Muusikko kuvataiteessa XV – Ars interbellum – modernismin monet kasvot

Sodan jälkeen entiseen ei enää ollut paluuta. Edeltäneiden vuosikymmenten La Belle époque – rauhan, yltäkylläisyyden, kulttuurisen hyvinvoinnin ja keksintöjen ”Kaunis aikakausi” – jätti kollektiiviseen mieleen haikean kaipuun menetetystä paratiisista. Sota järkytti taide- ja musiikkimaailmaa, jossa vain hetki aiemmin olivat luovat mielet tahkonneet kilvan esiin toinen toistaan omaperäisempiä innovaatioita. Futuristien väkivaltaisen vallankumouksen ihanne haihtui olemattomiin, kun yhteiskunta sai maistaa todellisia raakuuksia, joihin ihmisyyden menettäneet yksilöt tykinjylyn turruttamina kykenivät. Haavojaan nuollut maailma pyrki nyt ennen kaikkea eheytymään.

Salvador Dalí (1904–1989): Illan hämähäkki tuo toivoa (1940), öljy kankaalle, 40,6 x 50,8 cm. The Dalí Museum, St. Petersburg, USA. Juuri päättynyt Espanjan sisällissota ja toisen maailmansodan syttyminen saivat Dalín maalaamaan väkivaltaisen taulun, josta löytyvät taiteilijan kypsän tyylin kaikki tunnusmerkit valuvia soittimia ja muurahaisia myöten.
Reuven Rubin (1893–1974): Huilunsoittaja (1938), öljy kankaalle, 81,3 x 65,1 cm. Museum of Modern Art, New York. Romanialaissyntyinen Rubin opiskeli taidetta ja etsi juutalaisia juuriaan Israelista. Ristiriidat paikallisen taideopetuksen kanssa ajoivat hänet Pariisiin, jossa taiteilija kypsytti modernismia, naivismia ja juutalaista folklorea yhdistäneen tyylinsä. Huilunsoittaja-aiheeseen Rubin palasi lukuisia kertoja.

Taiteilijat epäröivät: oliko mielekästä jatkaa uudenkarheiden ismien poluilla? Suuri osa vallankumouksellisista ryhtyi kuuliaisesti noudattamaan järjestystä, jotkut lopullisesti taantuen. Aiemmin luovaa uhmaa uhkunut Pablo Picassokin (1881–1973) hengähti ennen uusia siirtojaan – tosin ennakkoluulottomasti omaksuen monen eri tyylin simultaanisen käytön. Ankeista lähtökohdista huolimatta 1920-lukua leimasi optimismi, joka toi tavallisen ihmisen käyttöön radion, puhelimen ja auton. Täysi-ikäisiksi varttuneet sarjakuva ja elokuva nousivat suosioon Disneyn Mikki Hiiren ja Chaplinin kulkurihahmon liikuttaessa ja naurattaessa yleisöä. Jazzmusiikin maailmanvalloitusta siivitti gramofoni. Naisten emansipaatio eteni, ihmiskunta oppi atomin rakenteen ja eli vastedes laajenevassa maailmankaikkeudessa. ”Iloinen 20-luku” loppui suureen globaaliin lamaan 1929, joka höyläsi pois koko maailman bruttokansantuotteesta jopa 15 prosenttia. Hyperinflaatio auttoi kansallissosialistit valtaan Saksassa: Neuvostoliitossa alkoi stalinistinen sorto- ja puhdistuskausi.

