Eini Pajumäki (s. 1960) aloitti keikkailun teini-ikäisenä tasan 50 vuotta sitten. Sitä on vaikea uskoa, kun katson nuorekkaana sädehtivää laulajatähteä. Istumme kahvilassa Tapiolan Heikintorilla, ja positiivisuutta huokuva Pajumäki on silminnähden täpinöissään, syystäkin. Koronapaussin aikana hän treenasi ja perehtyi intensiivisesti nykypopin laulutyyleihin. Laulajana Pajumäki on jälleen joutunut kehittämään tyyliään modernimmaksi. ”Popahtavaan iskelmään ei kuulu vibra”, sanoo Pajumäki. Treenit tuottivat tulosta, sillä selkeään nousukiitoon lähteneen uran myötä myös nuorempi yleisö on löytänyt hänet.
Onhan Pajumäki selvinnyt aina uudelle vuosikymmenelle, mutta tätä aikaa hengittävä uusi tuotantotiimi on löytänyt hänestä uuden vaihteen. Mikä tärkeintä, nyt keskiössä ovat nimenomaan Pajumäen omat toiveet ja ambitiot. On hän ennenkin ollut vastuussa tyyliseikoista ja luonut itsensä. Hän myös sai tahtonsa läpi ja piti oman nimensä, kun Finnlevyltä tyrkyttivät taiteilijanimeksi ”Maaritia”. Mutta tärkeimmässä – itse musiikin tekemisessä – tahdin ovat sanelleet usein levy-yhtiön sedät ja tuottajat: esimerkiksi sen, että Pajumäki on joutunut laulamaan omaa äänialaansa korkeammalta. Se ei ole tuntunut hänestä luontevalta. Vasta kun Jonas Olsson (s. 1981) istui tuottajan paikalle viime vuonna, uusi vaihde löytyi. ”Sain vihdoinkin laulaa omasta rekisteristäni. Jonas sanoi heti, että otamme käyttöön äänessäni olevan tummemman soinnin. Nyt laulan mielestäni tosi helposti”, hän sanoo.
Asia on selvästi painanut Pajumäen mieltä. Suomalaisen iskelmän naisääni-
ihanne on jostain syystä ollut kirkkaan nasaali pikkutytön soundi, josta syystä Pajumäkeäkin on laulatettu aina korkeammalta kuin mikä olisi hänelle luontaista. Kun ottaa huomioon, että debyyttilevy Eini näki päivänvalon kolme vuotta ennen Olssonin syntymää, kyse on varsin pitkästä ajasta.
Mutta kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Pajumäen löysi itse Topi Kärki, joka olisi halunnut tehdä ”Lapin tytöstä” perinteisen tanssilavojen prinsessan – ei missään nimessä mitään diskolaulajaa. Miten näin kävi? Mennäänpä puoli vuosisataa taaksepäin.
Eini Pajumäen koti ja juuret ovat Itä-Lapin Pellossa, jossa puhutaan meänkieltä. Tornionjoen vastarannalla on Ruotsi. Tämä lähtökohta on vaikuttanut kaikkeen, sillä positiivisuus on peräisin Tornionjokilaakson kulttuurista. Yhteistyö ”toispuolen jokkee” on ollut aina tiivistä. Joen yli on naitu ja käyty ostoksilla.
”Ruotsalainen kulttuuri vaikutti meihin hyvin vahvasti. Oltiin omasta mielestä pikkasen hienompaa porukkaa kuin mitä syvemmällä järvikylissä”, Pajumäki muistelee. Suomen puolen vastavoima oli lestadiolaisuus, joka käski sopeutua. Mutta onneksi lossilla pääsi joen yli suklaata ostamaan, ja mikä tärkeintä, Ruotsin radio kuului hyvin. Sieltä rantautui myös uusi tyylisuunta, disko. Pajumäki rakasti heti sen upbeat-poljentoa ja energiaa. ”Ruotsin radiosta kuultiin ABBAn, Cat Stevensin ja Elton Johnin uusimmat. Disko ja CCR on virrannut verenkierrossani, ei tosiaan mikään humppa!”, hän nauraa.
