Yritän heti aluksi selvittää viulisti Klaara Pyrhöseltä, millaisen musiikin hän kokee kaikkein omimmakseen. Hän operoi monella eri areenalla, mutta kai jokin niistä nousee muita tärkeämmäksi? Pyrhöstä kysymys naurattaa. Hän ei ole koskaan halunnut lukita itseään yksittäiseen tyyliin. ”Eri musiikinlajeja on vaikea lähteä erottelemaan toisistaan. Musiikki on minulle kaikki samaa”, hän perustelee.
Tämä on helppo uskoa. Ilman koronavuoden rajoitteita Pyrhönen sukkuloisi tälläkin hetkellä Helsingin Konservatorion opetuksen, klassisten konserttilavojen, erilaisten bändien ja kiertueiden välillä. Oikeastaan vauhti ja vaihdot areenalta toiselle kuulostavat niin hurjilta, että sivustaseuraaja hengästyy.
”Tähän kaikkeen muodostuu oma pieni maailmansa”, Pyrhönen kuitenkin hehkuttaa. ”Minulla on aika monta perhettä tuolla ympäri Suomea. Eri ihmisten kanssa toimiessa tulee aina se fiilis kuin olisi tullut kotiin. Näitä koteja ja perheitä on tosi monta – ja se on ihanaa, että on näitä mikroyhteisöjä, joissa toimia.”
Koronarajoitteista johtuen Pyrhösen tämänhetkinen päätoiminta painottuu pedagogiaan. Muusikkona hänellä on kuitenkin vahvasti kaksi eri identiteettiä. ”Toinen on pedagogi, toinen on esiintyvä taiteilija. Minulle toista ei ole ilman toista – mikä tuntuu erikoiselta nyt, kun viimeisen vuoden aikana esiintyviltä taiteilijoilta on vedetty matto jalkojen alta.”
Voisi ajatella, että ainakin erilaisten roolien yhdistäminen on vaikeaa. Pyrhönen kuitenkin pudistaa päätään: hänelle kaikessa musiikissa vaikuttavat samat pohjavirrat. ”Musiikki on tietynlaista tunteen paloa. Kaikessa musiikissa on hirveän samanlaisia asioita, oli kyse sitten kansansävelmästä, Sibeliuksen sinfoniasta tai Pyhimyksen biisistä. Musiikissa pelataan tehoilla ja sillä, mitä se sytyttää ihmisessä.”
Klaara Pyrhösen musiikillinen filosofia heijastuu myös hänen pedagogiseen työhönsä. Yhtenä tärkeimpänä johtotähtenä on musiikin merkityksen välittäminen oppilaille. Pyrhönen antaa esimerkin 80-henkisestä Valonsäde-orkesterista, jota hän luotsaa Helsingin Konservatoriolla. Jäsenet soittavat eri instrumentteja ja kuuluvat konservatorion nuorimpiin – he ovat nimittäin iältään vasta 4–8-vuotiaita.
”Voisi luulla, että harjoituksissa kaikki on yhtä kaaosta”, Pyrhönen naurahtaa. ”Siksi onkin tärkeää saada lapsissa aikaan vau-efekti – se, että soittaminen on heille iso juttu. Silloin huomaa, miten he alkavat keskittyä ja kuunnella. Juuri siinä on musiikin taika, joka jotenkin pitää saada siirrettyä eteenpäin ja päästää valloilleen.”
Pyrhönen kertoo kokemusten Oriveden musiikkileirin sinfoniaorkesterista olleen yksi isoimmista syistä sille, että hän päätyi muusikoksi. Tunne-elämys osana muusikkojoukkoa oli vavisuttava. ”Oli kappale mikä tahansa, johtoajatuksenani on saada lapset tämän tunteen äärelle. Sehän tuntuu fyysisesti kehossa, kun jokin soi – ja kaikkein mahtavinta on, kun tuo sama teho siirtyy eteenpäin! Ajatuksena minulla onkin se, ettei vain suoriteta jotain teknistä asiaa, vaan opitaan kuulemaan musiikkia ja erilaisia ääniä – sitä, miten esimerkiksi erilaiset tehot nousevat esiin pieniä muutoksia tekemällä. Tässä ei ole väliä, millaista musiikkia soitetaan.”
”Emme olisi ikinä saaneet niin upeita mahdollisuuksia, ellemme olisi aina heittäytyneet tilanteisiin ja hypänneet suoraan jäiseen veteen.”
