Syyskuun 2. päivänä 1945 päättyi toinen maailmansota. Kuusi kauhun vuotta huipentuivat kahteen atomipommin räjähdykseen. Haadeen hirvittävien näkyjen viimein haihduttua alkoi uuden maailmanjärjestyksen luominen. Eurooppa menetti merkittävän osan tieteen ja taiteen osaajistaan joko kuolleina tai Atlantin yli uuteen maailmaan paenneina, mikä johti kulttuurin painopisteen paikanvaihtoon vanhalta mantereelta Amerikkaan. Paikasta riippumatta luomisalustat koettiin tunkkaisiksi: raunioiden alta etsittiin tabula rasaa, tyhjää taulua. Nykyajan sarastuksessa taiteilijat oppivat näkemään uudella tavalla, alkaen kursailematta kattaa tabulaa avantgardella, normeja rikkovalla taiteella ja musiikilla.
Sodasta parhaiten selvisi Yhdysvallat, jossa taiteen tabula rasa merkitsi vapauttavaa valoa uuteen luomiseen: Euroopassa eloon jääneet dinosaurukset putoilivat jalustoiltaan – vaikka vanhenevan Matissen tai Picasson ateljee muuttuikin pyhiinvaelluspaikaksi, taiteen uusimmat keksinnöt tehtiin vastedes Atlantin toisella puolen. Vedenjakajaksi nousi ensimmäinen amerikkalainen taidesuuntaus, joka tuli määrittämään sodanjälkeistä aikaa: abstrakti ekspressionismi. Kun joukko eurooppalaisia surrealisteja pakeni meren yli Yhdysvaltoihin, heidät kohtasi Arshile Gorky (1904–1948), minkä seurauksena Gorkyn taide vapautui ja johti suuntauksen syntyyn. Yhdessä surrealisti André Massonin (1896–1987) kanssa hän aurasi tietä elekielelle, jonka vaikutus näkyy edelleen amerikkalaisessa taiteessa.
Gorkya seurasi Jackson Pollock (1912–1956), abstraktin ekspression legenda, action painting -tekniikan kehittäjä. Pollock tanssi pensseliä heilutellen ja roiski väriä maalauskankaalle: tekotavasta itsestään tuli taidetta aiheen sijaan. Siksi ”Nimetön” olikin taiteilijoiden töiden suosikkiotsikko. Jos Pollock on abstraktin ekspressionismin kasvot, voisi Willem de Kooningin (1904–1997) nähdä tyylin johtohahmona. Seikkailunhaluinen hollantilainen matkusti 1926 jäniksenä laivalla Yhdysvaltoihin ja kasvoi yhdeksi sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä taiteilijoista. Hän hävinnee Pollockille hurmoksessa, mutta ylittää tämän viivan väkevyydessä.
Sota oli runnellut Euroopan niin pahoin, että ilmaisun vanhat keinovarat joutivat jäähylle. Aluksi kulttuuria dominoi älyllinen konstruktio. Taidemusiikissa se ilmeni 1950-luvun alkuun mennessä kukkaan puhjenneena serialismina, sarjallisuutena. Siinä jokainen musiikin parametri on alistettu ennalta määritellyille sarjoille, joita säveltäjä pyrki orjallisesti seuraamaan. Liikkeen johtohahmoksi kohosi Pierre Boulez (1925–2016), musiikkielämän enfant terrible, tunnustetuksi kapellimestariksi ja vahvaksi kulttuurivaikuttajaksi kohonnut säveltäjä. Boulez oli ristiriitainen: yhtäältä hän saattoi kuvata opettajansa Olivier Messiaenin (1908–1992) merkkiteosta, rakkauden ylistyslaulua Turangalîla-sinfoniaa (1948) ”kappaleeksi joka sai oksentamaan”, toisaalta myötäelää vahvasti kollegojensa iloja ja suruja.
Boulez tuli hyvin juttuun eksentrikko Karlheinz Stockhausenin (1928–2007) kanssa, jonka tunnetuin teos Gesang der Jünglinge (”Nuorten laulu”, 1956) yhdisti ensimmäisenä saumattomasti elektroniset äänet niin kutsuttuun konkreettiseen musiikkiin. Tekniikkaa on sittemmin käytetty myös kokeilevan pop- ja rockmusiikin kentällä (muun muassa The Beatles). Sattumanvaraisia prosesseja ja spatiaalisuutta musiikin luomiseen toi Iánnis Xenákis (1922–2001), säveltäjäksi ryhtynyt arkkitehti ja matemaatikko. Hän uskalsi kritisoida serialistien vuosittaisten sävellyskurssien, Darmstadtin koulun, ilmapiiriä, jota hallitsi 1950–1960-luvuilla ”fanaattinen boulezlaisten lahko”.
