Severi Sorjonen syntyi omien sanojensa mukaan aivan tavalliseen suomalaiseen perheeseen Espoossa. Vanhemmat eivät soittaneet itse mitään, mutta poika alkoi kolistella ja kopistella kaikkia mahdollisia pintoja jo aivan pienestä pitäen. Kotona kuunneltiin populaarimusiikkia avarakatseisesti, aina metallista jazzin kautta funkiin ja popiin.
”Vaikka naputtelin kaikkia pintoja ja astioita, en tiennyt, että on mitään sellaista kuin rumpujen soitto. Lordin euroviisuvoitto 2006 ollessani 6-vuotias räjäytti pankin – silloin heräsin sekä musiikille että rummuille”, Sorjonen hehkuttaa. ”Jos hieman kärjistää, niin tiesin sillä hetkellä mitä halusin elämälläni tehdä.”
Sorjonen ei osannut kuitenkaan vielä sanoittaa kiinnostustaan niin, että olisi saanut omat rummut. Piti odottaa, että koulussa pääsi vihdoinkin niiden kimppuun. Hän kuunteli kuitenkin edelleen todella paljon musiikkia – Nirvanaa, Iron Maidenia ja AC/DC:tä – ja soitti mukana milloin mihinkin, enimmäkseen tyynyihin.
”Kun olin 10-vuotias, Elina Kivelä-Taskinen tuli kouluun pitämään perkussiokurssia. Soitimme djembejä. Se oli ensimmäinen yhteissoittojuttuni, ja hän suositteli hakemaan Ebeliin, joka oli juuri silloin perustettu.”
Ebelin, eli Espoon musiikkiopiston popjazzlinjan ovet aukesivat jo 10-vuotiaana, vaikka alaikärajasuosituksena oli 12 vuotta. Sorjonen sai opettajakseen Rami Eskelisen, joka ei lähtenyt liikkeelle tekniikasta tai pikkurumpuetydeistä, vaan vei heti musiikin maailmaan. Tekniset asiat tulisivat kyllä sitten ajan myötä luontevasti mukaan.
”Minulla oli luontaisesti varsin kehittynyt motoriikka, olinhan soittanut vuosia tyynyihin. Niissä ei pomppu auta yhtään, vaan jokainen ääni on soitettava varta vasten. Rumpujen soitto tuntui minusta heti luontevalta, ja jollain intuition tasolla koin ymmärtäväni, mistä hommassa oli kyse.”
Eskelinen esitteli Sorjoselle paljon uutta musiikkia ja laajensi näin hänen maailmaansa. Tutuksi tuli etenkin jazz–funk–fuusiomaailma, esimerkiksi Herbie Hancockin Headhunters, Steve Gaddin monet levytykset ja Police. Etenkin Police iski tajuntaan voimakkaasti Stewart Copelandin persoonallisen rumpujen soiton maustamana.
”Sain läksyksi opetella Policen biisejä yksi yhteen levyn kanssa. Kappaleet olivat varsin lyhyitä, eikä niissä ollut välttämättä mitään kauhean vaikeaa, mutta Copelandin rumpuosuudet olivat aina oivaltavia ja vahvoja, iso osa koko kappaletta”, Sorjonen painottaa. ”Häneltä omaksuin myös perinteisen otteen vasempaan käteeni.” Toinen tärkeä vaikuttaja alkuvuosina oli Rush-yhtyeen Neil Peart. Äidin työkaverilta lahjaksi saatu Rushin DVD oli kovassa käytössä. Nämäkin rumpuosuudet Sorjonen opetteli yksi yhteen levyjen kanssa.
Eskelisen musiikin kautta ponnistava lähestymistapa oli Sorjoselle juuri oikea, ja hän toivoo, että monet muutkin toimisivat siten. Musiikin pitäisi olla fokuksessa. ”YouTube on täynnä toinen toistaan nopeammin soittavia tyyppejä, mutta heidän yhtyeistään tai levyistään en useinkaan tiedä mitään. Herää kysymys – soittavatko he musiikkia vuorovaikutuksessa muiden kanssa ollenkaan, vai onko pelkkä treenaaminen ja tekniikka heidän juttunsa. Eikä siinä mitään, hienoahan sekin on, mutta minä en millään jaksaisi vain harjoitella.”
