Kun käy läpi kuoron leikekokoelmasta löytyviä, kiertueelta mukaan saksittuja kaikkiaan 46:ta sanomalehtiarvostelua, kiinnittää ensimmäisenä huomiota se, että aivan jokaisen konsertin kohdalla arvostelijat mainitsevat suomalaisen kuoron erityispiirteenä sen poikkeuksellisen kurin. Vaikka arvosteluissa on myös monia muita kiinnostavia aspekteja (kuten suomalaisten äänenmuodostuksen kommentointi), keskityn seuraavassa siihen, miten suomalaiskuoron kova kuri eri arvosteluissa ymmärrettiin.
Kuri-sanalla oli arvosteluissa kahtalainen, joskin yhteen kietoutunut merkitys. Arvostelijat viittasivat sillä sekä musiikillisen artikuloinnin ja esittämisen yhdenmukaisuuteen että kuoron ulkoisen esiintymisen antamaan sotilaallisen täsmälliseen vaikutelmaan. Jälkimmäisestä eli ulkomusiikillisesta kurista esimerkkinä toimii Svenska Dagbladetin (22.5.1935) kuvaus kiertueen avauskonsertista Tukholmassa: ”Ylioppilaat marssivat sisään rivi rivin jälkeen, tahdikkaasti ja sotilaallisesti. Suomen lippu hulmusi sisään ja sijoitettiin rintaman eteen.”
Konsertin sotilaallinen ja vakava ulkoasu huomioitiin tosiaan kaikissa maissa – italialainen Il lavoro fascista -lehti (4.6.1935) tosin liitti kuoron tiukkaan muodostelmaan sotilaallisuuden lisäksi myös toisen määreen: ”Konsertin päätti marssi, sotaisa, jolta näyttävät nuo nuoret runoilijalaulajatkin, jotka tulevat sisään ja menevät ulos marssin tahdissa ja ryhmittyvät melkein voimistelullisen täsmällisesti.”
Eri maitten lehdistä saatuja arvosteluja erottaa se, minkälainen suhde nähtiin vallitsevan laulamisen yhtäaikaisuuden ja kuoron ulkoisen kurin välillä. Tanskalaisarvostelijat näkivät näillä kurin kahdella ilmenemistavalla epäsuotuisan syy-seuraussuhteen. Dagens Nyheterin (24.5.1935) tulkinnan mukaan kuoron ulkoinen kuri vaikutti valitettavalla tavalla konsertin taiteelliseen sisältöön. Kööpenhaminan Tivolin konserttisalissa lauletusta konsertista julkaistussa arviossa suomalaiskuoro todettiin kyllä taitavaksi, ”mutta kertaakaan ei kuulijoiden korvia kutitettu, sillä kaikki oli niin taitavaa, niin erinomaisesti harjoiteltua, että he itsekin unohtivat, tai pikemminkin eivät voineet laulaa, laulaa siten, että tunteemme olisi liikuttunut. Ja tämähän on kiusallinen puute kuorolaulussa, jolla on lyyrillisiä numeroita ohjelmassa”. Toisin sanoen kurin nähtiin voivan kahlita välitöntä musiikillista ilmaisua. Dagens Nyheter ei ollut ajatuksineen Tanskassa yksin, sillä saman konsertin arvostellut Politiken-lehti koki konsertin hyvin samalla tavalla – tosin löytäen tästä myös positiivisen puolen: ”Ehkäpä tämä ankara kuri ja muodollisuus aiheutti sen, että vaikutelma jäi jonkin verran kovemmaksi ja raskaammaksi, mutta toisaalta se antoi painavuutta vakavampisävyisille lauluille.”
Tanskalaiskollegoista poiketen ruotsalaisarvostelijat eivät nähneet kurin lopulta kahlehtineen kuoron ilmaisua, vaikka tuon vaaran olemassaolon tunnustivatkin: ”[…] perusteellisesti päähän päntätyt kuorokappaleet eivät suinkaan olleet niitä harjoiteltaessa menettäneet mitään mehustaan eikä loisteliaisuudestaan. Ne elivät ja loistivat raikkaina kuin ensimmäisenä luomisensa päivänä […]”, kirjoitti Svenska Dagbladet (22.5.1935). Ruotsissa mainitsemisen arvoiseksi katsottiin erityisesti johtajan itsekuri, sillä ”hän piti ilmeisesti ankarasti kiinni siitä, mitä säveltäjät ovat kirjoittaneet eikä sallinut itselleen mitään liian huomattavia mieskohtaisia käsityksiä” (Stockholms Tidningen 22.5.1935).
