Muusikko kuvataiteessa XVI – Nykyajan sarastus, valo ja polte

Sodasta parhaiten selvisi Yhdysvallat, jossa taiteen tabula rasa merkitsi vapauttavaa valoa uuteen luomiseen: Euroopassa eloon jääneet dinosaurukset putoilivat jalustoiltaan – vaikka vanhenevan Matissen tai Picasson ateljee muuttuikin pyhiinvaelluspaikaksi, taiteen uusimmat keksinnöt tehtiin vastedes Atlantin toisella puolen. Vedenjakajaksi nousi ensimmäinen amerikkalainen taidesuuntaus, joka tuli määrittämään sodanjälkeistä aikaa: abstrakti ekspressionismi. Kun joukko eurooppalaisia surrealisteja pakeni meren yli Yhdysvaltoihin, heidät kohtasi Arshile Gorky (1904–1948), minkä seurauksena Gorkyn taide vapautui ja johti suuntauksen syntyyn. Yhdessä surrealisti André Massonin (1896–1987) kanssa hän aurasi tietä elekielelle, jonka vaikutus näkyy edelleen amerikkalaisessa taiteessa.

Arshile Gorky (1904–1948): Aura ja laulu (1946), öljy kankaalle, 134,2 x 155,7 cm. Art Institute Chicago, USA. Armenialaissyntyinen Gorky muutti Amerikkaan 1920-luvulla ja kokeili useita tyylejä kunnes löysi abstraktiin ekspressionismiin vieneen maalaustavan toisen maailmansodan aikana. Maalauksesta aistii taiteilijan nostalgian juuriaan kohtaan: Armenian hedelmällistä maaperää viljelee kärsinyt kansa, muinaisia lauluja laulaen.

Gorkya seurasi Jackson Pollock (1912–1956), abstraktin ekspression legenda, action painting -tekniikan kehittäjä. Pollock tanssi pensseliä heilutellen ja roiski väriä maalauskankaalle: tekotavasta itsestään tuli taidetta aiheen sijaan. Siksi ”Nimetön” olikin taiteilijoiden töiden suosikkiotsikko. Jos Pollock on abstraktin ekspressionismin kasvot, voisi Willem de Kooningin (1904–1997) nähdä tyylin johtohahmona. Seikkailunhaluinen hollantilainen matkusti 1926 jäniksenä laivalla Yhdysvaltoihin ja kasvoi yhdeksi sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä taiteilijoista. Hän hävinnee Pollockille hurmoksessa, mutta ylittää tämän viivan väkevyydessä.

Ceri Giraldus Richards (1903–1971): Tyttö pianon äärellä (1949), öljy kankaalle, 89 x 89 cm. Southampton City Art Galley, Iso-Britannia. Pianonsoittotaitoinen Richards oli walesilainen taiteilija, jonka surrealismin hengessä maalaamiin tauluihin musiikki antoi suurimmat virikkeet. © Estate of Ceri Richards
Nicolas de Staël (1914–1955): Muusikot (1953), öljy kankaalle, 162,2 x 114,3 cm. The Phillips Collection, Washington DC, USA. Yli tuhannen taulun luoja de Staël oli vahva vaikuttaja Euroopan taiteessa ja intohimoinen musiikin ystävä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän matkusti Pariisiin kuullakseen Schönbergin ja Webernin teoksia; Muusikko-taulun inspiraatio taas syntyi jazzklubilla Montparnassella. © 2022 ARS, New York / ADAGP, Paris

Sota oli runnellut Euroopan niin pahoin, että ilmaisun vanhat keinovarat joutivat jäähylle. Aluksi kulttuuria dominoi älyllinen konstruktio. Taidemusiikissa se ilmeni 1950-luvun alkuun mennessä kukkaan puhjenneena serialismina, sarjallisuutena. Siinä jokainen musiikin parametri on alistettu ennalta määritellyille sarjoille, joita säveltäjä pyrki orjallisesti seuraamaan. Liikkeen johtohahmoksi kohosi Pierre Boulez (1925–2016), musiikkielämän enfant terrible, tunnustetuksi kapellimestariksi ja vahvaksi kulttuurivaikuttajaksi kohonnut säveltäjä. Boulez oli ristiriitainen: yhtäältä hän saattoi kuvata opettajansa Olivier Messiaenin (1908–1992) merkkiteosta, rakkauden ylistyslaulua Turangalîla-sinfoniaa (1948) ”kappaleeksi joka sai oksentamaan”, toisaalta myötäelää vahvasti kollegojensa iloja ja suruja.

