Sammakoitten kuorokurnutuksen taustalla on itsekäs syy. Urossammakko pyrkii häiritsemään lajitoveriensa parittelutoiveita peittämällä toverien parittelukutsut omalla, voimakkaammalla äänellään, jonka hän kurnuttajien vertailussa toivoo kuulostavan naaraasta houkuttelevimmalta.
Itsekkäistä syistä huolimatta samassa rytmissä kurnuttaminen hyödyttää koko joukkoa, koska yhteiskurnahdus kuuluu kauemmas ja houkuttelee toisin sanoen naaraita laajemmalta alueelta. Kuuluvuusalueen laajentuminen ei kuitenkaan ole ainoa toiminnasta koituva hyöty, sillä useiden suiden samanaikainen kurnahtelu hämmentää saalistajia, jotka eivät kykene paikantamaan yksittäistä äänilähdettä niin helposti, kun kurnuttajia on yhden sijaan monta.
Synkronoitua viestintää käyttävät hyväkseen sammakkolajien lisäksi myös jotkin hyönteiset, kuten sirkat. Eräät tulikärpäset puolestaan synkronoivat naaraita houkuttelevan välähdyksen hämmentävällä tarkkuudella. Sirkkatutkimuksissa on selvinnyt, että naarassirkat suosivat sirityskuoroa, jos vaihtoehtona on yksittäinen sirittäjä. Yksin ei siis kannata jäädä, vaikka tällöin saisikin sirittää häiriöttä.
Kun ihmisten musisointia tarkastellaan suhteessa muiden lajien musisointiin, pääpaino on usein linnunlaulussa ja muissa melodisissa musisoinnin tavoissa. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on kuitenkin tehty huomattava määrä kiinnostavaa tutkimusta, jossa keskiössä ovat pikemminkin rytmi ja toiminnan samanaikaisuus. Tämä on nostanut esiin uusia mielenkiintoisia näkökulmia ihmismusiikin evolutiiviseen taustaan.
Yksi uusimmista tutkimuksista on marraskuun alussa julkaistu artikkeli ”Sex-related communicative functions of voice spectral energy in human chorusing”, jossa ihmisten kuorolaulua tutkittiin nimenomaan kuorokurnutuksen ja -sirityksen valossa. Tarkalleen ottaen kyseessä oli täydentävä jatko-osa vuonna 2017 julkaistuun artikkeliin ”Simultaneous cooperation and competition in the evolution of musical behaviour: Sex-related modulations of the singer’s formant in human chorusing”. Tutkimuksessa ihmiskuorona toimi pienryhmä Thomanerchorista, vuonna 1212 Leipzigissa perustetusta poikakuorosta, jonka kuuluisiin johtajiin lukeutuu muun muassa Johann Sebastian Bach. Tutkimuksessa kuoro lauloikin nimenomaan Bachin musiikkia.
Alkuperäisessä vuoden 2017 tutkimuksessa kuoroa huijattiin siten, että laulajat tiesivät kyllä osallistuvansa tutkimukseen, mutta luulivat, että tutkijat olivat kiinnostuneita huippukuoron balanssista, ajoituksen tarkkuudesta ja intonaatiosta. Todellisuudessa tutkijat olivat kiinnostuneita kuoron teini-ikäisten bassolaulajien äänenmuodostuksesta. Kuorolaisia pyydettiin äänittämään sama, kahdesta kappaleesta koostuva ohjelmisto kaikkiaan kolmeen kertaan. Jokaisen oton välissä yleisö vaihtui, minkä selitettiin johtuvan vierailulla olevasta koululaisryhmästä.
Tutkimustulokset olivat hämmästyttäviä. Teini-ikäisten bassolaulajien äänen spektris-
sä tapahtui huomattava energisoituminen 2 500–3 500 Hz alueella, kun salissa oli äänityshetkellä tyttöjä. Spektrin kyseinen alue tunnetaan nimellä laulajan formantti, jonka hyödyntäminen auttaa erityisesti matalia ääniä kuulumaan orkesterin pauhun yli. Laulajan formantin voimistuminen oli erityisen selkeää tytöille lauletussa homofonisessa musiikissa, jossa kaikki laulavat samassa rytmissä (tutkimuksessa jokaisella laulajalla oli erillinen langaton mikrofoni, joten laulajia pystyttiin analysoimaan yksittäin). Polyfonisessa musiikissa, jossa yksittäiset stemmat tulevat muutenkin paremmin esiin, äänen spektrin muutos oli huomattavasti vähäisempi.
Laulajan formantin energisoituminen on kuoron klangin kannalta ehdottomasti positiivinen asia. Toisin sanoen tutkimuksessa tapahtunut muutos on mahdollista muotoilla siten, että poikakuoro lauloi paremmin silloin, kun yleisössä oli tyttöjä (kahdessa esityksessä kolmesta paikalla oli vain poikia/miehiä). Kuorotutkimustilanteen vertaileminen sammakko- ja sirkkatutkimuksiin nostaa esiin kysymyksen, josko alitajuinen paremmin laulaminen johtui bassojen halusta kilpailla tyttöjen suosiosta ja näyttäytyä tilanteessa muita bassoja suosiollisemmassa valossa. Laulajan formantin vahvistuminen oli ainoa havaittu muutos tyttöjen saapuessa saliin – esitystempoissa, yleisnyansseissa tai muissa vastaavissa musiikillisissa elementeissä ei havaittu muutosta.
Tutkimuksen juuri julkaistussa jatko-osassa käytettiin hyväksi näitä vuoden 2017 tutkimuksen äänitteitä. Äänitteistä leikattiin lyhyitä klippejä, joita kuuntelutettiin yli tuhannella kokelaalla. Kuulijoitten piti valita, mistä klipeistä he pitivät enemmän. He eivät luonnollisestikaan tienneet etukäteen klippien äänittämistilanteesta tai siitä, miten ne eroavat toisistaan. Kuuntelijakokelaat olivat eri sukupuolia, eri taustoista, ja ikäjakaumakin oli varsin kattava kuulijoiden ollessa 12–81-vuotiaita.
Tulokset olivat jälleen selvät: naiskuulijat suosivat selkeästi niitä homofonisia äänitteitä, jotka oli äänitetty sillä kerralla, kun yleisössä oli ollut tyttöjä. Ainoat vaikuttavat tekijät tuloksissa olivat nimenomaan kuulijan sukupuoli ja musiikin homofonisuus. Tuloksia testattiin myös suhteessa kuulijan ikään, musiikilliseen kokemukseen ja kulttuuriseen taustaan, mutta nämä eivät tuottaneet merkittäviä eroavaisuuksia.
Kuten tutkijat artikkelin alussa toteavatkin, musiikki sekä yksilön että yhteisön kommunikoinnin alustana muodostaa sosiaalisen vuorovaikutuksen mikrokosmoksen. Evoluution näkökulmasta musiikin sosiaaliset tehtävät liittyvät ryhmän yhtenäisyyden ja kulttuurisen identiteetin luomiseen, liittolaisuuden merkitsemiseen, kosintamenoihin tai vaikkapa lapsen ja vanhemman välisen suhteen vahvistamiseen.
Uusin tutkimus vahvistaa ajatusta, että niin ihmisten kuin muidenkin eläinten musiikki voi toimia samanaikaisesti sekä kilpailun että yhteistyön välineenä – jopa samanaikaisesti, sillä yhteismusisoinnissa yksilöitten alitajuinen kilpailu saattaa sataa koko yhteisön laariin parempana musisoimisena.
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2023.