”Kollektiivinen ajautuminen riskin ja uuden luomisen alueelle on samalla pelottavaa ja houkuttelevaa. Se, ettei suunnittele asioita liikaa etukäteen, vaan että pystyisi olemaan niin aistit ja mieli avoinna, että jos joku vie musiikkia uuteen suuntaan, siihen pystyisi vastaamaan.”
Sorjonen sai armeijassa kuitenkin tutustua Risto Skrikbergin Suomeen tuomaan rudimentaaliseen soittotapaan ja -tekniikkaan ja innostui siellä myös aika kovasti harjoittelemaan tekniikkaa. Varusmiessoittokunnassa oli erinomainen opettaja, Tomi Kauppila, joka opetti tätä Yhdysvaltojen itärannikon marssiperinteestä kumpuavaa tekniikkaa, jolla saadaan lyönteihin riittävästi tehoa, kestävyyttä ja selkeyttä.
”Se perustuu siihen, että lyönnit tulevat koko kehosta, ei vain ranteista tai sormista. Sitä harjoitellaan muun muassa toistamalla liikeratoja todella hitaasti. Sain tällä vasemman käden soittoon todella paljon voimaa. Kaikki rudimentit harjoitellaan hitaasta nopeaan ja taas takaisin hitaaseen.”
Sorjosen mielestä rumpalin ei tarvitse olla teknisesti poikkeuksellinen, jotta hän voi olla todella hyvä, jopa huomiota herättävä. Sorjosen oman kehittymisen tavoitteet ovat kanssamuusikkoudessa, ei vain omassa teknisyydessä. Hän ei edes pidä itseään erityisen teknisenä soittajana. ”Fiilis, taimi ja estetiikka ovat lopulta tärkeimpiä, eikä rudimentteihin kannata jäädä jumiin. Yhteissoitossa ei toimi se, että vaan soittaa erilaisia juttuja, joita tulee mieleen, ellei niissä ole jotain pointtia, joka palvelee kokonaisuutta.”
Sorjonen kehuu vuolaasti Ebelin opetuksen laatua ja yleistä henkeä. Siellä sai myös soittaa sielunsa kyllyydestä, koska oppilaita ei ollut liikaa. Lähes kaikki soittokumppanit olivat Sorjosta vuosia vanhempia, ja päivisin koulussa tuntuikin hieman oudolta olla omanikäisten kanssa.
”Vanhempien kanssa oli todella opettavaista soittaa ja hengailla. Heillä oli enemmän elämänkokemusta monella alalla, ja he usein vinkkasivat hyvistä bändeistä ja soittajista, joita kannatti kuunnella. Vanhempien ja ehkä pidemmällä olevien soittajien kanssa joutuu aina venymään erittäin hedelmällisellä tavalla.”
Myös turhanpäiväinen ostarinotkuilu jäi Sorjoselta kokematta, kun hän oli aina soittamassa – joko itse tai porukassa. Vanhemmatkin taisivat arvostaa tätä piirrettä pojan harrastuksessa, vaikka muuten suhtautuivatkin asiaan hänen omana juttunaan, neutraalin positiivisesti sekaantumatta tai kannustamatta myöskään liikaa.
”Ebelissä oli ehkä viisi sellaista bändiä, joita ohjattiin hyvin strukturoidusti. Puhaltajia ja laulajia tuntui olevan enemmän, joten heidän erilaisissa opinnäytteissään, tutkinnoissaan ja keikoillaan riitti tekemistä. Bänditunteja oli joka viikko, ja päättökonsertit olivat Louhisalissa. April Jazzeissa pääsimme soittamaan telttaan. Nämä olivat nuorelle muusikonalulle todella innostavia juttuja”, Sorjonen hehkuttaa. ”Kun sain soittaa paljon, sain biisien opettelun ja yhteissoiton perusrutiinia jo hyvin nuorena.”
Sorjonen mainitsee vielä sen, ettei Eskelinen koskaan korostanut omia tekemisiään tai levyjä, joilla soitti. Hän ei oikeastaan kertonut niistä juuri mitään. ”Nosti hänen arvostustaan entisestään, kun sitten itse googlailemalla aloin päästä jyvälle, että kyse olikin todella menestyneestä ja arvostetusta kaverista.”
