Vaikka Ranskan suuri vallankumous (1789–1799) jätti jälkeensä savuavia raunioita ja hiiltyneen maan, sen tuhka oli ravitseva aivan uudenlaista vapauden ajattelua, veljeyden ja tasa-arvon ohella. Luonnontieteet kehittyivät huimin askelin, mikä osaltaan mullisti henkistä ilmapiiriä. Jumalallisen muuttumattomuuden korvasi dynaaminen, vaikkakin arvoituksellinen luonto. Immanuel Kant (1724–1804) loi uudenlaisen esteettismoraalisen filosofian, jossa kauneuden käsite muuttui ominaisuudesta mielentilaksi. Tämä sopi taiteilijoille, jotka tulivat tuskallisen tietoisiksi järjen riittämättömyydestä, fanatismin vaarallisuudesta ja sattuman vaikutuksesta tähän kaikkeen – siten vastedes painottaen yksilön omaa, sisäistä vakaumusta. Sitä varten he olivat valmiita sukeltamaan tuntemattomaan: oman mielensä syvyyksiin. Heille yksilön auktoriteetiksi kelpasi vain yksilö itse.
Uuden aikakauden nimeäminen tuotti vaikeuksia, sillä vastauksia kysymyksiin, koskivatpa ne maailmaa tai yksilöä itseään, oli yhtäkkiä yhtä monta kuin taideteoksia ja taiteilijoita. Esille kaivettiin termi romantique, joka pohjautui muinaista gallian kieltä ja sillä kerrottuja tarinoita tarkoittavaan sanaan romanz. Koska nuo tarinat kertoivat lähes poikkeuksetta ritarien naisseikkailuista, sana jäi merkitsemään rakastavaisten kohtaamista, romanssia. Siten termi ”romantiikka” koettiin enemmänkin pilkkaavaksi, vaikka 1700-luvulla romantique tarkoitti myös mielikuvituksellisuutta tai runollisuutta. Romantiikka vastusti mekaanista maailmaa, joka sulki tien luovuuden lähteille. Se korosti tunteilla tekemistä, mielikuvituksen voimaa sekä ihmisyyttä, jonka jakoivat ulkokuorensa alla kaikki.
Romantiikan siemeniä kylvettiin ympäri Eurooppaa vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Englantilaisen William Blaken (1757–1827) ”penikkatautisten aivojen kuohahduksista” (kriitikko Robert Huntin pilkan mukaan) syntyi jo 1700-luvun loppuvuosina visionäärisiä runoja ja kuvituksia. Blake kuuluu romantiikan eetoksen ytimeen, jonka vaikutus on ollut laji- ja genrerajat ylittävää. Aldous Huxleyn kirjojen Heaven and Hell ja The Doors of Perception otsikot on siteerattu suoraan Blakelta. Jälkimmäinen inspiroi Jim Morrisonia kutsumaan psykedeelistä rockia esittänyttä yhtyettään nimellä The Doors. Romantiikan pioneereiksi päätyivät myös maalaus- ja säveltaiteen suuret aikalaiset Goya (1746–1828) ja Beethoven (1770–1827): he perkasivat uransa loppua kohden traagisia kokemuksia ja traumojaan teoksiin, joiden logiikka seuraa vain taiteilijan omaa mieltä.
Maalarien siveltimen lailla alkoi säveltäjien nuottipiirrin hakea totuutta aitojen tunteiden ääreltä. Beethovenin varjon alla eläneet Carl Maria von Weber (1786–1826) ja Franz Schubert (1797–1828) vangitsivat ensimmäisten joukossa tunteita yksilölliseksi musiikiksi uusin instrumentaalisin ja harmonisin värein. Hector Berlioz (1803–1869) vei ajattelun pidemmälle värikkäästi soitinnetulla orkesterimusiikillaan, loi johtoaihetekniikan ja sopi mainiosti yhdeksi romantiikan arkkityypiksi myrskyisine rakkaustarinoineen tai oopiumilla terästettyine unennäköineen. Jokaisen taiteilijan pyrkimys löytää yksilöllinen ilmaisutapa loi pian kokonaisen universumin tyylejä saman elämän- ja taidekäsityksen alle. Musiikissa romantikkojen tyylikirjon voi aistia esimerkiksi vertaamalla Berlioz’n tritonusten sävyttämiä tuskanhuutoja pianon runoilija Frédéric Chopinin (1810–1849) aistilliseen melankoliaan.