Meänkielen voi silloin tällöin kuulla pilkahduksena Pajumäen puheessa. Se on ”mie” tai ruotsin aksentilta kalskahtava painotus. Murteeseen kuuluu myös h:n päälle puhuminen, ”menhään” ja ”tulhaan”. Murre löytyy heti kun Pajumäki tapaa sisaruksiaan.
Kotimaatilalla oli seitsemän vanhempaa sisarusta, mutta kuopukseksi syntynyt Markku oli Einille kaikkein läheisin. Musikaalinen pikkuveli oli ratkaisevassa roolissa siinä, että Eini Hannele Orajärvestä tuli laulaja. Markulla oli bändi, Sailons. ”Markku oli silloin 12-vuotias ja pojat saivat erikoisluvat, että saavat esiintyä kapakoissa. Markulla meni kuitenkin äänenmurroksessa lauluääni, ja minun piti tuurata häntä. Siitä lähti puolitoista vuotta kestänyt pestini”, Pajumäki muistelee.
Siitä on nyt 50 vuotta. Pajumäki oli 14-vuotias ja keikkaili jo pitkin Lappia. Kari Kuuvan Sylvi Go-Go oli kova rockbiisi. ”On meininki nyt päällä, koska Sylvi on taas täällä. Mekko repes hältä, on hurja nyt gogo”, hän laulaa näytteeksi. Setit olivat pitkiä, mikä kehitti ääntä. Silloin Pajumäki oppi myös kauniin vibraton – tosin nyt hän on joutunut opettelemaan siitä pois, kun se ei sovi nykyiskelmään. Ohjelmistossa oli Pajumäen lempilaulaja Katri Helenaa sekä muita nuorison iskelmäsuosikkeja, kuten Virve Rostia ja Taiskaa.
”Ruotsin radiosta kuultiin ABBAn, Cat Stevensin ja Elton Johnin uusimmat. Disko ja CCR on virrannut verenkierrossani.”
Bändi vieraili myös Ylen alueradion Lapin Kaira -ohjelmassa. ”Esiinnyttiin suorassa lähetyksessä. Lauloin kolme laulua ja otin ne kasetille”, Pajumäki muistelee. Hän lähetti kasetin Finnlevyn Topi Kärjelle salaa Hilma-äidiltä. ”Äiti oli todella vihainen, kun kuuli että olin lähettänyt kasetin. Hän sanoi, että ’älä kuvittelekaan, että Helsingin herroilla olisi aikaa kuunnella sinun kasettia.’” Mutta äiti pelästyi vielä enemmän sitä, kun Kärki soitti ja pyysi koelauluun. Se oli kova paikka vanhemmille, Pajumäki oli vasta kuusitoistavuotias.
Sopimukseen vaadittiin myös vanhempien allekirjoitukset, mutta Hilma oli kova luu. ”Kyllä sä tyttären sinne Helsinkiin saat, mutta sille pitää hommata työpaikka”, hän sanoi Kärjelle. Kärki hoiti työpaikan, ja pian Eini oli tekemässä levyä. Levy oli näytön paikka myös nuorelle Kalervo Haloselle, joka oli kapellimestarina. ”Kassuhan teki todella upean työn. Sovitukset ovat ihan äärettömän hienoja”, Pajumäki muistelee.
Ensimmäisen levyn pohjat oli kuitenkin jo äänitetty, kun hän tuli studioon. Kaikki biisit menivät hänelle liian korkealta, mutta niitä ei ollut enää mahdollista äänittää uudestaan. ”Äänialuettani ei koskaan katsottu, minut vain laitettiin laulamaan”, Pajumäki sanoo. Ja kun ääni ei riittänyt, kelanauhaa hidastettiin äänitettäessä. Vanha kikka.