Serialistifanaatikkoihin verrrattuna pipoaan höllemmällä pitäneet Edgar Varèse (1883–1965) ja John Cage (1912–1992) olivat musiikin avantgarden kärkinimiä Amerikassa: edellinen organisoidun äänen, jälkimmäinen ”epämääräisyyden” kehittäjänä. Varèse luopui tyystin havaittavista säveltasoista täyselektronisessa teoksessaan Poème électronique (1958), musiikin dadaisti Cagen mennessä kenties vieläkin pidemmälle kappaleellaan 4’33’’ (1952), jossa esiintyjä(t) ei(vät) tee muuta kuin odotta(v)a(t) hiljaa teoksen päättymistä. Myös taidemaalarina kannuksia ansainnut Cage inspiroi muun muassa Witold Lutosławskin (1913–1994), Tōru Takemitsun (1930–1996) tai Frank Zappan (1940–1993) kaltaisia säveltäjiä.
Työoloihinsa tyytymättömän Boulez’n ehdotus ”oopperatalojen räjäyttämisestä” ratkaisuna taidemuodon ”kuolettavaan tilaan” ei ainakaan lisännyt klassisen musiikin harrastajien määrää. Päinvastoin, kolmisointuja edelleen kaivannut yleisö äänesti jaloillaan siirtyen populaarimusiikin leiriin. Tätä auttoi kasvava levyteollisuus uusine stereofonisine LP-levyineen (1948) sekä Les Paulin (1915–2009) innovaatiot sähkökitaran ja äänitysteknologian saralla. Ja kun bluesin vanavedestä kupli 1950-luvulla esiin uusi aggressiivisempi populaarimusiikkityyli, nuoriso oli mennyttä: rock’n’roll tarjosi sille nerokkaan yksinkertaisen konseptin yhdistää hauskanpito kapinointiin seniiliä sovinnaisuutta vastaan.
Paitsi että toinen suursota laittoi maailmanjärjestyksen uusiksi, se pirstoi myös taiteen ja musiikin tekemisen lait. Maalarilta ei enää odotettu perinteistä sivellintekniikkaa eikä säveltäjältä soittotaitoa. Vastakohdat vain korostivat kulttuurin polarisoitumista: siinä missä Elvis Presley, Little Richard tai Chuck Berry onnistuivat kolmella soinnulla, hardcore-serialistit pyrkivät tuhoamaan kaikki jäljet tonaliteetista. Marginaaliin jäänyt konserttimusiikin yleisö löysi uuden suosikin Gustav Mahlerista, jonka eeppisiä sinfonioita se alkoi janota. Puoli vuosisataa aiemmin kuolleen säveltäjän profetia ”Minun aikani on tuleva” toteutui, sillä Mahlerista tuli soitetuin sinfonikko heti ikisuositun Beethovenin jälkeen.
Maailmanvalloituksen aloittaneen populaarimusiikin rinnalle syntyi poptaide, joka imi vaikutteensa massakulttuurista ja kaupallisuudesta. Suuntauksen messiaaksi ryhtyi Andy Warhol (1928–1987), jonka ateljeesta New Yorkissa tuli kohtauspaikka julkkiksille, boheemeille, intellektuelleille ja mesenaateille. Warhol keinui eri taidemuotojen välillä ja tuli tunnetuksi serigrafiatöistään, joissa Elviksen, Marilyn Monroen tai John Lennonin kaltaiset ikonit toimivat aihesampoina. Mainosten ja sarjakuvien maailma innoitti Roy Lichtensteinia (1923–1997) luomaan suurennettuja, kontekstista irrotettuja sarjakuvaruutuja käsin maalattuine rasteripisteineen: Jasper Johns (s. 1930) tuhosi 24-vuotiaana kaiken siihen asti tekemänsä ja ryhtyi maalaamaan vain numeroita, symboleita ja karttoja.
1960-luvun loppuun mennessä ihmiskunnan uuden ajan valo muuttui kyyniseksi poltteeksi, kun Kuuban kriisi (1962), Tšekkoslovakian miehitys (1968) tai loputtomaksi venähtänyt Vietnamin sota himmensivät uskoa tulevaan. Eskapisteja auttoivat beatlemania, happotripit tai Bob Dylanin ja Jimi Hendrixin musiikki. Kesällä 1969 maailma kuuli Neil Armstrongin sanat Kuun pinnalta ja varustautui tietämättään suureen mittelöön, joka käytäisiin monimuotoisuuden ja kaupallisuuden sekä kylmän sodan suurvaltablokkien välillä.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2024.