Pedagogisessa työssä seuraava askel on kuitenkin vaikeampi. Kun oppilaalta vaaditaan jo teknisesti enemmän, myös vastuu omasta soitosta kasvaa. ”Tärkeintä on, että mukana soitossa on opiskelijan oma halu – tavoitteiden pitäisi aina lähteä opiskelijasta itsestään. Minun tehtäväni on auttaa, ei määrätä. Toki välillä määräilenkin, jos tilanne sitä vaatii. Esimerkiksi asteikkojen soitosta ei pääse eroon”, Pyrhönen nauraa. ”Mutta niitäkin voi harjoittaa eri tavoilla. Olen yrittänyt ohjata oppilaitani rakastamaan asteikkoja.”
Onkin tärkeää kallistaa korvaansa opiskelijan omille toiveille. Tämä korostuu aivan erityisesti monelle muusikolle ja muusikon vanhemmalle tutussa teini-iän kriisissä. Opettajan rooli kriisin ylittämisessä on korvaamaton. ”Ehkä oppilaiden on helppo samastua minuun, koska he tietävät minun toimivan erilaisten musiikinlajien parissa”, Pyrhönen pohtii. ”Jos heillä on vaikea vaihe eivätkä he halua soittaa Bachia vaan Avril Lavignea, niin voimme vaikka tehdä nuotit yhdessä ja soittaa sitä musiikkia. Mutta sitten oppilaalle voikin ehdottaa, että kyseiseen kappaleeseen sovellettua ajatusta voisi kokeilla siirtää Bachiin.”
Tällaiset kokemukset avaavat oppilaalle uusia näkökulmia. Pyrhönen kertookin, että vanhemmat ovat toisinaan kiittäneet häntä jälkikäteen vaikean ajan yli auttamisesta. Tärkeintä ei tällöin ole se, että heistä tulee ammattimuusikoita, vaan se, mitä he saavat irti musiikista. ”En puske sitä, että juuri viulunsoitto on tie onneen. Se on väylä siihen, että ymmärtää laajemmin taidetta ja elämää.”
Klaara Pyrhösen oma tie musiikin pariin oli niin luonteva, että se oikeastaan tapahtui kuin itsestään. Lapsuudessa mallia muusikkouteen antoivat sekä Helsingin kaupunginorkesterissa bassoa soittanut isä, Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa huilunsoittoa opettanut äiti sekä isoveli, joka hänkin toimii nykyään orkesterimuusikkona.
Pyrhönen muistaa olleensa jo pienenä kuuntelemassa veljensä Julius Pyrhösen soittoa. Jossain vaiheessa sisko Iiris Pyrhönen-Koivula halusi viulun, ja Klaara seurasi perässä. Näin alkoivat kummallakin viulunsoiton opinnot. ”Ei minulla oikein edes ole sellaista selkeää mielikuvaa, että olisin nimenomaisesti halunnut viulun. Se vain jotenkin tapahtui. Enkä muista, että vanhemmat olisivat koskaan johtaneet tai pakottaneet musiikin äärelle.” Jossain vaiheessa myös pikkusisko Vilma Pyrhönen halusi aloittaa soittamisen. Lisäksi perheessä laulettiin, ja Pyrhönen esimerkiksi harrasti tanssia ja lauloi Oopperan lapsikuorossa.
Pyrhönen katsoo, että hänen musiikillinen monipuolisuutensa periytyy lapsuudesta. Kotona kuunneltiin monenlaista musiikkia, niin klassista kuin jazziakin. Sisaruskatras intoutui yhtä lailla Scatmanin levystä kuin Michael Jacksonistakin. Jokin ehkä veti jo tuolloin musiikin tekemisen pariin: siskokset esimerkiksi tekivät muistiinpanoja kuuntelemistaan sanoituksista. ”Ei meillä ole koskaan kyseenalaistettu sitä, mitä me tehdään – eikä klassinen musiikki kulkenut mitenkään erityisesti punaisena lankana. Mutta kyllä se on koko ajan pysynyt mukana. Minulla on esimerkiksi vahva rakkaus Mozartiin ja Bachiin.”
Tämä rakkaus vahvistui oman perhebändin myötä, jonka kanssa esiinnyttiin ulkomaita myöten. ”Muistan esimerkiksi, miten olemme soittaneet yhdessä Mozartin Eine Kleine Nachtmusikia Itävallan Suomi-seuralle perhevoimin. Sydän sulaa edelleen näiden muistojen äärellä. Tätä kautta on varmaan tullut minun rakkauteni musiikkiin, sen tehoihin ja voimiin.”
Perhebändi on oikeastaan Pyrhöselle erottamaton osa muusikon identiteettiä nykypäivänäkin. Hänellä on nimittäin oma jousiyhtye siskojensa kanssa. Ryhmä muodostui yhtä luonnollisesti kuin Pyrhösen oma muusikkous, sillä siskokset ovat soittaneet yhdessä käytännössä aina.