On kuitenkin Pajumäen ansiota, että levylle löytyi hitti. ”Isoveli oli Ruotsissa töissä, ja hän lähetti minulle Baccaran singlen Yes sir, I can boogie. Menin sen kanssa Finnlevyyn”, Hän muistelee. Kärki laittoi vinyylin pyörimään, mutta sanoi pian. ”Ei ei. Lapin tyttö ei tämmöistä läähätystä laula.” Hän halusi Pajumäestä iskelmälaulajan Merja Rantamäen ja Pasi Kauniston tyyliin.
Kun biisi sitten ilmestyi Suomessa ja Baccara meni listaykköseksi, levy-yhtiöissä mietittiin kuka tämän voisi tehdä. Virve Rosti ja Armi Aavikko olivat ehdolla, mutta sitten ajateltiin, että ”antaa Lapin tytön yrittää. Jos ei se onnistu, niin annetaan biisi muille.” Mutta onnistuihan se tietenkin. ”Mulla oli se selkärangassa, kun kuuntelin biisiä repeatilla koko ajan.” Tyyli oli Kärjelle pettymys, mutta päätäntävalta oli siirtynyt toisaalle. Ajat muuttuivat. ”Minä olen Toivo Kärjen löydöistä ilmeisesti viimeisin”, Pajumäki pohtii.
Ensimmäinen levy oli huikea menestys ja läpimurto. Yes sir, alkaa polttaa nousi isoksi hitiksi, ja se on yhä Pajumäen setin kulmakiviä. Suosikissa hänestä puhuttiin maanvyörymänä. ”Olin Tapani Kansa -showssa. Jengi kiljui, kun tulin lavalle. En itse tajunnut sitä ollenkaan, että mitä tämä homma on”, Pajumäki muistelee aikoja ensimmäisellä kiertueellaan.
Kalliiksi tullut levy johti kuitenkin siihen, että hän joutui Finnlevyssä tuuliajolle. Tuottajat vaihtuivat, eikä suuntaa löytynyt.
Esa Niemisen jälkeen tuli Timo Lindström. Kunnes tuli murrosaika ja monet iskelmälaulajat Kari Tapiota myöten laitettiin ”odottamaan parempia aikoja”. Tämän jakson viimeiselle levylle tuli kuitenkin yksi hitti, jolla on mielenkiintoinen tarina. Vuonna 1985 ilmestyi Olen neitsyt, Raul Reimanin käännös Madonnan edellisen vuoden jättihitistä Like a Virgin. Erikoiseksi Pajumäen coverin teki se, että sen jälkeen Madonna kielsi kategorisesti käännösten tekemisen biiseistään. ”Ehdin ainoana Suomessa sellaisen tekemään.”
Biisi on jälleen mukana Pajumäen setissä, ja siitä on tullut tietynlainen anthem varsinkin gay-piireissä, joissa Pajumäki nauttiikin vankkaa suosiota.
Eini Pajumäki ei ole aina saanut laulaa diskoa. 1980-luvulla alkoi tanssibuumi, ja Agents nousi valtavaksi ilmiöksi. Pajumäkikin pistettiin tekemään tanssilevyä. Vanhat diskohitit saivat väistyä, ja Pajumäestä tehtiin tanssilavojen Suomi-tyttö. Lauantai-illan tyttö (Finnlevy) ilmestyi 1989. Kannessa Pajumäki on kesämekko päällä, kuin tansseihin menossa. ”Mähän rakastin kitaramusaa, sitä Agentsin kitarameininkiä. Olisin halunnut tehdä sellaisen levyn, mutta tuottaja Jaakko Salo ei suostunut. Se on harmi”, hän sanoo.
”Laulajana mulle on tärkeää kuulla basso. Ilman hyvää ääniteknikkoa homma ei toimisi.”
Suunnan muutos kuitenkin kannatti. Tanssilavat vetivät, ja Pajumäki työllisti keikkailulla itsensä lisäksi bändinsä. Samalla muuttui laulutyyli. Pajumäki palautti teinivuosiensa tanssiohjelmiston ja kehitti koko ajan ääntään. ”Se oli laulullisesti tosi kehittävä aikaa, koska piti diskon jälkeen pystyä laulamaan pitkiä linjoja”, hän kertoo.
