Antiikin kreikkalaisten sytyttämän nuotion päällä roomalaiset lämmittivät taiteen pataa. Se kiehui miltei tyhjiin keskiajan alkuun mennessä, mutta pian uudestisyntyneet Euroopan kansat ruokkivat jälleen tulta ja lisäsivät pataan omat taiteelliset aineksensa. Varhaisrenessanssi sai tulen hehkumaan, ja antiikin tuoksut täyttivät jälleen avaruuden, kunnes barokin mestarit höystivät seosta runsain yrtein. Valistuksen aikana pata sai hautua miedommalla, ja klassismi suosi jälleen antiikin makuja. Sitten romantikot kohensivat tulta roiskeiden lennellessä jo sinne tänne. Impressionistit päättivät kirkastaa sameaksi sakeutuneen liemen, ja joukko ekspressionisteja heitti sekaan outoja ainesosia. Yhtäkkiä nuotion liekit villiintyivät ja taideliemi ryöppysi hetkessä yli äyräidensä. Akateemikot luikkivat suojaan, kun ismien päihdyttämä nuori taiteilijasukupolvi aloitti tanssinsa räjähtelevän padan ympärillä.
Länsimaisen kulttuurin yli kaksi vuosituhatta jatkunut kypsymisprosessi saavutti kyllästymispisteensä 20. vuosisadan alkaessa – ikään kuin vuosisatojen ajan kertynyt luova paine olisi saanut viimein purkautua. Taidepadasta ryöppysi hämmästyttävä määrä perinteiden kahleista vapautuneita kokeiluja. Historiallisessa perspektiivissä 1900-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä muuttivat länsimaisen kulttuurievoluution suuntaa enemmän kuin sitä edeltäneet yli kaksikymmentä vuosisataa. Asteroidin törmäys taide-ekosfääriin teki kerralla selvää kulttuurin dinosauruksista.
Fauvismi, kubismi, orfismi, naivismi, dadaismi, abstrakti taide… ismien evoluutio eteni vauhdilla 1900-luvun alussa. Taustatukea perinteiden murskajaisille imettiin impressionismista ja ekspressionismista: taidenuotion liekkeihin bensaa heittivät ensimmäisenä fauvistit. Joukko ranskalaisia maalareita Henri Matissen (1869–1954) johdolla osallistui Pariisin Syyssalonkiin lokakuussa 1905. Maalausten värimaailma soti niin rajusti todellisuutta vastaan, että kriitikko Louis Vauxcelles totesi tekijöiden olevan kuin ”les fauves”, villipetoja. Matissen tie vei pian muualle, ja fauvismin johtohahmoiksi nousivat André Derain (1880–1954), Kees van Dongen (1877–1968) ja Maurice de Vlaminck (1876–1958). Viulunsoiton opettajana leipänsä ansainneesta Vlaminckista tuli kiihkeä Van Gogh -fanaatikko. Esikuvansa lailla hän pursotteli maalia suoraan tuubista kankaalle ja totesi taiteensa olevan ”kamppailua älyn degeneroivaa vaikutusta vastaan”.
Seuraava vallankumouksellinen ismi vaani jo nurkan takana. Nuori Pablo Picasso (1881–1973) sai tarpeekseen kotikaupungistaan Barcelonasta ja muutti Pariisiin samoihin aikoihin kun fauvistit järkyttivät yleisöä sekopäisillä väreillään. Niiden sijaan Picasso innostui afrikkalaisesta taiteesta, minkä seurauksena maailma sai nähtäväkseen Avignonin naiset 1907. Taulun naishahmojen groteski kulmikkuus sai muut vakuuttumaan siitä, että Picasso oli seonnut. Taiteilija kieltäytyi katsomasta enää taaksepäin, ja Cézanne esikuvanaan hän oli vuoteen 1909 mennessä kehittänyt ystävänsä Georges Braquen (1882–1963) kanssa täysin uuden tyylin, kubismin, joka merkitsi modernin taiteen alkua. Perspektiivin sijaan kohde esitettiin siinä yhtä aikaa eri puolilta geometrisiksi palikoiksi purettuna.
