Muusikko–musiikintekijä ja Kansainvälisen muusikkojen liiton (FIM) varapuheenjohtaja Horace Trubridge kertoi joulukuun etätapahtumassa Muusikkojen liiton jäsenille musiikkibisneksen murroksesta ja tulonjaon kehityksestä 1880-luvulta tähän päivään.
1800-luvulta populaarimusiikin nousuun
Trubridge kertoi, miten ääniteteollisuus alkoi hiljalleen kehittyä 1880-luvulla. Tuohon aikaan artisteille ei maksettu lainkaan rojalteja, ja levy-yhtiöt näkivät äänitteiden julkaisun enemmänkin artistin promootiona. Myöskään radiosoitoista ei maksettu minkäänlaisia korvauksia. Kun artistit vähitellen kasvattivat suosiotaan, he alkoivat vaatia levy-yhtiöiltä rojalteja. Ne olivat kuitenkin melko vaatimattomia, vain noin 1–2 prosentin luokkaa.
Kun mittava populaarimusiikin nousu käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen, saivat myös artistit laajemmin tunnettuutta. Tämä kasvatti heidän neuvotteluvoimaansa suhteessa levy-yhtiöihin, mutta siitäkin huolimatta rojaltit pysyivät vielä suurimmillaankin noin 5 prosentin tasolla.
Rooman sopimus toi yksinoikeudet
Vuonna 1961 Rooman sopimuksen myötä tapahtui kuitenkin suuri muutos esittävien taiteilijoiden oikeuksien suojan kannalta – se antoi äänitetuottajille ja esittäville taiteilijoille tiettyjä yksinoikeuksia. Esittävän taiteilijan yksinoikeudet sisälsivät muun muassa oikeuden estää ilman suostumusta tapahtuvan esityksen tallentamisen, lähettämisen radiossa sekä julkisen toisintamisen sekä esityksestä tehdyn tallenteen monistamisen.
Käytännössä Rooman sopimus siis toi esittäville taiteilijoille mahdollisuuden kieltäytyä esitystensä tallentamisesta ja esityksistä tehtyjen tallenteiden hyödyntämisestä, ellei korvauksesta ollut heidän kanssaan sovittu.
Trubridgen mukaan Rooman sopimuksen suomat yksinoikeudet eivät kuitenkaan tosiasiassa parantaneet kovinkaan paljon artistien asemaa, sillä etenkin aloittelevien artistien neuvotteluvoima suhteessa levy-yhtiöihin oli edelleen hyvin heikko. Jos annetut ehdot eivät artistille sopineet, oli levy-yhtiöllä aina mahdollisuus ottaa jonosta seuraava artisti neuvottelupöytään. Yksinoikeudet siis olivat todistettavasti arvokkaita vain, jos artistin asema markkinoilla oli myös kilpailukykyinen.
Musiikista toimeentuloa esittäjille
Rooman sopimus tarjosi kuitenkin muita vaikuttavia parannuksia esittävien taiteilijoiden asemaan. Sen 12 artikla toi esittäville taiteilijoille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden tulla toimeen musiikilla myös taloudellisesti: se takasi esittäville taiteilijoille ja äänitetuottajille oikeuden kohtuulliseen korvaukseen, kun kaupallisessa tarkoituksessa julkaistua äänitettä soitettiin radiossa tai esitettiin julkisesti.
Esittäville taiteilijoille 12 artiklan mukainen korvaus oli hyvin merkittävä, sillä se oli suojattu tulonlähde – korvaus maksettiin tekijänoikeusjärjestön kautta, jolloin levy-yhtiöt eivät päässeet siihen käsiksi. Kaikki maat eivät kuitenkaan ratifioineet Rooman sopimusta heti, ja Suomikin liittyi sopimukseen vasta vuonna 1983. Yhdysvallat taas ei ole liittynyt Rooman sopimukseen tähänkään päivään mennessä, mistä syystä maan AM/FM-radiosoitoista ei kerry korvauksia muusikoille.
