Varovaisesti, Tallis

Siirrymme joulun jälkeen taas vuoteen, jona on kulunut sata vuotta jostain aiemmasta kalabaliikista. Suomen itsenäisyys on nyt juhlittu – jopa melko sirpaleisesti, kuten maassamme kaikki nykyään tapahtuu. Kolmesti kirkastettu Tuntematon vähän yhdisti. Kirkkomme maisteli reformaatiokakkua, sitä on syöty jo useampana vuosisatana.

1918 on kivuliaampi pohdinnan kohde, ja odotamme nytkin, millaisia muistomietelmiä se herättää. Haavat olivat syvät. Parantuminen on ollut sen verran hidasta, että näin yli kuusikymppisenä on saanut nähdä aika paljon katkeruutta. Nuorempana kohtasi niitä, jotka olivat itse elossa tuona vuonna, nyt kipu kulkee sukujen tarinoissa.

Taide nautitaan tavallisesti vain omana itsenään. Jos siihen liittyy tarina, voi pohtia yhteyksiä aikaan, jolloin teos on tehty. Harvoin kuitenkin ajattelemme maailmaa, jossa vaikkapa säveltäjä itse on elänyt.

Beethoven nousee esiin vakavana ja ärhäkkäänä kannanottajana, mutta Mozart vaikuttaa ennemmin selviytyvän keisarinsa kanssa kuin kala vedessä, jopa narrin tapaan.

Osin fiktiivinen tv-sarja Henrik kahdeksannesta esitteli meille hovin uuden säveltäjän, Thomas Talliksen, jonka on päätelty eläneen noin 80-vuotiaaksi. Hieno saavutus tuohon maailmanaikaan. Terveyttä riitti, mutta Tallis vältti myös uskonriidat roomalaiskatolisena hiljaksiin pysytellen. Hän palveli Henrikin jälkeen Edvard kuudetta, kuningatar Mariaa ja Elisabet ensimmäistä aikana, jolloin pään pysyminen harteilla ei ollut niin itsestään selvää. Vallan vaihtuessa uudet liitot sekoittivat aina hovin elämän. Moni joutui epäsuosioon, mutta ehkä hienon muusikon varovainen neutraalius uskonasioissa ja hänen ainutlaatuinen taitonsa sallivat Tallisin jatkaa työtään luonnolliseen kuolemaan asti.

Ajattelen Kuulaa ja Madetojaa, joille 1918 kävi kohtaloksi. Toivo Kuula kuoli humalaisen riidan päätteeksi, Leevi Madetoja puolestaan menetti Yrjö-veljensä kansalaissodassa. Madetojan toinen sinfonia syntyi tuota tuskaa heijastellen ja ehti kantaesitykseensä vielä samana vuonna. Sibeliusta ja Merikantoa yhdistää jonkinasteinen pyrkimys sivullisuuteen. Jääkärimarssi ensimmäisellä ja (paljon vanhempi) Työväen marssi toisella – ei kovin paljon muuta. Kun ei vain nyt kävisi kuinkaan…?

Suomessa voi tänään ottaa vahvasti kantaa. Uusi asia on tosin raju someviha, jonka silmilleen saattaa saada. Muuten elämme turvassa, toistaiseksi.

Pitäisikö olla äänekkäämpi? Antaako taiteelleen lisää merkitystä sitomalla se mielenilmaisuun?

Uuden teoksen, konserttiohjelman, näytelmän ja tapahtuman on hyvä osata perustella olemassaolonsa, vaikkei se pohjaltaan niin vakava olisikaan. Taiteilijan taas on hyvä osata vastata, miksi tämä, nyt.