Vuosisadan alun ismien räjähdyksestä selvisivät parhaiten dadaismi ja surrealismi sodan vain jouduttaessa niiden puhkeamista täyteen kukoistukseensa. Kuten dadan henkinen mesenaatti, romanialaisrunoilija Tristan Tzara (1896–1963) totesi, maailmansota oli sellaisen yhteiskunnan rappion tulos, jonka edustamia arvoja tuli vain halveksua. Liikkeen johtohahmoksi kohosi intellektuelli–anarkisti Marcel Duchamp (1887–1968), joka rikkoi taiteen kaikkia normeja jo 1913 ensimmäisellä ready-made-työllään. Kuuluisin näistä on kenties Suihkukaivo (1917), kyljelleen käännetty pisoaari. Innoittiko se maalari Max Ernstin (1891–1976) järjestämään Kölnissä 1920 näyttelyn, johon kuljettiin yleisen käymälän läpi? Sodan kyynistämät dadaistit polttivat nopeasti loppuun mahdollisuudet taiteessaan, joka ”antitaiteena” lopulta kielsi itsensäkin: ”oikea dadaisti on dadaa vastaan.” Liike on kuitenkin säilynyt elossa asenteena yhä uusilla taiteilijasukupolvilla.

Paul Klee (1879–1940): Abstrakti trio (1923), vesiväri, muste ja guassi paperille, 47,9 x 64,5 cm. The Metropolitan Museum of Art, New York. Sveitsiläinen Klee oli taitava viulisti, ja hänen 9 146 työstään yli 500 viittaa teatteriin tai musiikkiin. Kuvan kolme muotoa voivat edustaa niin instrumentteja, soittajia kuin äänikuvioita itsessään.
Max Beckmann (1884–1950): The Dream (1921), öljy kankaalle, 182 x 91 cm. Saint Louis Art Museum, USA. Unta vaiko unelmaa? Kalaa pitelevä kämmenetön mies, sokea muusikko, juopunut naissellisti, jalaton mies – sekä nuori tyttö, harlekiininukke sylissään… Beckmannin Kubistis-ekspressiivinen mytologia on yhtä monikasvoinen kuin ajan taidemaailma.

”Surrealismi on itseään vastaan kääntyvän mielen huuto”, julisti pariisilainen taiteilijaryhmä runoilija André Bretonin ja Louis Aragonin johdolla 1925. Kirjailijapiireistä taiteeseen valunut surrealismi pyrki murtautumaan alitajuntaan Freudin oppien mukaan, yhdistäen unen ja valveen ”ylitodellisuudeksi” (surréalité). Yksi lanseeratuista tekniikoista oli ”psyykkinen automatismi”, tila, jossa taiteilija antoi sattuman ohjata luomisprosessiaan. Surrealisteista nimekkäimpiä olivat Joan Miró (1893–1983), René Magritte (1898–1967) sekä Salvador Dalí (1904–1989), valuvien kellojen (Muiston pysyvyys, 1931) maalari, joka teki lopulta omasta itsestään taideteoksen, eräänlaisen 24/7-performanssin. Julkisuutta rakastanut Dalí kutsui fotorealistisia öljyväritöitään ”käsin maalatuiksi univalokuviksi”.

Max Beckmann (1884–1950): The Dream (1921), öljy kankaalle, 182 x 91 cm. Saint Louis Art Museum, USA. Unta vaiko unelmaa? Kalaa pitelevä kämmenetön mies, sokea muusikko, juopunut naissellisti, jalaton mies – sekä nuori tyttö, harlekiininukke sylissään… Beckmannin Kubistis-ekspressiivinen mytologia on yhtä monikasvoinen kuin ajan taidemaailma.
Max Ernst (1891–1976): Pyhä Cecilia (näkymätön piano) (1923), öljy kankaalle, 101 x 82 cm. Staatsgalerie, Stuttgart, Saksa. Ernstin tuotannon kiehtova kryptisyys syntyy dadan ja surréalitén sekoituksesta.