1990-luku: piratismi ja suoratoiston ensiaskeleet
Seuraava kehitysaskel tapahtui Trubridgen mukaan vuonna 1996, kun hyväksyttiin Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO:n esitys- ja äänitesopimus (WPPT). Samoihin aikoihin ilmestyivät musiikin latauspalvelut – musiikista tuli digitaalista ja piratismi kukoisti. Koska tapa kuluttaa musiikkia oli muuttunut, oli myös luotava uusia oikeuksia. WIPO:n esitys- ja äänitesopimus toi mukanaan täysin uuden yksinoikeuden: oikeuden saattaa tallennettuja esityksiä yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus päästä niihin käsiksi itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana. Käytännössä tällä tarkoitettiin eri tekniikoilla tapahtuvaa internetkäyttöä, sisältäen myös suoratoistopalveluissa eli niin kutsutuissa on-demand-palveluissa tapahtuvan musiikin hyödyntämisen.
Trubridge huomautti, että levy-yhtiöt olettivat näiden hyödyntämisoikeudeksien olevan luovutettu niille sopimuksin. Yhtiöt sovelsivat käyttöön samoja ehtoja ja rojaltiprosentteja kuin fyysisten tuotteiden myynnissä, vaikkei niillä ollut enää samanlaisia kuluja liittyen äänitteiden painatukseen, jakeluun ja varastointiin.
Tämä merkitsi myös levy-yhtiöiden voittomarginaalien paisumista – käytännössä esittävien taiteilijoiden kustannuksella. Trubridgen mukaan WIPO ei kuitenkaan ollut osannut ennustaa, että pian musiikin latauspalvelut korvattaisiin suoratoistopalveluilla. Suoratoistopalveluiden myötä piratismi väheni, kun kuluttajille tuli mahdollisuus kuunnella musiikkia maksutta mainosrahoitteisten palveluiden kautta.
Epäjohdonmukainen nykytilanne
Trubridge totesi, etteivät suoratoistopalvelut tälläkään hetkellä ole velvollisia maksamaan korvauksia äänitteiden käytöstä radiokanavien tapaan, vaikka suoratoistopalvelujen käyttö muistuttaakin pitkälti radion kuuntelua.
Ennen suoratoisto- ja latauspalveluiden aikakautta kuluttajan tuli kuunnellakseen musiikkia ostaa omistukseensa fyysinen tuote, esimerkiksi CD-levy. Kuunneltaessa musiikkia suoratoistopalvelun kautta ei kuluttajakokemus ole kuitenkaan samanlainen kuin fyysisten levyjen kohdalla, vaan suoratoistopalveluita käytetään pitkälti radion tapaan.
Suoratoistopalvelun käyttö perustuu usein siihen, että palvelu toistaa automaattisesti sisältöä kuulijalle algoritmin perusteella, eikä kuulija siten valitse itse kuunneltavia kappaleita. Trubridgen mukaan on epäjohdonmukaista, että korvauksia ei kuitenkaan tällaisissa tilanteissa makseta samalla tavalla kuin radiosoitosta.
Luovuttamaton korvausoikeus esittäjille
Trubridgen mukaan oikeanlaista kehitystä asian tiimoilta on onneksi nähty Euroopassa esimerkiksi Espanjassa ja Belgiassa, joissa lainsäädännössä on taattu esittäville taiteilijoille luovuttamaton korvausoikeus suoratoistokäytöstä. Hänen mielestään ainoa oikea ja tehokas tapa taata musiikin esittäjille asianmukainen korvaus on lisätä lakiin musiikin esittäjien luovuttamaton korvausoikeus suoratoistokäytöstä.
Muusikkojen liitto kampanjoi parhaillaan luovuttamattoman korvausoikeuden lisäämiseksi tekijänoikeuslakiin.