Eskelinen tutustutti Sorjosen myös muun muassa Dave Weckliin, Vinnie Colaiutaan ja Steve Gaddiin. Etenkin Wecklin 80-luvun puolivälin ja 90-luvun alun välinen aika osoittautui tajunnan räjäyttäväksi. ”Hän oli aiheuttanut varsinaisen hyökyaallon rumpumaailmassa silloin 1980-luvun puolivälissä, jota en toki ollut pääsyt kokemaan. Hänen silloinen tyylinsä oli mennyt jo kauan sitten muodista, mutta minun näkökulmastani se tuntui taas uudelta, raikkaalta ja mielenkiintoiselta.”
Eskelisellä oli tismalleen samanlainen setti kuin Wecklillä, Yamahan viininpunainen Recording Custom -setti pienine mutta syvine rumpuineen. Hän myi setin Sorjoselle, jonka nykyinen lähestymistapa soittamiseen sai näin vankan pohjan.
”Riippuu tietenkin musiikista ja tilasta, jossa soitan, mutta kyllä minä mielelläni soitan pienillä rummuilla, joissa kalvot ovat erittäin löysällä. Nämä erilaisiin tyyleihin liittyvät jutut kulkevat aalloissa – en todellakaan ole ainoa tällä hetkellä, joka on ihastunut 80-lukuun – tuntuu, että fuusioaikakausi on vahvasti tulossa takaisin, taas uudella kulmalla ja variaatioilla. Lineaarinen, usein varsin vivahteeton tykitys gospel-chopseineen taitaa olla jo väistymässä. Jos jotain uutta ollaan hakemassa, ratkaisu ei voi ainakaan olla soittaa vielä nopeammin.”
”Jos jotain uutta ollaan hakemassa, ratkaisu ei voi ainakaan olla soittaa vielä nopeammin.”
Sibelius-lukio oli luonteva jatkumo musiikkiluokalle. Siellä sai tutustua jälleen moniin uusiin todella hyviin soittajiin ympäri maan. Bändi-illat ja joulukiertueet olivat upeita kokemuksia kaiken kaikkiaan, ja kellarissa oli bänditilat, jonne saattoi mennä soittamaan aina, jos oppitunnit eivät kiinnostaneet.
Sorjonen kiittelee olleensa onnekas, että on päässyt mukaan niin moniin hienoihin juttuihin, jotka ovat kehittäneet häntä todella paljon. Kehittyminen onkin usein hyvän kierteeseen pääsyä – pitää olla niin hyvä, että pyydetään, ja sitten kun saa olla mukana, on mahdollisuus kehittyä. Ei se siis lopulta pelkästään onnekkuutta taida olla.
Tällä hetkellä Sorjosta työllistävät muun muassa Peela-yhtye ja Maja Mannilan yhtye. Mannilan yhtye on juuri tällä hetkellä ehkä aktiivisin, ja heille on alkanut tulla ulkomaankeikkojakin. Toiminta on mukavassa nosteessa.
”Olimme juuri Saksassa ja Briteissä, ensi kuussa menemme Sloveniaan. Viime viikolla julkaistiin toinen levymme, ja uskon, että sen myötä tulee menestystä ja myös ulkomaan keikkoja. Maja on niin kova laulaja ja biisintekijä, että uskon pääsevämme soittamaan maailmalle enemmänkin. Eräästä saksalaisesta levy-yhtiöstä tullaan kuuntelemaan meitä tänne varsin pian.”
Suomessa yhtye on soittanut jo lähes kaikissa heidän musiikilleen soveltuvissa paikoissa, eikä samassa paikassa voi kovin pian soittaa uudelleen yleisöpohjan rajallisuuden vuoksi. Siksi olisi tärkeää päästä matkustamaan, jotta bändin livesoitto kehittyisi luontevasti.
”Suomessa meidät laitetaan jazz-laariin ja se on minusta rajoittavuudessaan ikävä juttu. En ihan jaksa ymmärtää, miksi musiikkia ylipäänsä pitää lokeroida ja luokitella. Täällä ei myöskään ole kovin paljon R&B- tai soulkeikkapaikkoja, vaan ne ovat joko pop tai jazz”, Sorjonen huokaa. ”Jos kärjistän, niin se on Ruisrock tai Pori Jazz, eikä mitään siltä väliltä.”
Peela on Johannes Granlundin pääosin instrumentaalimusiikkia soittava bändi. Sorjonen on soittanut siinä nyt kolmen vuoden ajan ja kertoo soittajien jonkin verran vaihtuneen, mutta nyt koossa tuntuu olevan stabiili ja hyvä porukka. ”Olemme äänittäneet, julkaisseet singlejä ja musavideoita, ja keväällä toivottavasti tulee levykin. Olimme myös juuri Tampere Jazz Happeningissä. Peela sopii ehkä paremmin musiikillisesti myös Suomen keikkapaikkoihin. Toivomme, että pääsisimme ensi kesänä Pori Jazzeille.”