 

Dada ja surrealismi kietoutuivat lukemattomin variantein myös muiden 1900-luvun alun keksintöjen ympärille monikasvoiseksi modernismiksi. Kiehtovia synteesejä löytyy vaikkapa sveitsiläisen Paul Kleen (1879–1940) tuotannosta, jossa naivismi ja kubismi yhdistyvät kvasiabstraktiksi ilmaisuksi. Tyylien fuusioreaktioiden värittäessä taiteen interbellumia ei säveltaiteessakaan jääty enää yhden valtatyylin vangiksi. Musiikin historia ei tunnista monia taiteen ismeistä, mutta aikakauden käsialakirjo on silti huomattava. Arnold Schönbergin (1874–1951) harjoittaessa opetuslapsineen dodekafoniaa Suomen Sibelius (1865–1957) ja Tanskan Nielsen (1865–1931) purjehtivat edelleen tonaalisten tuulten voimin omintakeista musiikkia luoden. Puccinin viimeinen, kiinalaisin maustein orkestroitu ooppera Turandot (1924), Poulencin urbaanin ekspressiivinen cembalokonsertto (1928) tai Šostakovitšin stalinismin ikeen alle alistunut, silti ironinen 5. Sinfonia (1937) ovat kaikki saman aikakauden luomuksia.

André Derain (1880–1954): Harlekiini ja Pierrot (1924), öljy kankaalle, 175 x 175 cm. Musée de l’Orangerie, Pariisi. Commedia dell’arten hahmot kohtaavat taulussa alakuloisina, ikuisiksi marioneteiksi tuomittuina. Fauvistina uransa aloittaneen Derainin tyyli kirkastui uusklassismiksi maailmansodan jälkeen.

 

Räiskyvien balettiensa jälkeen Igor Stravinsky (1882–1971) kääntyi neoklassisuuteen samalla kun tinkimätön Béla Bartók (1881–1945) kehitti omintakeisen reseptin kansanmusiikilla maustettuun sävelkeitokseensa. Schönberg, joka vielä 1914 tuomitsi vihollismaan kollegan Maurice Ravelin (1875–1937) ”keskinkertaiseksi kitsch-kauppiaaksi”, palasi puuskittain itsekin 1920-luvulta lähtien tonaalisuuteen, ihan etumerkintöjen kera. Silti hän ei sulattanut Stravinskyn neoklassista tyyliä ja keksi tälle pilkkanimen ”Pikku Modernsky”. Schönberg pakeni natseja Yhdysvaltoihin 1933, eikä porvarillisen taidemaun halveksunta estänyt häntä ystävystymästä George Gershwinin (1898–1937) kanssa. Tätä jazzin, populaarimusiikin ja klassisen tradition fuusioinutta säveltäjä–pianistia ihailivat monet muutkin eurooppalaiset muusikot.

Joan Miró (1893–1983): Hollantilainen sisäkuva I (1928), öljy kankaalle, 91,8 x 73 cm. Metropolitan Museum of Art, New York. Miró vei surrealismia kohti abstraktiota. 1600-luvun hollantilaismestari Hendrick Martensz Sorghin maalaukseen perustuvassa toisinnossa taiteilijan kyky leikitellä yksityiskohdilla on vertaansa vailla.

Interbellum päättyi lopullisesti 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökätessä Puolaan. Alkoi toinen maailmansota, edellistä paljon tuhoisampi. Vuosisatoja jatkunut imperialistinen sorto saavutti sen aikana aivan uudet mittasuhteet, ja ihmiskunta sai ensi kertaa keinot hävittää sekä itsensä sukupuuttoon että tuhota muukin elämä planeetaltaan. Eurooppaa piinannut kansallissosialismi karkotti sankoin joukoin luovia mieliä Atlantin toiselle puolen. Tuon eeppisen emigranttiaallon seurauksena kulttuurin painopiste siirtyi Amerikan mantereelle, jossa syntyi muun muassa abstrakti ekspressionismi ja poptaide. Kun eurooppalainen kulttuurielämä pääsi jälleen jaloilleen, oli monikasvoinen modernismi vain historiaa. Horisontissa sarasti uusi aikakausi, populaarikulttuurin vahvasti sävyttämä.

 

Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2023.