Boulez tuli hyvin juttuun eksentrikko Karlheinz Stockhausenin (1928–2007) kanssa, jonka tunnetuin teos Gesang der Jünglinge (”Nuorten laulu”, 1956) yhdisti ensimmäisenä saumattomasti elektroniset äänet niin kutsuttuun konkreettiseen musiikkiin. Tekniikkaa on sittemmin käytetty myös kokeilevan pop- ja rockmusiikin kentällä (muun muassa The Beatles). Sattumanvaraisia prosesseja ja spatiaalisuutta musiikin luomiseen toi Iánnis Xenákis (1922–2001), säveltäjäksi ryhtynyt arkkitehti ja matemaatikko. Hän uskalsi kritisoida serialistien vuosittaisten sävellyskurssien, Darmstadtin koulun, ilmapiiriä, jota hallitsi 1950–1960-luvuilla ”fanaattinen boulezlaisten lahko”.

Hans Hofmann (1880–1966): Orkesteridominanssi keltaisella (1954), öljy kankaalle, 122,2 x 152,7 cm. Whitney Museum of American Art, New York. Yhdysvaltoihin muuttanut saksalaissyntyinen Hofmann loi ehjän synteesin symbolismista, uusimpressionismista, fauvismista ja kubismista, mikä vaikutti abstraktin ekspressionismin kehitykseen. Harvoin on taiteilija kyennyt kuvaamaan sinfonista loistoa yhtä haltioituneella tavalla! © Estate of Hans Hofmann / ARS, New York
Salvador Dalí (1904–1989): Punainen orkesteri (1957), öljy kankaalle, 84 x 115,5 cm. Nahmad Collection, Zürich, Sveitsi. Kuuluisimman surrealistin fotorealistinen tyyli ja ekstrovertti elämä kiinnostivat edelleen, vaikkei surrealismi ollutkaan valtatyyli sodanjälkeisessä taidemaailmassa. © Salvador Dalí, Fundació Gala-Salvador Dalí

Serialistifanaatikkoihin verrrattuna pipoaan höllemmällä pitäneet Edgar Varèse (1883–1965) ja John Cage (1912–1992) olivat musiikin avantgarden kärkinimiä Amerikassa: edellinen organisoidun äänen, jälkimmäinen ”epämääräisyyden” kehittäjänä. Varèse luopui tyystin havaittavista säveltasoista täyselektronisessa teoksessaan Poème électronique (1958), musiikin dadaisti Cagen mennessä kenties vieläkin pidemmälle kappaleellaan 4’33’’ (1952), jossa esiintyjä(t) ei(vät) tee muuta kuin odotta(v)a(t) hiljaa teoksen päättymistä. Myös taidemaalarina kannuksia ansainnut Cage inspiroi muun muassa Witold Lutosławskin (1913–1994), Tōru Takemitsun (1930–1996) tai Frank Zappan (1940–1993) kaltaisia säveltäjiä.

Työoloihinsa tyytymättömän Boulez’n ehdotus ”oopperatalojen räjäyttämisestä” ratkaisuna taidemuodon ”kuolettavaan tilaan” ei ainakaan lisännyt klassisen musiikin harrastajien määrää. Päinvastoin, kolmisointuja edelleen kaivannut yleisö äänesti jaloillaan siirtyen populaarimusiikin leiriin. Tätä auttoi kasvava levyteollisuus uusine stereofonisine LP-levyineen (1948) sekä Les Paulin (1915–2009) innovaatiot sähkökitaran ja äänitysteknologian saralla. Ja kun bluesin vanavedestä kupli 1950-luvulla esiin uusi aggressiivisempi populaarimusiikkityyli, nuoriso oli mennyttä: rock’n’roll tarjosi sille nerokkaan yksinkertaisen konseptin yhdistää hauskanpito kapinointiin seniiliä sovinnaisuutta vastaan.