Kaikki alkoi siitä, kun Pyrhösiä pyydettiin soittamaan kaverinsa bändin taustoja lukioikäisinä. Hieman myöhemmin he päätyivät soittamaan PMMP:n kiertueelle, sillä Paula Vesala ja Mira Luoti olivat siskoksille tuttuja. Alun perin tarkoituksena ei ollut perustaa pysyvää kokoonpanoa, mutta sana taitavasta Triosis-ryhmästä alkoi kiertää ja keikkapyynnöt lisääntyä. Kun Apulannan keikalle tarvittiin myös sellistiä, siskosten hyvä ystävä Elina Susiluoto liittyi mukaan. Näin triosta kasvoi kvartetti, Triosis+.
”Viulunsoitto on väylä siihen, että ymmärtää laajemmin taidetta ja elämää.”
Pyrhösellä on myös klassista musiikkia esittävä kvartetti Synkronis, jossa ainoastaan alttoviulisti poikkeaa Triosis+:sta. Triosis+ on kuitenkin keskittynyt kevyen musiikin esittämiseen, ja uusimpana ilmiönä kvartetti on myös tuottanut omaa musiikkia. ”Meillä on ollut ikiaikainen haave tehdä omaa musiikkia – olemme pyörineet niin pitkään genreissä, joissa kaikki tehdään itse. Olemme nyt äänittäneet omia kappaleita, ja se on ollut supermielenkiintoista”, Pyrhönen paljastaa.
Projektin idea on, että kaikki kvartetin jäsenet sekä soittavat että laulavat. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä konseptilta jousikvartetille. Pyrhösen mukaan jousisoittimista otetaan kuitenkin kaikki tehot irti, ja niitä käytetään myös rytmisessä roolissa. ”Ehkä tämä on vähän eri kuin mitä jousikvartetista yleensä ajatellaan”, Pyrhönen nauraa. ”Itse määrittelemme musiikkimme art folkiksi. Sävellykset ja tekstit ovat minun ja siskojeni, ja kerromme tarinoita maailmasta suomen kielellä.”
Itse tekeminen ja alati kohti uutta heittäytyminen ovatkin Triosis+:n tunnusmerkkejä. Osuva esimerkki tästä on Helsingin rautatieasemalla joitain vuosia sitten järjestetty Marimekon muotinäytös, johon ryhmältä pyydettiin pitkähkö musiikki omina sovituksina. Ryhmällä ei ollut tästä aiempaa kokemusta, mutta he päättivät vastata myöntävästi. Siskokset tekivät musiikin kolmestaan, ja lopputulos luonnistui hyvin. Tämä antoi sekä arvokasta kokemusta että itseluottamusta.
”Meidän toimiva yhteistyö on kaiken pohja”, Pyrhönen painottaa. ”Kun meitä nykyään pyydetään johonkin ja kysytään, voimmeko tehdä myös sovituksen, vastaan saman tien myöntävästi. Emme olisi ikinä saaneet niin upeita mahdollisuuksia, ellemme olisi aina heittäytyneet tilanteisiin ja hypänneet suoraan jäiseen veteen. Emme siis ole pelänneet ottaa haasteita vastaan – ja juuri siihen Triosis+ varmaan perustuu.”
Viimeinen vuosi on ollut esiintyville taiteilijoille katastrofaalinen. Muusikot eivät pääse matkustamaan, eivät esiintymään edes kotimaassaan. Tänä aikana esimerkiksi Triosis+ on tehnyt lähinnä televisioesiintymisiä, niitäkin harvemmin kuin yleensä. Koronapandemia on siis myllännyt monella tapaa Pyrhösen tavan harjoittaa ammattiaan. ”En ole koskaan ollut näin toimeton!”, Pyrhönen puuskahtaa. ”Olen tottunut olemaan rundeilla, kiertämässä busseissa, esiintymään. Tämä kaikki on ollut elämässäni tosi iso osa, joten kyllähän se masentaa, kun kaikki on nyt poissa.”
Pyrhönen on saanut jatkaa opetustyötään, joka tosin on sekin myllätty perin pohjin. Suuri osa opetuksesta ja jopa orkesteriharjoituksista on siirtynyt etäyhteyksien varaan, ja lähiopetuksessakin oppilaaseen täytyy pitää huomattava turvaväli. Näin esimerkiksi vasta aloittaneiden oppilaidenkin soittoasentoa on mahdotonta päästä korjaamaan.
