Ekspressionismia voidaan jäljittää satojen vuosien taa, taiteessa renessanssiin saakka ja musiikissa jopa varhaisemmaksi. Ajalleen epätyypillisen paljon emotionaalista jännitettä kankailleen vuodattivat jo manieristimaalari El Greco ja häntä vuosisata aiemmin elänyt Matthias Grünewald, joka koki ylösnousemuksen ekspressionistien kulttihahmona lähes 400 vuotta kuolemansa jälkeen. Monen taiteilijan siipiin kasvoi ekspressiivisiä sulkia erityisesti Grünewaldin mestariteoksen, Isenheimin alttaritaulun (1512–1516) vaikutuksesta: taulun tarinaan pohjautuu myös Paul Hindemithin ooppera Mathis der Maler (1938). Musiikissa ekspressionistisen suuntauksen alku sijoittuu virallisesti 1910-luvulle, mutta jo myöhäiskeskiajan ars subtilior -tyylissä sekä myöhemmin varhaisbarokin aikana (muun muassa Monteverdi) teokset saattoivat tihkua väkevän omakohtaista sävelmahlaa. Carlo Gesualdo (1566–1613) muistetaan paitsi vaimonsa ja tämän rakastajan murhaajana, myös säveltäjänä, jonka äärimmäisten emootioiden ilmaisuun kehittämä villi kromatiikka oli huikeat 300 vuotta edellä aikaansa.
Tyylillisesti ekspressionismia ei pysty tarkoin rajaamaan, sillä se on kuin viuhka, joka monin säikein levittäytyi niiden lukuisten muiden ismien ylle, joista länsimainen taidemaailma – romantiikan, realismin ja impressionismin hallitsemien vuosikymmenten jälkeen – yhtäkkiä täyttyi turbulentin vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Jälki-impressionisteista ennen kaikkea van Gogh (1853–1890) toimi airuena ekspressiiviselle ilmaisulle, jonka tärkeiksi pioneereiksi kohosivat ikonisen Huuto-maalauksen luoja, norjalainen Edvard Munch (1863–1944) sekä eksentris-groteskin tyylin kehittänyt belgialainen James Ensor (1860–1949). Munch pelkäsi kuolemaa ja pakeni intohimoisen siveltimenjälkensä vietäväksi: ”On kuin taivas olisi avannut tuhat suuaukkoa ja huutanut värejä yli maailman”, kirjoitti puolalainen anarkistirunoilija Stanisław Przybyszewski (1868–1927) taiteilijasta. Munchin porautuessa syvälle ihmisten sieluntuskaan Ensor esittelee heidät naamioita käyttävinä narreina.
Ekspressionistit, joita valtakoneisto painosti ja ihmiset säikyttivät, huusivat hätänsä maalauksiinsa. Omia polkujaan tallaavina heitä kaikkia yhdisti kutsumus subjektiiviseen visioon, jolle uhrasivat itsensä, usein kirjaimellisesti. Kuten aiemmin impressionistien kohdalla, suuri yleisö ei aluksi sulattanut ekspressionistejakaan. ”Heidän ja mielisairaiden ero on vain hiuksenhieno”, analysoi François Lehel näppärästi tutkielmassaan 1913. Yhtä vaikea pala oli niellä ekspressioilla valeltua musiikkia. Kun käki kukkui, klezmer raikasi ja Jaakko-kulta tarpoi mollissa – kaiken muun ohella samassa sävellyksessä – voitiin sekasotku huoletta kuitata vastakohtaisesti ”tylsimmäksi teokseksi, jonka aikakausi on tuottanut.” Nykyään Gustav Mahlerin (1860–1911) ensimmäistä sinfoniaa (1888) pidetään hänen muun tuotantonsa ohella sinfonisen musiikin loisteliaan kiehtovana huipentumana.