Roy Lichtenstein (1923–1997): The Melody haunts my reverie… (”Melodia kummittelee haaveissani…”, 1965), serigrafia lumppupaperille, 68,6 x 58,4 cm. Teoksen alkuperäinen painos käsittää 200 vedosta. Lichtensteinin suurennetut sarjakuvaruudut kuvaavat latteaa ja pinnallista maailmaa, mutta saavat katselijan etsimään niiden tarkoitusta pintaa syvemmältä. Sanat viittaavat Hoagy Carmichaelin 1927 säveltämään kappaleeseen ”Stardust”, jonka Mitchell Parish sanoitti 1929. © Roy Lichtenstein
Willem de Kooning (1904–97): Laulavia naisia II (1966), öljy kankaalle kiinnitetylle paperille, 91,4 x 61 cm. Tate Gallery, Lontoo. Nähtyään televisiossa erään popkonsertin, de Kooning loi näkemänsä perusteella kolme maalausta laulavista naisista – taiteilija ei koskaan täysin luopunut esittävyydestä. © Willem de Kooning Revocable Trust/ARS, NY and DACS

Paitsi että toinen suursota laittoi maailmanjärjestyksen uusiksi, se pirstoi myös taiteen ja musiikin tekemisen lait. Maalarilta ei enää odotettu perinteistä sivellintekniikkaa eikä säveltäjältä soittotaitoa. Vastakohdat vain korostivat kulttuurin polarisoitumista: siinä missä Elvis Presley, Little Richard tai Chuck Berry onnistuivat kolmella soinnulla, hardcore-serialistit pyrkivät tuhoamaan kaikki jäljet tonaliteetista. Marginaaliin jäänyt konserttimusiikin yleisö löysi uuden suosikin Gustav Mahlerista, jonka eeppisiä sinfonioita se alkoi janota. Puoli vuosisataa aiemmin kuolleen säveltäjän profetia ”Minun aikani on tuleva” toteutui, sillä Mahlerista tuli soitetuin sinfonikko heti ikisuositun Beethovenin jälkeen.

Maailmanvalloituksen aloittaneen populaarimusiikin rinnalle syntyi poptaide, joka imi vaikutteensa massakulttuurista ja kaupallisuudesta. Suuntauksen messiaaksi ryhtyi Andy Warhol (1928–1987), jonka ateljeesta New Yorkissa tuli kohtauspaikka julkkiksille, boheemeille, intellektuelleille ja mesenaateille. Warhol keinui eri taidemuotojen välillä ja tuli tunnetuksi serigrafiatöistään, joissa Elviksen, Marilyn Monroen tai John Lennonin kaltaiset ikonit toimivat aihesampoina. Mainosten ja sarjakuvien maailma innoitti Roy Lichtensteinia (1923–1997) luomaan suurennettuja, kontekstista irrotettuja sarjakuvaruutuja käsin maalattuine rasteripisteineen: Jasper Johns (s. 1930) tuhosi 24-vuotiaana kaiken siihen asti tekemänsä ja ryhtyi maalaamaan vain numeroita, symboleita ja karttoja.

Marko Pogačnik (s. 1944): Rolling Stones -tulitikkuaskeja (1968), siirtokuva tulitikkuaskien kansiin, 31,5 x 23,2 cm. Täydellinen poptaiteen ilmentymä on kroatialaistaiteilijan kollaasikuva 1960-luvun toiseksi suosituimmasta rockyhtyeestä. Myöhempinä vuosinaan Pogačnik on harjoittanut geomantiaa kaiverretuin kivipylväin, joita hän sijoittaa maastoon akupunktioneulojen lailla, kutsuen työtään ”lithopunktuuriksi”. © Marko Pogačnik

1960-luvun loppuun mennessä ihmiskunnan uuden ajan valo muuttui kyyniseksi poltteeksi, kun Kuuban kriisi (1962), Tšekkoslovakian miehitys (1968) tai loputtomaksi venähtänyt Vietnamin sota himmensivät uskoa tulevaan. Eskapisteja auttoivat beatlemania, happotripit tai Bob Dylanin ja Jimi Hendrixin musiikki. Kesällä 1969 maailma kuuli Neil Armstrongin sanat Kuun pinnalta ja varustautui tietämättään suureen mittelöön, joka käytäisiin monimuotoisuuden ja kaupallisuuden sekä kylmän sodan suurvaltablokkien välillä.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2024.