Nuorena Jani Sunnarborg olisi halunnut soittaa urkuja. Hän kävi kotikaupunkinsa Kemin kirkossa harjoittelemassa itsenäisesti aina sunnuntaijumalanpalveluksen jälkeen, mutta opettajaa hänellä ei ollut. Urkuja olisi saanut opiskella sivusoittimena Länsi-Pohjan musiikkiopistossa, jos pääaine oli piano, mutta aloittavaksi piano-oppilaaksi Sunnarborg oli 15-vuotiaana liian vanha. ”Pääsykokeissa minulle sanottiin, että näytän ihan fagotistilta ja kysyttiin, että haluaisinko alkaa soittaa sitä”, Sunnarborg kertoo. ”Vastasin, että ookoo, miksei.” Täysin tuntematon soitin fagotti ei Sunnarborgille ollut: hän oli kuullut sitä hiljattain konsertissa ja pitänyt sen äänestä.
Sunnarborg edistyi nopeasti, ja hakeutuminen muusikon ammattiin alkoi lukioaikana tuntua itsestään selvältä suunnalta. Lukion jälkeen hän vietti omien sanojensa mukaan vuoden jemmassa Oulun konservatoriossa. ”En silloin suoraan lukiosta uskaltanut hakea vielä Sibelius-Akatemiaan, mutta tiesin, että haluan sinne”, hän kertoo. ”Olin päättänyt, että jos en ensimmäisellä yrittämällä pääse sisään, niin lähden lukemaan germaanista filologiaa yliopistoon.” Sunnarborg pääsi Akatemiaan, mutta jo vuosi Oulussa oli ollut merkityksellinen hänen tulevaisuutensa kannalta: rakkaus barokin ajan musiikkia kohtaan syttyi siellä. ”Oulussa pääsin vihdoin haaveilemilleni urkutunneille. Siellä sain tunteja Miklós Spányilta, jolla oli todella kiinnostava lähestymistapa barokin soittamiseen.”
Barokin ajan musiikista innostuttuaan Sunnarborg alkoi pohtia, että olisi hienoa päästä kokeilemaan myös aikakauden fagottia. Sibelius-Akatemiassa se lopulta onnistui, vuoden kärsivällisen odottelun jälkeen. ”Kun pääsin kokeilemaan barokkifagottia, tiesin saman tien, että tämän on minun juttuni, tätä soitinta haluan soittaa.” Sunnarborg kertoo, että barokkifagotti on modernia sukulaistaan kevyempi sekä painon että soittotavan osalta: ”Barokkifagottiin ei tarvitse puskea fyysisesti niin paljon kuin moderniin soittimeen. Se tuntui saman tien luontevalta ja toimivalta minulle.”
Jani Sunnarborg kertoo viehättyneensä barokkimusiikissa erityisesti siihen, että lähestymistapa musiikin ilmentämien tunteiden tulkintaan ei ole niin yksilökeskeinen kuin romantiikan ajan ja myöhemmässä musiikissa. Barokissa tulkitsijan omat tunteet eivät ole keskiössä, vaan hän pyrkii välittämään tunnetiloja ja tunnelmia kuulijalle astetta universaalimmalla tavalla. ”Kappaleilla on tietty karaktääri: ne ilmentävät jotakin tunnetta tai mielentilaa, esimerkiksi juhlallisuutta, surua, onnellisuutta tai vaikka arroganssia. Tarkoitus on saada kuulija siihen mielentilaan ja välittää hänelle kappaleiden karaktäärien mukaisia tunteita, ei vyöryttää hänen niskaansa soittajan omaa sisäistä maailmaa.”
Barokin ajan musiikki soittimineen ja filosofioineen imaisi Sunnarborgin mukaansa täysin. Suoritettuaan B-kurssitutkinnon hän jätti Sibelius-Akatemian kesken ja lähti Haagiin erikoistumaan. Haagin kuninkaallinen konservatorio on yksi eurooppalaisista vanhan musiikin liikkeen keskuksista. ”Haag oli erinomainen verkostoitumispaikka. Siellä oli todella hyvät opettajat ja paljon opiskelijoita ympäri maailmaa”, Sunnarborg kertoo. Haagista hän jatkoi Pariisin konservatorioon ja CESMD de Poitou-Charentes’n klassisen ja romanttisen musiikin koulutusohjelmaan, jossa hän perehtyi erityisesti klassismin ajan musiikkiin.