Perinteisiä arvoja vastustaneet ekspressionistit turvasivat uuteen filosofiaan ja löysivät esikuvakseen Friedrich Nietzschen (1844–1900). Taiteilijat Munchista nuoreen Pablo Picassoon (1881–1973) ahmivat filosofin kirjallista pääteosta Also sprach Zarathustraa (1892). Kirjan pohjalta samannimisen orkesterirunoelman sävelsi Richard Strauss (1864–1949). Ekspressionistinen sävelkieli huipentui Straussin oopperoissa Salome (1905) ja Elektra (1909), ja erityisesti jälkimmäisen väkivaltainen dramaturgia ja valtavan orkesterin ekstaattiset, rajun dissonoivat purkaukset kiehuivat yli monen kuulijan sietokyvyn. Musiikillisesti Strauss kurkisti Elektrallaan tuntemattomaan, mutta koki tämän umpikujaksi ja ankkuroi itsensä tonaalisuuden turvasatamaan. Muita ilmaisussaan ekspressionistisia tehoja käyttäneitä säveltäjiä olivat muun muassa Aleksandr Skrjabin (1872–1915), Charles Ives (1874–1954) ja erityisesti Arnold Schönberg (1874–1951) oppilaineen.
”Tavoittelen ennen kaikkea ekspressiota”, sanoi Henri Matisse (1869–1954) ja sai värit tottelemaan sisäisen havaintonsa vaikutelmaa subjektiivisemmin kuin kukaan aiemmin. Vaikka uuttera Matisse ryhtyi pian tutkimaan tuntemattomia taiteen maita, hänen työnsä lujitti ekspressionismin asemaa Ranskassa. Sieltä tyyli 1900-luvun alkuvuosina levitti itiöitään erityisesti Euroopan saksankielisille alueille, Flanderiin ja Skandinaviaan. Myös suomalaiset taiteilijat ja muusikot altistuivat tartunnalle, vaikka Pohjolan pimeydessä räikeimmät värit tummenivatkin. Musiikin puolella ekspressionistikärpäsen purema vaikutti venäläisen Igor Stravinskyn (1882–1971) ja unkarilaisen Béla Bartókin (1881–1945) varhaistuotantoon.
1890-luvulla ekspressionismin sisälle syntyi uusi suuntaus, ensimmäinen historiallisesta painolastista vapaa tyyli sitten keskiajan: art nouveau eli jugend, jossa uniikki orgaaninen muotokieli yhdistyi epätavalliseen kolorismiin ja vahvaan symboliikkaan. Keskuspaikkanaan Wien ja -hahmonaan Gustav Klimt (1862–1918) jugend keräsi yhteen taiteilijat, kirjailijat ja muusikot. Klimtin maanmiehen, Sigmund Freudin (1856–1939) uraauurtavaan psykoanalyysiin tutustuneelle Klimtin psykologisella symboliikalla kuorrutettu taide avautui sujuvasti. Jugendin katveessa versoi 1905 Saksan Dresdeniin Die Brücke (”Silta”), Ernst Kirchnerin (1880–1938) kokoama ryhmä ekspressionisteja. Vain yksi kriitikko toipui brückeläisten ensinäyttelystä haukkumatta heitä mielenvikaisiksi.
Dresdenin ohella myös Münchenissä alkoivat perinteiden murskajaiset. Kaupunkiin oli 1902 saapunut Venäjältä muuan Wassily Kandinsky (1866–1944), ekonomisti, joka väreistä ja musiikista humaltuneena aloitti opinnot kaupungin kuulussa taideakatemiassa. Soittotaitoinen Kandinsky piti uudesta musiikista: Debussy, Skrjabin ja Schönberg saivat hänet etsimään värin ja musiikin metamorfoosia. Kirchnerin lailla Kandinskyn ympärille kerääntyi joukko luovia mieliä, Oskar Kokoschkan (1886–1980) ja Egon Schielen (1890–1918) kaltaisia.
Rikkirevityistä muodoista siinnyt taide ja musiikki saavuttivat pakahtumispisteensä vuoteen 1910 mennessä. Joukko visionäärejä, etujoukoissa maalarit Picasso ja Kandinsky sekä säveltäjät Stravinsky ja Schönberg, olivat valmiit ottamaan ratkaisevat askeleet tuntemattomaan. Tämä tapahtumasarja – ekspressionismin räikeänvärikkäässä vallankumouksessa kypsynyt ja parille vuosikymmenelle levittäytynyt haltioitunut aika ennen ensimmäistä maailmansotaa – oli osoittautuva yhdeksi länsimaisen taiteen ja musiikin huimimpia seikkailuja.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 4/2023.