Sorjonen on soittanut paljon myös KOKO Jazz Clubilla Timo Hirvosen kanssa, aluksi Jussi Lehtosta tuuraten, myöhemmin vakituisemminkin. Myös virolainen pianisti Holger Marjamaa ja Severi Pyysalo ovat tuttuja soittokumppaneita samoissa ympyröissä. ”Iiro Rantalan FLOK-bändin kanssa olemme myös soittaneet jonkin verran. Sitten on erilaisia firmakeikkoja, kaikkea suomipopista jazziin. Ne ovat opettavaisia, koska niissä täytyy pystyä muuntautumaan. Olen hakenut sitä rajaa, miten vähän voin niihin valmistautua etukäteen. En halua kirjoittaa lappuja, koska haluan haastaa korvaani ja muistiani, mutta toki biisit täytyy opetella.”
”Rumpujen soitto tuntui minusta heti luontevalta, ja jollain intuition tasolla koin ymmärtäväni, mistä hommassa oli kyse.”
Tulevaisuudessa Sorjonen toivoo voivansa viettää aikaa enemmän ulkomailla, ja tietenkin olisi hienoa, jos voisi keikkailla eri paikoissa mahdollisimman paljon. ”En ole koskaan tykännyt olla samassa paikassa pitkään, vaan tykkään vaihtaa maisemaa ja tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Olen tänä vuonna käynyt pari kertaa jenkeissä Los Angelesissa. Vuokrasin sieltä asunnon, pyörin tietämissäni paikoissa ja kävin joka ilta jameissa. Olin ensin kolme viikkoa, toisella kerralla kuukauden.”
Tammikuussa Sorjonen suuntaa NAMM-festivaalille Yhdysvaltoihin soittamaan yhdessä kitaristi Olli Siikasen kanssa. Hän odottaa mielenkiintoisia tapaamisia ja uusien verkostojen syntymistä. ”Ylipäänsä haluaisin päästä ulkomaille joksikin aikaa asumaan. En tiedä, onko Los Angeles lopulta se paikka, mutta jonnekin, jossa skene olisi isompi ja mahdollisuuksia paljon enemmän. Myös todella kova kilpailu ja tarjonnan mieletön diversiteetti pakottavat soittajan koko ajan taistelemaan asemastaan ja pistämään parastaan. Losissa ei voi tuudittautua hetkeksikään mihinkään asemaan. Jos et pääse jollekin keikalle, siihen on silmänräpäyksessä buukattu jo toinen, jolle keikka voi olla läpimurto.”
Sorjonen ei kaipaa omalla nimellään kulkevaa yhtyettä, jota hän johtaisi ja jolle säveltäisi. Hän ei koe olevansa sellaisessa parhaimmillaan, vielä ainakaan, ja kertoo nauttivansa kaikista eniten vuorovaikutuksesta ja soittamalla kommunikoimisesta.
”Se kollektiivinen ajautuminen riskin ja uuden luomisen alueelle on samalla pelottavaa ja houkuttelevaa. Se, ettei suunnittele asioita liikaa etukäteen, vaan että pystyisi olemaan niin aistit ja mieli avoinna, että jos joku vie musiikkia uuteen suuntaan, siihen pystyisi vastaamaan.”
Yleisesti maailman meno ja sen nykyinen kehitys eivät näytä erityisen mieltä ylentäviltä. Sorjonen on kuitenkin sitä mieltä, että emme voi parantaa tai korjata koko maailmaa ja kaikkia vääryyksiä, mutta voimme yrittää tehdä joka päivä oman osamme lähipiirimme ja yhteisöjemme hyväksi.
”Olemalla hyvä ja reilu ihminen muille ja soittamalla mahdollisimman paljon hyvää musiikkia mahdollisimman monelle voisi olla se minun korteni tähän valtavaan kekoon, johon tarvitaan niin kovin monenlaisia korsia. Hyvällä keikalla saadut kollektiiviset yhdessä kokemisen ja jakamisen fiilikset voivat heijastua meidän arkielämäämme hyvällä tavalla.”
Kuvat: Patrik Stenström
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 6/2023.