Pajumäki onkin ylpeä siitä, että hän työllisti itsensä ja bändinsä 6–7 vuotta laulamalla valsseja ja humppaa. Motivaatio säilyi jatkuvalla ohjelmiston uusimisella. ”Vaihdoin biisejä, jotta mun nuppi pysyi kunnossa, että jaksoin kiinnostua siitä, mitä teen. Muuten en olisi jaksanut”, hän muistelee.
Ihmiset tulivat kuitenkin toistuvasti vaatimaan vanhoja diskohittejä. Pajumäelle niitä ei ollut enää olemassakaan. Sitten hän alkoi ottaa diskohittejä mukaan ohjelmistoon. ”Ihmiset meni ihan sekaisin aina, kun aloin laulaa Yes sir, alkaa polttaa tai Xanadua. Silloin tajusin, että minä olen se Eini, ja sitä ihmiset haluaa. Olen diskomimmi! Muutin tyylini täysin takaisin diskoon. Meni silti aikansa, että sain humppaleiman pois otsasta. Nykyään jengi tietää, että ei tule mitään muuta. On tärkeää, että ihmiset tietävät, mitä he saavat. Kun ne tulee Einin keikalle, ne tietää, ettei sieltä tule jotain tanssimusiikkia”, hän sanoo.
Yksi asia on kuitenkin pysynyt samana kaikki vuosikymmenet: Pajumäen arvostus bändimuusikkoihin. ”Olen aina ollut osa bändiä, ollaan enemmän kokonaan ryhmä”, hän sanoo, aivan niin kuin hän oli 14-vuotiaana veljensä Sailons-yhtyeen jäsen.
Merkittäviä soittajia on ollut lukuisia, ja kosketinsoittajilla on ollut usein orkesterinjohtajan viitta harteillaan. Tällainen oli esimerkiksi ”loistava bändiliideri” Pekka Lepistö, Omega-bändin perustaja. ”Mulla ei ole mitään muuta ollutkaan kuin loistavia muusikoita. Esimerkiksi Jarmo Nikku, joka lähti mun bändistä Broadcastiin. Oltiin Helsingin Alibissa keikalla, kun koko Broad-cast tuli kuuntelemaan Nikkua. Me vedettiin koesoitto”, Pajumäki nauraa.
Kitaristit ovat olleet aina olennainen osa Eini Pajumäen bändisoundia. Soundeista hän on muutenkin tarkka, niiden täytyy olla kohdallaan ja kitaristilta löytyä palettia. ”Mähän oon ihan soundifriikki. Kitara ei saa olla mikään balalaikka! Soundin pitää olla järeä ja komppaava”, hän painottaa. Pajumäen nykyinen kitaristi, Samuli Paldanius, on juuri sellainen – sounditietoinen ammattimuusikko. Niin on koko nykyinen yhtye, joka saa laulajalta huikeat suitsutukset osaamisestaan. Kommunikoinnin helppoutta lisää varmasti se, että koko kvartetti on kotoisin Pohjois-Suomesta: rumpali Jussi Voutilainen, kosketinsoittaja Pentti Väisänen – jota Pajumäki hehkuttaa huikeana taustalaulajana – sekä Jonne Aho bassossa. Basson rooli onkin ollut aina Pajumäelle hyvin merkityksellinen. ”Laulajana mulle on tärkeää kuulla basso. Lisäksi ilman hyvää ääniteknikkoa homma ei toimisi, ja siinä puikoissa on loistava Niko Hakanen”, hän sanoo.
Pajumäen koulimia soittajia on ollut kymmeniä. Myös tuottajana meritoitunut Maki Kolehmainen aloitti uransa Pajumäen kitaristina kuin myös rumpali Harri Ala-Kojola, joka siirtyi Aki Sirkesalon bändiin ja soittaa nyt TTK-studiobändissä.