Kun kuoro jatkoi matkaansa etelään saapuen Hitlerin Saksaan, muuttui arvostelijoiden suhde kurin käsitteeseen täydellisesti. Wiesbadenissa, Frankfurt am Mainissa sekä vielä paluumatkalla Berliinissä järjestettyjen konserttien jälkeisissä arvosteluissa kurin ei todellakaan nähty kahlitsevan kuoron ilmaisua tai olevan ylipäätään mitään ulkomusiikillista, saati negatiivista. Saksalaisarvostelijoiden mukaan kurissa ilmeni myytteihin kiedotun pohjoisen rodun todellinen luonne.
Suomalaiset olivat saksalaisarvostelijoiden mukaan säilyneet puhtaana luonnonkansana, jota ”petolliset vaikutukset” (Biebricher Tagespost 29.5.1935) eivät olleet vielä tahranneet. Kuri oli jotain ”rodulle ominaista, jotain periaatteellista, mikä muille on mahdotonta ja mikä houkuttelee tekemään vertailuja juuri siksi, että kuoro tuli Italiasta, ’kaunolaulun’, kantilenen ja sielullisen huolettomuuden maasta. Sellainen, enemmän syvyyttä ja arvoituksellisuutta kaipaava, joka mielellään pysyttelee loitommalla musiikin etelämaisista muodoista, tunsi olonsa kotoiseksi näiden pohjoismaalaisten seurassa” (Deutsche Militär-Musiker-Zeitung 29.6.1935).
Saksalaisia arvosteluja lukiessa saa käsityksen, ettei edes tonaalinen musiikki ole päässyt pilaamaan suomalaisen säveltaiteen luonnontilaista puhtautta: ”Tiistaina kuulimme hyvin mielenkiintoisen, runsaan valikoiman melkein yksinomaan hyvin vakavia, Suomessa vielä täydellisesti vallitsevan vanhojen kirkkosävellajien käytön kautta soinnullisesti niin erikoisia, melkein mystillisiä kuorolauluja”, kuten Nassauer Volksblatt (29.5.1935) kirjoitti.
Vaikka suomalaisen musiikin ja äänenmuodostuksen raskassoutuisuus toikin monelle arvostelijalle mieleen venäläiset kasakkakuorot, ”kuitenkin puuttuu kasakkataituruudelta suomalaisten ylioppilaiden luonnonläheinen yksinkertaisuus” (Berliner Tageblatt 20.6.1935). Kaikki tämä luonnonläheinen yksinkertaisuus nostettiinkin eräänlaiseksi ihanteeksi myös tulevaisuuden saksalaisuudelle. Allgemeine Musikzeitung ohjeisti, että konserteissa kuullut suomalaiset sävellykset ”näyttävät meistä kauttaaltaan olevan omiaan osoittamaan saksalaisille säveltäjille uusia teitä” (päiväämätön leike).
Toisin kuin Hitlerin Saksassa ei fasistisen Italian lehdistössä yhdistetty yhtä hanakasti kurin ulkoisia merkkejä konsertin taiteelliseen sisältöön. Itse asiassa kuri-sanaa käytti konsertin musiikillisesta annista puhuttaessa vain yksi italialaislehti, jo aiemmin mainittu Il lavoro fascista. Kaikki muut lehdet säästivät kuri-sanan yksinomaan kuoron ulkoisen olemuksen kuvaukseen. Kurinalaista ulkoista olemusta ihailtiinkin italialaislehdistössä varauksetta ja monisanaisesti. Ehkä hienoimmin yleisön tunnot kiteytti kuitenkin Rooman-konsertissa paikalla ollut Suomen Italian-erikoislähettiläs Pontus Artti, joka kirjoitti muistiin anekdootin konsertin väliajalta. Hänen mukaansa eräs kuulija oli hänelle huokaissut ihaillen: ”Mahtaako meidän nuorisomme koskaan päästä tällaisen kurin ja itsehallitsemisen asteelle?”, mihin vieressä seissyt rouva oli vastannut: ”Vielä kaksi vuosikymmentä fascistista kuria, niin olemme mekin siinä.”
Tuntuu, että arvosteluista piirtyy lopultakin tarkempi kuva konserttikaupungin ilmapiiristä ja arvomaailmasta kuin itse konsertista.
Kuvitus: Lauri Toivio
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 3/2021.