”Kun pääsin kokeilemaan barokkifagottia, tiesin saman tien, että tämä on minun juttuni, tätä soitinta haluan soittaa.”
Nykyisin Sunnarborg soittaa eniten juuri barokin ja klassismin ajan musiikkia. Hän keikkailee ja levyttää säännöllisesti Helsingin Barokkiorkesterin (HeBO), Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO), ranskalaisen Les Musiciens du Louvren, puolalaisen {Oh!} Orkiestran sekä muutaman muun eurooppalaisen yhtyeen kanssa. Toisin kuin vaikkapa kaupunginorkesterit, suurin osa barokkiyhtyeistä toimii periodeittain. Niiden soittajat ovat yleensä freelancereita, joiden työt koostuvat eri orkestereiden harjoituksista ja konserteista – toki usein yhtyeet pyytävät ensisijaisesti tuttuja soittajia keikalle. Sunnarborgin koti on Suomessa, mutta tällä hetkellä hän viettää yhteensä noin puolet vuoden työajastaan ulkomailla. Keikkailun lisäksi hänellä on Suomessa muutamia oppilaita Sibelius-Akatemiassa ja yksityisesti.
Les Musiciens du Louvren riveissä Sunnarborg on soittanut paljon Mozartin oopperoita klassismin ajan mukaisella fagotilla. Kaikista omistamistaan eri kansallisia ja aikakausien tyylejä edustavista fagoteista klassismin ajan soitin istuu Sunnarborgille parhaiten. ”Se tuntuu läheisimmältä, fyysisesti omimmalta”, hän sanoo. ”Ja lisäksi Mozartin oopperoiden stemmat ovat täydellisiä soittaa, jopa pitkät äänet niissä ovat ihania. Sooloja niissä on toki myös paljon, ja ne kommunikoivat upeasti laulajien kanssa.” Klassismin jälkeen läheisimmältä tuntuu ranskalainen barokki, mutta myös esimerkiksi Crusell ja hänen aikalaisensa kiinnostavat: ”Pari vuotta sitten levytimme HeBOn kanssa Crusellin Concertinon fagotille ja orkesterille. Concertino on ihan tajuttoman vaikea kappale, ja haaveilin sen soittamisesta jo ihan fagotinsoiton alkuajoista lähtien. Sen levyttäminen klassisella fagotilla oli pitkäaikaisen unelman täyttymys.”
Sunnarborg kertoo omistavansa tällä hetkellä nelisentoista soitinta: eri aikakausilla ja kansallisilla tyyleillä on omat virityksensä ja soittotekniikkansa, joten eri musiikkeja ja kokoonpanoja varten täytyykin olla useita soittimia. Renessanssin musiikkia ja varhaisbarokkia hän soittaa dulcianilla, ja erityisesti 1800-luvun soittimet ovat oma vähän monimutkainenkin kokonaisuutensa. Vaikka soittimia on kertynyt paljon, Sunnarborg ei tunnustaudu hifistelijäksi: soitin on hänelle väline musiikin tyylinmukaiseen esittämiseen.
Tyylinmukaisuutta voi lähestyä monenlaisista näkökulmista. Sunnarborg puhuu immersiosta, uppoamisesta johonkin musiikkityyliin. Immersio voi muodostua soittimien, nuottien urtext-editioiden, alkuperäislähteiden, muusikkokollegoiden, kapellimestareiden, kirjallisuuden ja erilaisten workshopien yhteisvaikutuksesta. Jani Sunnarborgille yksi keskeisimmistä avaimista barokin ymmärtämiseen on tanssi.
Sunnarborgilla on vahva tanssitausta: lapsena hän harrasti kansantanssia ja myöhemmin kilpatanssia. ”Tykkäsin kilpatanssista tosi paljon, mutta lukion ohessa ei enää ollut aikaa harrastaa sekä sitä että musiikkia”, hän kertoo. Kilpatanssin ja fagotinsoiton välillä oli vaikea valita, mutta lopulta hän jätti tanssimisen ja jatkoi soittoa. Kaipuu tanssimista kohtaan jäi kaihertamaan pitkäksi aikaa, ja erityisesti barokkitanssi kiinnosti Sunnarborgia. Pariisissa nimekkäimmät tanssiopettajat olisivat olleet lähellä, mutta opiskelujen ja yhä lisääntyvien muusikon töiden lisäksi aikaa tanssin aloittamiselle ei siinä vaiheessa ollut. Muutettuaan Suomeen Sunnarborg hakeutui vihdoin barokkitanssikurssille, jolla opettajana oli Maria Hostikka.
