Kaiken harjoittelun tarkoituksen voisi kärjistäen kiteyttää kolmeen pääkohtaan: 1. oppia uutta, 2. harjaantua opitussa, 3. ylläpitää opittuja taitoja.
Muusikon ammatissa harjoittelu on oleellinen osa työtä, vaikka harjoittelun luonne ja painotukset saattavat muuttua työvuosien mittaan. Nuoren muusikon treenaaminen painottuu uuden oppimiseen. Tämä tietysti on luonnollista, koska valtaosa eteen tulevista asioista on vielä uutta. Työuran keskivaiheilta alkaen taas taitojen ylläpitäminen korostuu. Näin ollen vuosien mittaan harjoittelun ja esiintymisten suhde muuttuu. Harjoittelusta tulee joustavampaa ja kokenut muusikko osaa optimoida harjoitteluun käytettävän ajan paremmin.
Vaativin osa harjoittelussa on harjaantua opitussa, eli tulla entistä paremmaksi siinä, mitä tekee. Tämä osa harjoittelusta korostuu erityisesti vaikkapa kilpailuihin, pääsykokeisiin, koesoittoihin tai solistitehtäviin valmistautuessa. On pyrittävä ylittämään itsensä ja myös muut soittajat.
Kilpailu musiikin alalla on huomattavan kovaa, ja nykyään muusikko kilpailee paikastaan kansainvälisessä kontekstissa jo ennen opintojaan. Tähän kilpailuun voi valmistautua mielestäni vain yhdellä tavalla: ohjatulla, keskittyneellä ja määrällisesti suurella harjoittelulla.
Tänä keväänä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian pääsykokeissa eräissä soitinryhmissä suomalaiset hakijat jäivät kokonaan rannalle. He eivät takuulla ole lahjattomampia, vaan rannalle jäämiseen on yksinkertainen syy: liian vähäiset harjoittelumäärät musiikkiopistotaipaleella tai huono harjoittelun ohjaus, jolloin harjoittelu ei ole tarkoituksenmukaista.
Muusikkous on maratonlaji ja siinä mielessä erikoinen, että tässä maratonissa on juostava täysillä heti lähdössä. Harjoittelun pohjatyö on tehtävä nuorena, monissa soittimissa jo aivan lapsena.
Jos me haluamme, että Suomesta tulee myös tulevaisuudessa ammattimuusikoita, tarvitsemme koteihimme ja musiikkiopistoihimme tavoitteellisen harjoittelun kunnianpalautuksen.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2023.