Tiedelehti Frontiers in Human Neuroscience julkaisi vuonna 2015 artikkelin otsikolla ”Extreme metal music and anger processing”. Artikkelissa australialaisen Queenslandin yliopiston tutkijat Leah Sharman ja Genevieve A. Dingle tutkivat, minkälaisia fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia raskaan hevimusiikin kuuntelulla oli kyseisen musiikinlajin faneihin.
Tutkimuksen merkittävin havainto oli se, että hevifanin kuunnellessa mielimusiikkiaan vaikutus on stressiä vähentävä, eli samanlainen kuin minkä tahansa muunkin musiikin vaikutus juuri sen musiikinlajin ystävään. Toisin sanoen hevimusiikin kuuntelu ei lähtökohtaisesti eroa muun musiikin kuuntelusta. Näin muotoiltuna tutkimustulos kuulostaa kovin triviaalilta ja herättää ilmeisen kysymyksen, miksi ihmeessä tällainen tutkimus on ylipäätään tehty.
Vastaus löytyy heviin liitetystä stigmasta. Aggressiiviseksi koetun musiikin on usein väitetty aiheuttavan kuulijassaan aggressiivista käytöstä. Moni varmasti muistaa kolmetoista kuolonuhria vaatineen Columbinen kouluampumisen jälkeisen julkisen keskustelun, jossa Yhdysvaltain konservatiivipiirit ja keltainen lehdistö vetivät varsin suoran syy-yhteyden kouluampujan toimien ja Marilyn Mansonin musiikin välille. Samalla tavalla hevimusiikkia on esitetty – ihan oikeudessa asti – syyksi itsemurhille, nuorisorikollisuudelle ja ties mille ei-toivotulle toiminnalle.
Stigmaa eivät varsinaisesti ole vähentäneet tutkimukset, joissa on nostettu esiin hevimusiikin kuuntelijat yhtenä ryhmänä, jossa itsetuhoisuus ja itsemurhat ovat tilastollisesti korostuneet (katso esimerkiksi British Journal of Clinical Psychology -lehdessä 2018 julkaistu ”This Corrosion: A systematic Review of the Association between Alternative Subcultures and the Risk of Self-Harm and Suicide”). Vaikka tutkimukset eivät osoita syy-seuraussuhdetta hevimusiikin kuuntelun ja itsetuhoisuuden välillä, ovat tutkimustulokset antaneet kättä pitempää niille tahoille, jotka tarkoitushakuisesti tällaisen yhteyden haluavat nähdä.
Tästä näkökulmasta kiinnostava tutkimus on myös Elise Labbén johtaman ryhmän artikkeli, joka osoitti, että hevimusiikin kuuntelu nosti kuulijoiden stressitasoja ja sydämen lyöntitiheyttä – toisin kuin hiljaisuus tai rauhallisen musiikin kuuntelu, jolla tutkimuksessa osoitettiin olevan päinvastainen vaikutus (julkaistu Applied Psychophysiology and Biofeedback -lehdessä 2007). Tutkimus toisin sanoen vihjasi, että hevimusiikki – toisin kuin muu musiikki – mahdollisesti aiheuttaisi kuulijassaan ahdistusta ja jopa aggressiota. Tässä tutkimuksessa oli kuitenkin yksi huomattava valuvika: ne tutkimuksen kokelaat, jotka laitettiin kuuntelemaan hevimusiikkia, eivät itse valinneet kuuntelemaansa musiikinlajia, vaan se valittiin heille heidän puolestaan.
Juuri tämän tutkimuksellisen valuvian Queenslandin yliopiston tutkijat halusivat aluksi mainitsemassani tutkimuksessa korjata. He kutsuivat kokelaiksi nimenomaan hevifaneja, jotka ensin altistettiin stressaavalle haastattelutilanteelle. Mittaukset osoittivat tilanteen stressaavuuden nostaneen kaikissa kokelaissa niin ärtyneisyyttä ja vihamielisyyttä kuin sydämen lyöntitiheyttäkin. Stressihaastattelun jälkeen puolet kokelaista saivat kuunnella vapaasti valitsemaansa hevimusiikkia kymmenen minuutin ajan, toinen puoli kokelaista toimi kontrolliryhmänä istuen saman ajan hiljaisuudessa.
Niillä, jotka palautuivat stressaavasta tilanteesta mieliheviään kuunnellen, ärtyneisyys ja vihamielisyys laskivat kymmenessä minuutissa huomattavasti. Sydämen lyöntitiheys ei musiikin kuuntelusta lähtenyt nousuun mutta ei myöskään laskuun, vaan se vakiintui stressin nostamalle tasolle. Tutkijat tulkitsivat tuloksia siten, että kokelaat olivat stressaavan ja ahdistavan tilanteen jälkeen hakeutuneet sellaisen musiikin pariin, jonka tunnetila täsmäsi heidän kokemansa sisäisen tunteen kanssa. Omaa tunnetta vastaavan musiikin kuuntelun tulkittiin auttavan vaikeiden tunteiden käsittelyssä, minkä takia stressi laski ja syke pysyi vakaana.
Joka tapauksessa tutkimus heitti romukoppaan käsityksen, että aggressiivisen musiikin kuuntelu lisäisi kuulijassaan aggressiivisuutta ja että hevimusiikki automaattisesti nostaisi kuulijan kiihtymystilaa. Kun Queenslandin yliopiston tutkimustuloksia lukee vasten Labbén ryhmän tutkimustuloksia, nousee korostetusti esiin mielimusiikin merkitys: musiikinlajista riippumatta musiikin kuuntelu on hyväksi mielenterveydelle – kunhan kuunneltu musiikki on kuulijan mielimusiikkia, eikä jonkun muun hänelle valitsemaa.
Tieteellisen tutkimuksen popularisoinnissa on monta sudenkuoppaa. Yksi popularisoinnin suurimmista haasteista tuntuu liittyvän tutkimusten kontekstualisointiin, sillä tutkimus on aina osa itseään laajempaa kokonaisuutta. Yksittäisen tutkimuksen nostaminen irti alkuperäisestä yhteydestään saattaa uudessa yhteydessään vääristää tutkimustuloksia, toimittajan hyvää tarkoittavista tarkoitusperistä huolimatta.
Näin kävi myös Viiden jälkeen -lähetyksen toimittajalle, joka läpi aiheen käsittelyn antoi ymmärtää, että nimenomaan hevimusiikilla on joitakin aivan erityisiä mielenterveyttä edistäviä ominaisuuksia (”ne taajuudet ja semmoset resonanssit siellä”). Siitä huolimatta, että ohjelman taustapaperina käytetty tutkimus korostikin hevimusiikin positiivisia mielenterveysvaikutuksia, sen varsinainen pointti ajankohtaisohjelman luomassa kontekstissa vesittyi: tutkimus ei nimittäin osoittanut yhden musiikinlajin erityisyyttä suhteessa muihin musiikinlajeihin vaan nimenomaan sen, että hevi toimii samoin kuin kaikki muukin musiikki.
Mielenterveyden keskusliitto on valinnut tämän vuoden kulttuuriteemaksi hevimusiikin, millä pyritään purkamaan musiikinlajin ympärille muodostunutta stigmaa ja vaikuttamaan siihen, että turha häpeä ja salailu aiheen tiimoilta hälvenisivät. Teemavuoden puitteissa järjestetään muun muassa kitarapajoja mielenterveyskuntoutujille sekä kaikille avoimia toivo-teemaisia riffi-showdown-tapahtumia.
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2023.