Ajatusprosessi tanssin ja musiikin yhteydestä käynnistyi heti ensimmäisiltä tunneilta, mutta vaati jonkin verran aikaa ja treeniä, että lihakset ja osaaminen olivat sillä tasolla, että ajatuksia olisi mahdollista saada käytäntöön. Hostikan barokkitanssituntien lisäksi Sunnarborg hakeutui myös klassisen baletin tunneille, koska se hänen mukaansa tukee teknisesti muita tanssityylejä. Hän myös kartutti osaamistaan barokkitanssikursseilla ja yksityisessä valmennuksessa Euroopassa: erityisesti Ranskassa on aktiivinen barokkitanssiskene. Sunnarborg kertoo, että hänen suurimmat musiikkia koskevat ahaa-elämyksensä ovat tulleet nimenomaan tanssiopettajilta. Varsinkin nyky- ja barokkitanssiin erikoistuneella pariisilaisella opettajalla Béatrice Massinillä ja hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus siihen, miten Sunnarborg näkee musiikin. ”Se tapaaminen muutti ajatteluni tanssimisesta ja musiikin esittämisestä”, hän kertoo.
”Monet barokkikappaleet ovat tansseja, ja jopa sen ajan kirkkomusiikkiin on valunut tanssimusiikin rakenteita ja rytmejä.”
Tanssiminen avasi uuden näkökulman erityisesti musiikin muotoiluun ja pulssin sisäisen joustavuuden löytämiseen. ”Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu todella luontevalta, että barokkimuusikko myös tanssii”, Sunnarborg sanoo. ”Monet barokkikappaleet ovat tansseja, ja jopa sen ajan kirkkomusiikkiin on valunut tanssimusiikin rakenteita ja rytmejä.” Sunnarborgin mukaan barokki on kieli, jota oppii puhumaan uppoutumalla musiikin ja tanssin lisäksi myös kielen rakenteisiin. ”Puheen deklamaatio määrittelee paljon sekä musiikin fraseerausta että tanssia”, hän kertoo. ”Sitä, että mikä vaikkapa tahdin kolmesta iskusta on milloinkin painokas, mikä taas kevyt, tai lähes olematon. Esimerkiksi ranskan kielen poeettinen deklamaatio on vaikuttanut suoraan ranskalaisen soitinmusiikin esityskäytäntöön.”
Syvällinen perehtyminen barokin kieleen vaikuttaa myös esimerkiksi siihen, miten nuotteja luetaan. ”Uudemman musiikin nuoteissa on välillä todella paljon informaatiota ja yksityiskohtaisia esitysohjeita”, Sunnarborg sanoo. ”Barokin nuottikuvassa puolestaan on yleensä aika yksinkertaisesti ilmaistu se, miten pitää soittaa.” Sunnarborg kokee sen vapauttavaksi: kun taustalla on tieto, kokemus ja kulttuuri siitä, miten tietyssä musiikissa asiat ilmaistaan tyylinmukaisesti, nuotti voikin olla yksinkertainen ja ilmaisuun vapautuu enemmän tilaa.
Nykyisin tanssi kuuluu Jani Sunnarborgin työnkuvaan lähes yhtä elimellisesti kuin soittaminenkin. Hän on esiintynyt tanssijana erilaisissa produktioissa, ohjelmissa ja festivaaleilla, ja lisäksi hän opettaa barokkitanssia esimerkiksi Sibelius-Akatemian kursseilla ja Kälviän barokkileirillä, enimmäkseen muusikoille. Jonkin verran hän on myös ohjannut ja tehnyt koreografioita. ”Joskus aikaisemmin mietin, että miksi tanssin, että onko se niin välttämätöntä”, hän kertoo. ”Siihen kuluu niin paljon aikaa ja vaivaa, enkä enää tämän ikäisenä haaveile varsinaisesti tanssijan urasta. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että tämä on minun tehtäväni ja työnkuvani, ja se on välttämätöntä.” Koettuaan omakohtaisesti, kuinka tanssiminen lisäsi ymmärrystä musiikista, hän haluaa nyt tuoda immersiivistä näkökulmaa muiden ulottuville oman työnsä kautta.
