Kirjoitin viime lehden blogissa siitä, kuinka virheiden tekeminen kuuluu tutkimuksen teon prosessiin oleellisesti ja kuinka virheet sekä palautteen saaminen niistä silti hävettävät – jopa silloin, kun palaute on rakentavaa ja virheen tehnyt tajuaa oppivansa jotain uutta. Rima oman tekemisen tasolle on korkealla siksi, että haluaa tehdä työnsä hyvin, mutta myös siksi, että haluaa oman työnsä jäljen näyttävän hyvältä muiden silmissä. Joskus mukana voi olla myös pelkoa kasvojen menettämisestä epäonnistumisen myötä. Siitä, että yksi virhe aiheuttaa jotain peruuttamatonta pahaa.
Samantapainen ilmiö nousi esiin muusikkojen yhdenvertaisuus- ja työyhteisöasioita tarkastellessani. Haastattelin tämän lehden artikkelia ”Valta, vastuu ja rajat orkesteriyhteisössä” varten muun muassa väitöskirjatutkija Anna Ramstedtia ja Kansallisoopperalla henkilöstöpäällikkönä sekä työyhteisösovittelijana, työnohjaajana ja kouluttajana työskentelevää Hanna Fontanaa. Kumpikin puhui häpeästä ja korkeasta rimasta sekä palautteen antamisen/antamattomuuden kulttuurista muusikkojen työssä. Aihe on selvästi monella mielessä, koska myös freelancekoordinaattori ja työnohjaaja Jaakko Kämäräinen käsittelee palautteen merkitystä Freelancekoordinaatteja-palstallaan tässä lehdessä.
Kun pienestä pitäen on harrastanut ja sittemmin tehnyt työkseen jotain tavoitteellista ja kunnianhimoista, rima asettuu väistämättä korkealle. Lisäksi esimerkiksi teknologia mahdollistaa aivan eritasoisia tallenteita kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Tämä vaikuttaa siihen, että mielen sisäinen käsitys ”riittävän hyvästä” saattaa asettua lähelle virheetöntä realistisen tai inhimillisen tason sijasta.
Satunnainen moka on pelkkä satunnainen moka, ja täysin eri asia kuin valmistautumattomuus tai se, että tehtävä on omaan osaamiseen nähden liian vaikea – tämä on selvää. Mainittua artikkelia kirjoittaessani tulin kuitenkin pohtineeksi myös sitä, kuinka lähelle virheetöntä – puhun siis teknisessä mielessä, en tulkinnoista tai tunnesisällöistä, joiden arvottaminen on subjektiivisempaa – taso voi nousta. Tarvitsisiko sen edes nousta, vaikka se olisi mahdollista?
1920-luvun alussa Helsingin kaupunginorkesteri, tuolloin vakituiselta soittajistoltaan 69 muusikon vahvuinen, kantaesitti muun muassa Väinö Raition soittoteknisesti ja balanssin kannalta hankalia, noin 90 muusikon kokoista orkesteria edellyttäviä ja sävelkieleltään uudenlaisia orkesteriteoksia parin harjoituksen jälkeen. Harjoitteluun ei juuri ollut aikaa, sillä kaupunginorkesterin työmäärä oli sata vuotta sitten valtava: se nimittäin vastasi myös esimerkiksi oopperoiden ja joidenkin teatteriesitysten musiikista.
Soiva lopputulos näissä kantaesityksissä on mitä todennäköisimmin siis ollut kaukana täydellisestä. Tästä huolimatta esimerkiksi kritiikeissä ei mainittu balanssi-, puhtaus- tai yhteissoiton ongelmia: niissä keskityttiin ruotimaan ensisijaisesti sävellyksen estetiikkaa ja ”sisältöä”, jolla tuon ajan kielenkäytössä viitattiin teoksen sisäiseen temaattiseen yhtenäisyyteen sekä esityksen tuomaan tunne-elämykseen. Edes kriitikko ei odottanut teknisesti virheettömiä suorituksia, vaan rosoisenkin kuuloisen esityksen takaa etsittiin tunnetta ja sisältöä.
Vaikka taso ja odotukset ovat nousseet, en silti usko, että valtaosa yleisöstä nykyäänkään odottaa täydellisiä suorituksia tai edes huomaa pikkumokia. Ja vaikka huomaisikin, sellaiset unohtuvat nopeasti esityksen jälkeen, jos soitto on herättänyt tunteita tai ajatuksia. Yleisössä istuva kuulija onkin todennäköisesti myötätuntoisempi kuin muusikon oman mielen sisäinen kriitikko.