Lapsenomainen ilmaisultaan primitiivinen taide, jota jo keskiajalla harjoitettiin, nousi parrasvaloihin naivismina Henri Rousseaun (1844–1910) myötä. Picasso sattui 1908 törmäämään taiteilijan työhön, joka oli myynnissä maalauspohjana [sic!] ja tunnisti välittömästi lahjakkuuden. Kriitikoiden parjaus vaihtui modernistien ihailuun, ja Rousseaun välitön psykologisesti oivaltava taide oli siitä asti vaikuttava moniin taiteilijapolviin. Ensimmäiseen maailmansotaan tyrehtynyt futurismi oli kiihkeä suuntaus, jonka manifesti julkaistiin 1909. ”Kauneus on aggressiota”, raivosivat futuristit ja pyrkivät kuvaamaan vauhdin väkivaltaista hurmaa. Luigi Russolo (1885–1947) oli paitsi futuristimaalari myös säveltäjä ja soitinrakentaja, jonka sävellys Gran Concerto Futuristico (1917) oli kirjoitettu vain melua tuottaville soittimille. Russolon vaikutus kuuluu muun muassa Varèsen, Stockhausenin ja John Cagen sävellyksissä ja ulottuu myös popin ja rockin puolelle.
Vuoteen 1910 mennessä maalaustaide oli saavuttanut rajan, jonka toisella puolen siinsi puhtaan abstraktion maa. Kenen ateljeessa valmistui ensimmäinen lähtökohdiltaan aidosti nonfiguratiivinen työ? Müncheniin pesiytyneen taiteilijayhteisön piirissä liikkui taajaan huhuja salaperäisistä teoksista, jotka eivät esittäneet mitään. Kunnia rajan ylittämisestä on annettu Wassily Kandinskylle (1866–1944), jonka maalausten vuosilta 1910–1911 arveltiin olleen ensimmäisiä aidosti abstrakteja töitä. Kuitenkin ruotsalainen Hilma af Klint (1862–1944) oli kehittänyt jo vuoteen 1906 mennessä täysin abstraktin tyylin, selvästi ennen Kandinskya ja muita taidekaanonin pioneereja. Af Klint vaati testamentissaan tuotantonsa piilotettavaksi, koska ei uskonut maailman olleen valmis visioilleen – jotka pääsivät julkisesti esille vasta 42 vuotta af Klintin kuoleman jälkeen.
Samaan aikaan musiikin evoluutio eteni vääjäämättä kohti tonaalisuuden rajoja. Richard Strauss (1864–1949) oli jo koetellut kuulijoita dissonoivin harmonioin ja rajuin orkestraalisin tehoin vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Shokeeraavan Elektra-oopperan (1909) jälkeen Strauss kääntyi taaksepäin, mikä harmitti hänen edistyksellistä suojattiaan Arnold Schönbergiä (1874–1951), jota perinne ei enää rajoittanut. Kesällä 1908 Schönberg kärsi vaimonsa syrjähypystä ja kirjoitti laulun Du lehnest wider eine Silberweide (”Nojaat valkopajua vasten”) – ensimmäisen sävellajit täysin hylänneen kappaleensa. 1920-luvun alkuun mennessä Schönberg oli demokratisoinut kaikki säveltasot 12-säveljärjestelmäksi, josta myöhemmin kehittyi niin sanottu sarjallinen tyyli.
Kun Schönberg oppilaineen laati Saksassa 12-sävelrivejä, Pariisissa astui esiin nuori Igor Stravinsky (1882–1971). Hänen kolmannen balettinsa Kevätuhrin kantaesitys 29.5.1913 muodostui musiikin historian kuuluisimmaksi skandaaliksi. Yleisön äänekäs buuaus kertoi tyrmistyksestä, jonka rienaavat riitasoinnut, barbaariset rytmit sekä tunteita herättänyt koreografia aiheuttivat. Kevätuhri, kenties 1900-luvun keskeisin sävelteos, vapautti rytmin kahleistaan. Yhtäältä aivan toisenlainen rytmimusiikki alkoi saada jalansijaa Atlantin toisella puolen, kun afroamerikkalaiset ragtime- ja bluestyylit fuusioituivat New Orleansin kaduilla jazziksi. Dekadentiksi tuomittu kiehtova uusi musiikinlaji vaikutti väkevästi niin kevyen kuin vakavankin musiikin tekijöihin ja inspiroi kuvataiteilijoita.
Ismien kehityskulku ei loppunut 1920-luvun koit-taessa. Tyylejä sikisi edelleen olemassa oleviin yhdistyen ja vastareaktioita synnyttäen. Antiikkinen pata oli lopullisesti palasina ja perinteinen taideliemi valunut maahan pieniksi lätäköiksi. Nyt 1900-luvun alun konventioista vapaan sukupolven uudelleen sytyttämän nuotion yllä porisi tuliterä taidekattila. Siinä kupli ja kiehui maailmansotien välisen ajan kekseliäin maustein höystetty kulttuurin keitto, jonka jännittävät tuoksut tiivistyivät aivan uudeksi ekosfääriksi kaikille taiteenlajeille.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 5/2023.