Tanssijana ja muusikkona esiintymisen lisäksi opettaminen on hyvä tapa levittää tietoisuutta ja viedä perinnettä eteenpäin. Sunnarborgin näkökulma opettamiseen on yhtä kokonaisvaltainen kuin soittamiseenkin: kielen, musiikin ja tanssin sääntöjen ja lainalaisuuksien tarkka opiskelu antaa eväät musiikillisen ilmaisun vapaudelle. Hän myös pyrkii välittämään opiskelijoilleen kentän moninaisuutta: muusikoilla ja tanssijoilla on monenlaisia – joskus vastakkaisiakin – näkemyksiä, joista kaikista voi ammentaa itselleen hyödyllisiä taitoja ja kokemuksia. Yhtä totuutta ei ole, vaan erilaisia perusteltuja näkökulmia. Joskus uusi tutkimus myös tuo esiin asioita, jotka muokkaavat esitysperinteitä.
Sibelius-Akatemiassa vanhan musiikin opiskelijoiden kurssitarjontaan kuuluu nykyisin myös barokkitanssia. Sunnarborg on miettinyt paljon sitä, kuinka syvää ymmärrystä tanssista soittajat oikeastaan tarvitsevat. ”Tietysti jos on mahdollista treenata useita vuosia, niin ymmärrys sekä tanssista että musiikista muodostuu perusteelliseksi. Mutta toki pienikin käsitys tanssista syventää suhdetta musiikkiin.” Hän itse näkee asian niin, että kun perusta – barokin ”kielioppi” – on kaikkine sääntöineen ja aspekteineen hallussa, esittäjällä on suurempi vapaus improvisoida ja leikitellä materiaalillaan tyylinmukaisesti.
Sunnarborgin kertoessa työnsä eri aspekteista kuuntelijalle syntyy vaikutelma, että hän sukeltaa kulloiseenkin projektiinsa – oli se sitten soittoa, tanssia tai opetusta – syvälle, perusteellisesti ja mielellään. Hän myöntääkin tarvitsevansa haasteita, jotta työstä jaksaa innostua yhä uudelleen. Ehkä uppoutumisessa onkin kyse juuri tästä: perusteellinen taustatyö mahdollistaa luovuuden ja tekemisen ilon, jotka kumpuavat hallinnasta.
Freelancemuusikon työnkuva on usein pirstaleinen, eikä tulevista keikoista aina välttämättä tiedä kovin paljon etukäteen. Jani Sunnarborgille, kuten kaikille suomalaisille barokkiin erikoistuneille muusikoille on toimeentulon kannalta tärkeää, että keikkoja on myös kotimaan ulkopuolella. Hän on kuitenkin huomannut, että varsinkin koronapandemian jälkeen matkustaminen on vähentynyt. ”Näyttää siltä, että nyt käytetään ehkä aiempaa enemmän paikallisia muusikoita ja yritetään välttää matkustamista”, hän sanoo. ”Se on vähän huolestuttavaa omien töiden kannalta, jos tällainen ilmiö jatkuu.”
Keväälle 2024 on kuitenkin tiedossa keikkoja myös ulkomaille, muun muassa Saksaan soittamaan Freiburger Barockorchesterin kanssa Brahmsia. ”Brahmsin soittaminen aina vähän stressaa”, Sunnarborg myöntää. ”Siinä on niin korkea viritystaso, ja soitin vaatii myös enemmän puskemista kuin vaikka klassinen tai barokkifagotti.” Aikakausi on myös hiukan Sunnarborgin omimman repertuaarin reunoilla ja vaatii siksi pidemmän harjoittelujakson.
Toisaalta Sunnarborgilla on viime aikoina ollut isoja projekteja myös Suomessa, ja lisää on tulossa. Hän on mukana FiBOn toukokuisessa konsertissa, jossa esitetään Sibeliuksen neljäs sinfonia ja viulukonsertto periodisoittimilla. Myös muita, toistaiseksi salaisia suunnitelmia on. Ne liittyvät Sunnarborgin omaan taiteelliseen työskentelyyn sekä tietysti tanssin ja musiikin yhdistämiseen.
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2024.