Muusikon ammatissa oppiminen ei lopu koskaan. Ainakin halun oppia täytyisi pysyä tavalla tai toisella mukana koko työuran läpi. Eräällä tavalla jämähtäneimpiä taiteilijoita ovat ne, jotka ovat lakanneet olemasta uteliaita tai ajattelevat, että oppiminen kuuluu vain opiskeluaikaan. Tai sitten se haitallisin ajatus on päässyt hiipimään mieleen: ”nyt olen valmis”.
Tästä voisi päätellä, että arvostan pelkästään muusikoita, jotka opiskelevat mahdollisimman pitkälle tai jotka käyvät mestarikursseilla ja koulutuksissa ja suorittavat erilaisia tutkintoja. En tarkoita.
Tunnen muutamia ammatissaan todella menestyneitä muusikoita, joiden ainoa muodollinen koulutus on perus- tai kansakoulu. Ammattiopinnot ovat jääneet, kun he ovat nuorella iällä voittaneet orkesterin koesoiton tai sitoutuneet soittajaksi kiintotähdeksi muodostuneeseen bändiin. Näitäkin muusikkoja yhdistää se, että heillä on yleensä jatkuva kehittymisen nälkä työssään.
Menestyneitä kokoonpanoja, olivatpa ne sitten rockbändejä, jousikvartetteja tai sinfoniaorkestereita, yhdistää se, että niissä on positiivinen asenne jokaisen muusikon kehittymiseen ja jatkokoulutukseen – silläkin uhalla, että muusikko saattaa koulutusprosessin myötä irrottautua työyhteisöstään. Tässä työyhteisöt eroavat aika paljon toisistaan, ja valitettavasti tiedän ihan liikaa tapauksia, joissa muusikon halu kehittyä työssään näyttäytyy tavalla tai toisella uhkana tai sitä ei muutoin noteerata ja tueta millään tavoin.
Oppiminen työssä voi tarkoittaa pieniä oivalluksia yksittäisissä, hyvin pieniltä tuntuvissa asioissa, kuten fraseerauksessa, hengittämisessä, jousen käytön hienouksissa, mehevän kitarasärön etsimisessä, lista on loputon. Oppimista on myös hyvän soittorutiinin kehittäminen. Iso osa muusikon työstä on silkkaa puurtamista, ja joskus työ voi tuntua enemmän koneiston rattaana olemiselta kuin taiteelliselta tekemiseltä. Siinä tarvitaan toisenlaista oppimista. Työn mielekkyyden säilyttäminen on pitkän muusikonuran keskeisin asia. Välillä oma työ voi tuntua ihan kamalalta, ja tällöin pitkälle hiottu rutiini kantaa muusikkoa. Tätä ehkä aika vaiettuakin aihepiiriä olen myös itse saanut maistaa työurallani. Kerrottakoon se tässä nyt julkisesti: on ollut pitkiä aikoja, jolloin säveltäminen on tuntunut vaikealta, turhalta ja tarkoituksettomalta. Ilman hyviä työrutiineita tuo olo olisi ottanut sävellystyöstäni niskalenkin.
Mutta noina vaikeina aikoina olen ehkä tiedostamattani oppinut eniten sävellystyöstä. Sillä, kun kaikenlainen hybris, intoilu ja muu henkselinpaukutus on poissa, keskittyy paremmin oleelliseen: musiikin tekemiseen.
Pasi Lyytikäinen
Kirjoittaja on säveltäjä.
Kolumni on julkaistu Muusikko-lehdessä 1/2021.