Sata vuotta

Näin vanhetessa tuntuu kuin aika syöksyisi eteenpäin yhä nopeammin. Kun olin kolmen vanha, oli kulunut vasta neljäkymmentä vuotta Helsingin musiikkiopiston eli tulevan Sibelius-Akatemian orkesterikoulutuksen aloittamisesta Erkki Melartinin sopuisassa ohjauksessa. Nyt toukokuussa vuosia on jo sata.

Ihmiset tulevat ennusteiden mukaan elämään yhä pidempään. Tällöin on tietysti toivottavaa, ettei sadan vuoden ikä ole ilkeää kituutusta muutenkin kärsivässä yhteiskunnassa, vaan loppuakin kohti antoisaa ja henkisesti rikasta. Kuuluisista kapellimestareista muutama hätyyttelee työkykyisenä sangen korkeaa ikää, ja tämä liittynee mielen virkeänä pysymiseen aivotyötä tehdessä. Liikuntaakin tulee juuri sopivasti, eikä niin rasittavana kuin monen soittimen kohdalla.

Historiallinen kaari on minkä tahansa sadan vuoden jakson aikana hyvin monimuotoinen. Kulttuurielämään eivät vaikuta vain taiteen uudet tuulet, vaan myös maailmanpolitiikka heittelee meitä sotatiloineen vaikeuksista toisiin. Vallan vaihtuessa tulee avoimessa yhteiskunnassa eläneestä luovasta taiteilijasta helposti mielipidevanki. Tai hän voi joutua rintamalle, kuten niin moni on joutunut maailmansodissa, ihmiskunnan historian häpeällisimmissä tapahtumissa.

Vuonna 1848 puhkesi Preussin ja Tanskan välillä sota, joka katkaisi säveltäjä-kapellimestari Niels Wilhelm Gaden juuri alkaneen työn Mendelssohnin seuraajana Gewandhaus-orkesterissa. Tanskalainen musiikkimies joutui poliittisen tilanteen vuoksi lähtemään Leipzigista, jossa hän oli muutamaa vuotta aiemmin johtanut muun muassa Mendelssohnin e-molliviulukonserton kantaesityksen.

Ylen kanavilla näytettiin myöhemmästä maiden välisestä sodasta kertoneen tv-sarjan 1864, jossa annettiin ymmärtää pienen tanskalaisaktivistien joukon vieneen maan tähän kurjuutta aiheuttaneeseen kostoretkeen. Samoihin aikoihin valmistui Gaden seitsemäs sinfonia, jonka esitämme Kuopiossa syyskauden alkupuolella. Säveltäjä kielsi minkäänlaisen yhteyden sotatapahtumiin, mutta aikalaiset kehottivat kuuntelemaan toista osaa sillä korvalla, että kyllä se kaikki on siellä.

Sibelius-Akatemia on nyt osa Taideyliopistoa, eikä kolmen akatemian yhteiselo ole musiikkityötä hankaloittanut. Aika näyttää, miten hallintomme pärjää – vai myllertyykö se. Ojentelemme tekemisen tasolla tutustumisen käsiä laitoksesta toiseen, ja tuntuu, että parhaiten toivottua yhteistyötä syntyy ylhäältä ohjaamatta, opettajien ja opiskelijoiden suorien kontaktien kautta. Ja niinpä nuo kädet ojentelevat nyt jo Aalto-yliopistoonkin päin esimerkiksi yhteisen elokuvaopetuksen organisoimiseksi.

Sibelius-Akatemian satavuotias orkesterikoulutus on nyt menossa hyvään suuntaan. Oikea huoli suomalaisen muusikkouden kasvusta ja tulevaisuudesta onkin syytä suunnata maan eri kolkkiin, ruohonjuuritasolle. Emme saa antaa musiikinopetuksen ja innokkaan yhteissoiton kuolla pois mistään, mutta äärimmäisen hölmöä on, jos orkesterikaupungeissa ajetaan vaikkapa musiikkiluokkatoiminta alas, kun tarjolla on joukko eteviä instrumenttiopettajia.

Teemme Sibelius-Akatemian taholla perusopetuksemme ohessa kaikkemme antaaksemme tukea näivettymisen uhkaamille seuduille – ja soitinryhmille. Suomi lähtee nousuun kulttuurin kautta, kulttuuristaanhan se maailmalla tunnetaankin.