Pyrhönen uskoo, että tekniikka vakiintuu pysyväksi opetustyöhön ainakin osittain. ”Varmaan tulevaisuudessa hyödynnetään enemmän etämahdollisuuksia – niiden kautta varmasti esimerkiksi järjestetään kansainvälisiä mestarikursseja. Etäyhteydet antavat myös mahdollisuuksia siihen, että oppilaan sukulaiset pääsevät kuuntelemaan esityksiä ympäri Suomea.”
Etämahdollisuuksissakin on siis puolensa, mutta mikään ei korvaa lähiopetusta ja esiintymistä samassa tilassa yleisön kanssa. ”Onhan se outoa soittaa ilman yleisöä – niin merkittävä osa esityksestä puuttuu ja esiintymisfiiliksen tavoittaminen on aika erilaista. Mutta tavallaan siihen on nyt tottunut. Tunnelma täytyy vain luoda itse.”
Omaa tilannetta enemmän pandemian vaikutuksissa huolestuttaa musiikin tulevaisuus. Pyrhönen kertoo pohtivansa sitä, kuinka moni päätyy vaihtamaan alaa tai jättämään taiteellisen toiminnan. ”Sitä ei yleisellä tasolla oikein tajuta, että jos tämä kaikki poistuisi – mitä jäisi jäljelle? Kaikkihan kuuntelevat radiota tai katsovat tv:tä! Entä konsertit, teatterit, museot? Kun puhutaan yleisestä elämänsisällöstä ja viihteestä, tunteiden käsittelystä ja kokemuksista – kaikki taidehan liittyy siihen ihan erottamattomasti.”
Pahimmillaan voikin käydä niin, että tilanteen vakavuutta ei ymmärretä ennen kuin on liian myöhäistä. ”Kunhan uuden luominen ei vain loppuisi. On niin valtavan tärkeää, että ihmiset luovat uutta.”
”Musiikki on minusta voimaa.”
Klaara Pyrhösen oma koulutustausta on klassisessa musiikissa, mutta hän kokee saaneensa paljon irti rytmimusiikin maailman tavoista toimia. ”Arvostan kevyen musiikin tekijöitä valtavasti. He tekevät asioita omalla naamallaan, omilla kappaleillaan, ja antavat itsestään kaikkensa. Silloin myös meidän tehtävämme on antaa kaikkemme – pistää sielu peliin ja toimia artistin tai bändin tukena.”
Pyrhönen kertookin, että häneen vetoaa erityisesti rytmimusiikin yhteisöllisyys ja pyrkimys koskettaa yleisöjä. ”Tämä olisi ihana saada siirrettyä musiikkiopiston puolelle! Ja olen minä itse asiassa siihen pyrkinytkin. Pyrkimys tehdä yhdessä niin, että yleisöllä olisi mahdollisimman hyvä fiilis – se on valtava voima, joka kevyellä puolella on.”
Toiminta rytmimusiikin parissa onkin paitsi opettanut esiintymisvarmuutta myös tarjonnut upeita kokemuksia. Triosis+ on esimerkiksi ollut Apulannan ja Happoradion konserttisalikiertueilla, joihin myös sovitukset tehtiin enimmäkseen itse. Tämäntyyppinen itse tekeminen ja esiintyminen poikkeavat paljon klassisen musiikin konserteista. ”Esiintymiset ovat todella paineistettuja tilanteita, joissa meiltä odotetaan paljon – emme me voi mennä isoille lavoille epävarmoina, kun yleisössä on 10 000 ihmistä! Tätä kautta saadusta esiintymisvarmuudesta on kiittäminen kevyen puolen toimintaa.”
Pyrhöselle on vuosien varrella kerääntynyt valtavasti rakkaita muistoja hyvin erilaisista esiintymistilanteista. Ne kaikki kuitenkin pohjautuvat samanlaiseen kokemukseen. ”Se on se, miten ollaan yhdessä lavalla bändin tai artistin kanssa ja meillä kaikilla on yhteinen flow. Se on yhdessä hengittämistä. Tämä kokemus on tapahtunut tosi monissa eri yhteyksissä – esimerkiksi Juha Tapion kanssa pienellä esiintymislavalla tai Jenni Vartiaisen kanssa isolla areenalla. Meillä on tällöin yhteinen soundi ja sydän, kun soitamme.”
Tämä on tunne, josta Pyrhönen haluaa pitää kiinni. ”Kun vaikka isolla areenalla on valtava yleisö ja näkee, miten soittoon reagoidaan – siinä tuntee sen yhteisen voiman. Musiikki on minusta voimaa. Se on valtava, liikuttava asia.”
Kuvat: Tero Ahonen
Artikkeli on julkaistu Muusikko-lehdessä 2/2021.