Yksi pitkään pysynyt taustaorkesteri oli Nafta (myöhemmin Markku Aron Diesel). He pysyivät Pajumäen takana kuusi vuotta. Edellinen bändi pysyi mukana 12 vuotta. ”Jokainen bändi on vaikuttanut minuun tosi paljon. Niiden mukana olen kehittynyt esiintyjänä”, sanoo Pajumäki, joka ei voisi kuvitella enää keikkoja ilman omaa bändiä. Sellainenkin aika oli.
”Mulla oli 90-luvulla hetki, jolloin kuljin nuotit kainalossa puolitoista vuotta. Vastassa oli aina eri bändi. Lopputulos oli aivan kauhea. Vaikka oli hyviäkin muusikoita, ei voinut olettaa, että ne tuntee mun ohjelmiston”, Pajumäki huokaa. Ei, vaikka hän lähetti nuotit ja kasetin aina etukäteen.
Kauhein keikkamuisto liittyy Lappajärven Kivitippuun. ”Tupa oli ihan täynnä väkeä. Istun lavalle ja alan laulamaan. Soitosta ei tule yhtään mitään! Toinen biisi, aivan sama lopputulos. Sanoin yleisölle, että pidämme pienen tauon. Haitaristille sanoin, että ’haitari takahuoneeseen!’ Pyysin niiden oman mapin, ja katsoin mitä biisejä siellä on. Katsottiin sävellajit ja vedettiin keikka niitten ohjelmistosta”, hän kertoo kaoottisesta keikastaan.
”Se, mikä minua vie elämässä eteenpäin, on optimismi, kirkkaammat sävyt, mitkä pelastavat minut.”
Kun Savossa ravintolakeikalle tuli kaksikko rumpukoneen kanssa, ylittyi Pajumäen sietokyky lopullisesti. Rumpukomppi lähti napin painalluksella. ”Se oli viimeinen keikka. Päätin, että mun on saatava taas oma bändi.” Sen jälkeen hänellä on ollut myös oma keikka-auto, PA ja valokalusto. Hänelle onkin kunnia-asia, että kalusto on aina iskussa ja että show näyttää sekä kuulostaa timanttiselta.
Puhe kääntyy Pajumäen arvonimeen, ”diskokuningatar”. Mitä se sisältää? Vähän bling-blingiä, mutta paljon enemmän nahkaa. Se on myös se nauru ja elämänasenne. Mutta on hänessä toinenkin puoli, se ei vain ole niin näkyvä. ”Perusluonteeni on positiivinen, iloinen, ja minä ammennan siitä. Minussa on myös tummia sävyjä, jotka aina välillä ottavat minusta vallan ja vievät minua johonkin. Mutta se, mikä minua vie elämässä eteenpäin, on optimismi, kirkkaammat sävyt, mitkä pelastavat minut”, Pajumäki pohtii.
Nykyinen tiimi – johon kuuluu Olssonin lisäksi Kaisa Korhonen ja Aki Tykki – ymmärtää täysin Eini Pajumäen sävyt. ”Jonas kuuntelee, mitä sisältäni kumpuaa. Esimerkiksi kun sanoin, että olen vähän dark-tyyppi ja rakastan pukeutua mustaan nahkaan. Mussa on liskokuningatar, pelkkä bling-bling ei ole mun juttu. Sieltä pohjalta tulee vielä Creedence- ja heavy dark -sävyjä mukaan. Otetaan kaikki sävyt mukaan, mitä minusta löytyy!”, hän hehkuttaa.
Eini Pajumäen unelmana olisi myös toteuttaa produktio isolla bändillä, ottaa koko ääniala käyttöön. Tummia, dramaattisia slovareita, Las Vegas -kabareeta ja isoja diskobiisejä. Nyt Einistä kuitenkin tuntuu siltä, että paremmin ei voisi olla. ”Me ollaan nyt löydetty semmoinen latu, missä on hyvä luisto. Se on lähtenyt viemään mua nyt johonkin”, hän sanoo.
Kuvat: Henry Salmi
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2024.