Olimme (Ritva Kaukola, Patrik Stenström ja minä) elokuun lopulla esittelemässä hankettamme Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n intendenttiseminaarissa. Hankkeen puitteissa tuotettavat materiaalit herättivät kiinnostusta, ja hankkeen nimenkin pohdinta sai lisää pontta. ”Muusikkojen liiton orkesterihanke” kuulostaa kuulemma siltä, että liitto olisi perustamassa uutta orkesteria. Sisäisessä viestinnässämme käytetty ”orkkalobbaushanke” taas ei ilmeisistä syistä sovi, joten nimeksi valikoitui hankkeen tavoitteista kumpuava tylsähkön-elegantti Kaikkien orkesteri. Siksipä palstankin nimi on nyt muuttunut.
Seminaarissa esittelimme tarkemmin yhtä tekeillä olevista materiaalikokonaisuuksista. ”Vaikuttamisen käsikirja orkestereille” -työnimellä kulkeva dokumentti tuo käytännön apua ja vinkkejä intendenteille ja muille orkesterin ja päättäjien tai virkahenkilöiden välissä operoiville. Käsikirja koostuu haastatteluista ja tutkimuskirjallisuudesta kerätystä tietotaidosta sekä erilaisista vaikuttajaviestintään liittyvistä hyviksi havaituista käytännöistä. Seminaarin jälkeen rakensin vielä aiheesta kyselyn, jonka Suomen Sinfoniaorkesterit ry jakoi jäsenorkestereidensa hallintohenkilöille.
Orkesterimuusikon työ ja orkesterin toiminta ovat monille päättäjille ja virkahenkilöille vieraita. Siksi siihen liittyy niin paljon vääriä käsityksiä, joita intendentit ja muut päättäjien kanssa toimivat joutuvat yhtenään oikaisemaan. Tekemieni kyselyn ja haastattelujen perusteella yleisimpiin väärinkäsityksiin kuuluvat variaatiot teemasta ”Orkesterimusiikki on vain pienen eliitin kallis harrastus.”
Käsitys siitä, että orkesteri esiintyisi vain pienelle varakkaalle eliitille oman konserttisalin sisällä kerran viikossa on helposti kumottavissa numeroilla: tuomalla esiin konserttipaikkojen täyttöasteita (monessa paikassa lähempänä sataa prosenttia), konserttilippujen hintoja (samaa luokkaa leffa- tai lätkämatsilippujen kanssa) ja orkesterin tekemän yleisötyön laajuutta sekä yleisön rakennetta.
Hankalampi, mutta edelleen suhteellisen helposti oikaistava väärinkäsitys on se, että muusikot eivät muka tee oikeaa työtä, vaan he ”nostavat palkkaa siitä, että laskeutuvat norsunluutornistaan kerran viikossa konserttisaliin frakki päällä soittelemaan”. Muusikoille ja musiikkia lapsesta lähtien harrastaneille muusikon koulutus ja työnkuva ovat tuttuja, mutta alaa tuntemattomille niitä täytyy avata ja selittää.
Kolmas toistuva, mutta helpohkosti oikaistava väärinkäsitys on, että orkesteri maksaisi kunnalle enemmän kuin mitä se todellisuudessa maksaa. Tällainen luulo johtuu useimmiten siitä, että orkesterin valtionosuus ei näy kunnan budjetissa lainkaan, eikä sen suhdetta kunnan maksamaan tukeen ymmärretä. Intendenttien mukaan leikkauksia suunnitteleville päättäjille on jäänyt hämäräksi joskus myös se, että valtaosa orkesterin menoista on palkkoja ja palkkakuluja. Niistä ei voi säästää ilman suoria vaikutuksia sekä muusikoihin että ohjelmistoon. Myöskään VOS-orkestereiden merkitystä freelancereiden työllistäjänä ei aina ymmärretä.
Hankalammiksi intendentit listasivat musiikin itseisarvoon sekä orkesterin olemassaolon oikeutukseen liittyvät kyseenalaistukset. Teema ”Onko orkesteri oikeasti tarpeellinen?” variaatioineen nousi esiin useissa kyselyvastauksissa ja haastatteluissa. Tähän on hankala vastata (pelkästään) numeroilla, ja perusteluissa joudutaankin vaikeasti mitattaville hyvinvoinnin, viihtyvyyden, elinvoiman, osallisuuden tai elämänlaadun alueille. Näitäkin toki on tutkittu, joitain jopa mitattu.
Tähän kysymykseen orkesterin olemassaolon oikeutuksesta vastaaminen onkin Kaikkien orkesteri -hankkeen ytimessä: helposti omaksuttavien ja tutkimustietoon pohjaavien perustelujen sanoittaminen väitteelle ”Orkesteri on oikeasti tarpeellinen.”
***
Artikkeli julkaistiin Muusikko-lehdessä 5/2021.