Yhden määritelmän mukaan musiikin klassismi päättyi ja romantiikka alkoi Beethovenin kuolinvuonna 1827. Maalaustaiteessa raja vedetään joskus vuoteen 1819, jolloin Théodore Géricault (1791–1824) asetti järkyttävän, tositapahtumiin perustuvan Medusan lauttansa näytteille. Luonnosmaisen maalaustavan mestaruuteen vieneen taiteilijan tyyli ankkuroitui rehellisyyden peruskallioon rumuutta karttamatta: malleiksi kelpasivat myös mielenterveydeltään järkkyneet. Englannissa ja Saksassa maalarit sai pauloihinsa huumaavan kaunis ja mahtava luonto; William Turner (1775–1851) haltioitui sen tuhovoimista, Caspar David Friedrich (1774–1840) purki sen äärellä synkkämielisyyttään. Traagisemman kohtalon koki intiimin ohjelmallisen musiikin mestari Robert Schumann (1810–1856), joka itsemurhayrityksen jälkeen vajosi masennukseen ja menehtyi mielisairaalassa.
Jos Chopin on yksi romantiikan musiikin täydellistymä, lankeaa maalaustaiteessa sama rooli hänen ystävälleen ja ihailijalleen Eugène Delacroix’lle (1798–1863). Väkevin tuntein ja värein työskennelleen Delacroix’n tuotantoon kuuluu muun muassa ikoninen Vapaus johtaa kansaa barrikadeille, ja taiteilija onkin yksi nykydemokratian kuvaston luojista. Hänen ekspressiivinen siveltimenjälkensä eroaa kuin yö päivästä pahimpaan kilpailijaan Jean-Auguste Dominique Ingresiin (1780–1867) verrattuna. Delacroix inhosi älyllisyyden ja hillityn intohimon estetiikkaa Ingresissä – jonka viimeistellyn taiturillista maalaustekniikkaa puolestaan ihaili Chopin! Pintatasolla erilaisten taiteilijoiden suonissa virrannut elämänneste kuului kuitenkin pohjimmiltaan samaan romanttiseen veriryhmään.
Lähtölaukausta ”modernille orkesterimusiikille”, Berlioz’n Fantastisen sinfonian triumfaalista kantaesitystä (1830), oli todistamassa muuan Franz Liszt (1811–1886), pianisti par excellence, romantikko, johon kätkeytyi demoni ja pyhimys, maailmanmies ja nationalisti, salonkileijona ja mystikko. Berlioz’n ohella Lisztiin vaikuttivat erityisesti runoilija Goethen (1749–1832) Faust-näytelmä, Niccolò Paganinin (1782–1840) paholaismainen viulismi ja Chopinin kuolematon runollisuus. Aktiivisen muusikkouransa aikana Liszt keksi muun muassa resitaalin, sai flyygeliin valurautakehikon ja synnytti lisztomanian maailmoja syleilevän egonsa ja transsendenttisen tekniikkansa turvin. Elämäkerrallinen mestariteos, Pianosonaatti h-molli (1853) oli käännekohta, jossa säveltäjä ”tunnusti syntinsä pianolle” ja alkoi määrätietoisemmin kehittää sävelkieltään, kauas tulevaisuuteen tähyillen.
1800-luvun nopeasti teollistuva Eurooppa toistuvine vallankumouksineen kärsi sotiessaan ja urbanisoituessaan laajalti inhimillisestä ja sosiaalisesta kurjuudesta. Lisääntynyt yhteiskunnallinen aktivismi ja herännyt nationalismi alkoivat määrittää taiteen uutta suuntaa. Vuosisadan puoleenväliin mennessä oli romantiikan eetoksen rinnalle ilmestynyt muita suuntauksia, ja valokuvaus uutena keksintönä haastoi maalareita. Musiikissa romantiikan coda ulottui muiden ismien rinnalla kauas 20. vuosisadalle kansallis- ja myöhäisromantiikkana tai myöhemmin elokuvien eeppisinä ääniraitoina. Mutta romantikkojen vaikutus ulottuu paljon syvemmälle: suuri osa ajatusmaailmaamme rakentuu heidän uudistustensa päälle. Romantikkojen onnistui löytää kauneutta kaaoksenkin keskeltä ja kasvattaa luovuuden hedelmiä, jotka maistuvat edelleen tuoreilta.
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2023.