimo, se on myös monella tapaa kuluttavaa. ”Tässä työssä on tärkeää jaksaa innostua”, Puustinen sanoo. ”Ei tässä olisi mitään järkeä, jos pää ja sydän eivät olisi mukana.” Vastapainoa soittajan arjelle onkin hänen mukaansa tärkeää etsiä jostain tarpeeksi erilaisesta harrastuksesta. Puustinen kertoo löytäneensä hiihtämisen uudelleen Lappiin muutettuaan, ja ulkoilua hän harrastaa kavereiden ja kollegoiden sekä kahden koiransa kanssa. Jalkapallo kulkee myös edelleen mukana, tosin säännöllinen pelaaminen on vaihtunut erotuomarointiin.
Abel Puustisen työnkuvaan kuuluu tällä hetkellä orkesterityön ja satunnaisten solististen keikkojen lisäksi kamarimusiikkia. Orkesterin vaihtuvien kamarimusiikkikokoonpanojen ohella Puustisella on myös vakituisemmin toimiva trio pianisti Fanny Söderströmin ja sellisti Anna Westerlundin kanssa. Elokuun alussa haastattelua tehdessämme on juuri alkamassa Helsingin Kamarikesä -festivaali, jonka taiteellisena johtajana Puustinen on nyt jo toista kesää yhdessä pianisti Ossi Tannerin ja klarinetisti Klaara Vasaran kanssa.
Vuoden 2023 festivaalin teemana on ”Unelmien hiekkalaatikolla”. Puustinen kertoo teeman syntyneen siitä, kun taiteellisesta suunnittelusta vastanneen trion jäsenet kokoontuivat kukin tahollaan – Rovaniemellä, Helsingissä, New Yorkissa – yhteiseen zoomiin leikkimään ideoilla ja kertomaan omista unelmabiiseistään. ”Ohjelma rakentuu näistä kappaleista, joita me olemme toivoneet pääsevämme joskus esittämään tai kuulemaan”, hän sanoo. Puustisen toivekappaleista ohjelmaan päätyi kaksi: Wynton Marsalisin Meeelaan-kvintetto fagotille ja jousikvartetille sekä Detlev Glanertin tekemä pienyhtyesovitus Johannes Brahmsin Schumann-
variaatioista.
Kamarikesä on aina ollut nuorten soittajien festivaali, ja sen tavoitteena on nimenomaan nuorten ammattilaisten ja ammattiin tähtäävien muusikkojen tuominen esille. Kesällä 2023 kaikkein nuorin muusikko taitaa olla 15-vuotias. ”Kuulostaa ehkä hassulta 27-vuotiaan sanomana, mutta oikein odotan sitä, että pääsen näkemään ja kuulemaan, kun nuoret esiintyvät”, Puustinen sanoo. ”On hienoa, että yhtenä taiteellisista johtajista pääsen tuottamaan nuorimmille sellaisen ympäristön, jossa on kiva tehdä musiikkia ja onnistua.” Hän itsekin soitti festivaalidebyyttinsä Kamarikesässä 15-vuotiaana, vuonna 2011.
Puustinen kertoo huomanneensa, että oma soittaminen ei ole hänen ajattelussaan enää niin keskiössä kuin aikaisemmin: ”Totta kai oma soittaminen on vieläkin framilla, mutta nyt olen alkanut nähdä myös enemmän toisesta näkökulmasta, jossa ytimessä ovat nimenomaan muut soittajat. On ollut kiva huomata, että tällainen käänne on tapahtunut.”
Kamarikesä-festivaalin jälkeen syyskausi alkaa vähitellen käynnistyä, ja Puustinen palaa Rovaniemelle, jonne hän on jo täysin kotiutunut. Kollegat toivovat Puustisen viihtyvän orkesterissa pitkään, ja niin tämä suunnittelee tekevänsäkin. ”Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä tapahtuu, mutta ei minulla juuri nyt ole mitään syytä muuttaa pois. Lappi on jotenkin niin spesiaali paikka, minulle paras paikka tällä hetkellä. Täällä on hyvä olla, ja tuntuu, että ammatillisesti elän nyt unelmaani.”
Kuvat: Patrik Stenström
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2023.