UMO:n muotoinen idea

Taneli lähti ja Veikko tuli. 1970-luvun alussa uusi rehtori, Veikko Helasvuo, salli meidän ryhtyä big bandille Sibelius-Akatemiassa ja puhaltaa hiukan pölyjä pois käyttökiellossa olleen urkupillistön yltä R-talomme konserttisalissa. Tuolloinhan ei muita taloja ollutkaan kuin tuo Pohjoinen Rautatiekatu 9.

Pasunistioppilaana mahdollisuutta soittaa genreä arvosti suuresti, koska sektiosta oppi lähestymään yhteissoiton ja tyylin kysymyksiä toisesta, sinfonistakin musiikkia tukevasta kulmasta. Ajatellaanpa vaikka Brahmsin synkooppeja, jotka tuntuivat tuolloin vielä olevan monelle soittajalle vieraita.

En ole jälkeenpäin varma, ketä kiittäisimme kaiken tuon organisoimisesta kännykättömällä vuosikymmenellä, mutta saimme eteemme lähes viikoittain parhaat materiaalit sekä upeat vetäjät opettamaan alan saloja. Tuosta siemenestä sanoo moni jazz-osaston kasvaneen. Moni arvostettu veteraani soitti riveissämme noina alkuaikoina.

Näkisin ilmapiirimuutoksen Akatemialla vaikuttaneen siihenkin, että Anssi Tikanmäen kaltaiset ihmiset saivat tukea opiskeluaikaisille ideoilleen ja pääsivät toteuttamaan niitä.

Ja mitä teki Panula? Pidettyään aina johtotähtenään, ettei tyylilajilla ole väliä vaan kvaliteetilla, hän otti Esko Linnavallin oppilaakseen, kun Uuden Musiikin Orkesteri perustettiin vuonna 1975. Esko oli yli kymmenen vuotta vanhempi kuin oppilaskollegat, mutta sopi joukkoon ja opetti vähän omiakin tapojaan meille, hyvässä ja pahassa, rakkaudella.

UMO:sta tuli lippulaiva kasvavaan tarpeeseen nostaa big band -musiikki maassamme huipputasolle. Vuosien kuluessa kasvava kansainvälinen tietoisuus ensemblesta sekä erilaiset cross over -yhteisprojektit sinfonikkojen kanssa ovat korostaneet UMO:n merkitystä Suomelle. Kuin paras taidelaitos, se on avartava ikkuna monenlaisiin uusiin kokemuksiin ja värimaailmoihin.

UMO tukee myös pienimuotoisempaa toimintaa. Ei minkään kaupunginorkesterin kohdalla ole kysymys vain työstä, johon tullaan aamupäivällä ja päivän päätyttyä häivytään, vaan tärkeydestä yhteisölle työajan ulkopuolellakin. Oppilaita opetetaan korkeatasoisesti, soitetaan pienyhtyeissä sekä solisteina. Luodaan kiintoisia ohjelmistoja ja ylläpidetään kansainvälistä vaihtoa. Vaikutetaan.

Tuntuu raastavalta lukea hienosta ja ainutlaatuisesta orkesterista ”mittavien säästötoimien edessä”. Onko meillä mentävä tanskalaiseen, populistiseen tappopäätäntäsuuntaan kulttuurin ollessa kyseessä? Löytyisikö isoilta tahoilta, kuten Helsinki, Yle tai opetusministeriö parempaa tahtoa säästää aarteemme ja investoida siihen?

Aikanaan UMO:n muotoinen idea syntyi sekin oppilaiden ja opettajien yhteisestä aktiivisuudesta. Merkitys on nähty. Pidetään idean kehittämisestä kiinni!