Vakituisessa yövuorossa

Sanna Pietiäinen on (solisti)ammattikuntansa selkeän vähemmistön edustaja, sillä hän on koulutettu muusikko. Edellisen kesän kilpailumenestys poiki mittavaa näkyvyyttä, ja maailma muuttui. Minkä verran, ja mitä muuta siihen kuuluu, siitä otimme kesän aikana selvää.

- Lapsuudessani on laulettu kovasti. Äitini oli laulunharrastaja, joka nuorena oli opiskellut musiikkiopistossa. Hän kouluttautui viisikymppisenä kanttoriksi, teki siitä toisen uran maatalon emännän oheen - itseasiassa vähän niinkuin minäkin tällä hetkellä. Pakolliset pianotunnit tulivat aikanaan. Asuinkuntamme Ypäjä ei maksanut kuntamaksuja musiikkioppilaitoksiin, eli yksityistunneilla käytiin, jos rahaa oli. Mutta kansalaisopistossa sai pianonsoiton ryhmäopetusta, ja siellä minäkin kävin. Olin aktiivinen ja kiinnostunut, joten lopulta pääsin Forssaan musiikkiopistoon, kun jossain vaiheessa kunta alkoi niitä maksuja maksamaan. Opiskelin nopeasti kaikki teoriat ja muut, ne kiinnostivat tosi paljon. Olin itsekin ottanut selvää, joten tiesin asioista jo jotakin. Tämä oli lukioaikaa.

Olin jo pienenä ilmoittanut, että minusta tulee muusikko. En tiedä mistä se tuli. Olin hirmuisen kiinnostunut kaikesta soittamisesta ja laulamisesta, ja soitin pianoläksyjen lisäksi kaikkea mahdollista, vaikka Aku Ankkaa. Eli luin sitä ja soitin samalla mitä mieleen tuli. Ärsytin sillä sisariani suunnattomasti, se oli heistä todella kiusallista. Mutta improvisointitaito kehittyi.

Minulla on viisi vanhempaa siskoa, ja yksi nuorempi veli. Erityisesti seuraavan isosiskoni, Tiinan, musiikkimaku on vaikuttanut minuun. 70-luvulla pienenä kuunneltiin paljon esim. David Bowieta ja Sladea, aikakauden rock/pop -musiikkia. Jossain vaiheessa aloin kuunnella klassista, äidillä oli niitä levyjä. Tästä sain onnekseni aika laaja-alaisen pohjan, mielimusiikillani ei ollut mitään erityisen selvää linjaa.

Lukion jälkeen pyrin Sibelius Akatemiaan musiikkikasvatuksen osastolle ("muka" -toim.huom.). Se ei ollut mitenkään tietoinen ratkaisu, Tiina vaan sanoi, että "nyt haetaan mukalle, se on ihan hyvä osasto". Yhdessä siis haimme, ja molemmat pääsimme ensimmäisellä yrityksellä. Nyt olenkin kiittänyt onneani, että menin juuri sinne. Olihan minulla jossain vaiheessa se sama, mikä oli aika monella meidänkin kurssilla, että pitää päästä solistiselle (osastolle) lauluun. Pyrimme siis vuonna -84 taloon, ja silloin oli vielä ilmassa sitä, että muka on solistisen kakkososasto. Pääaineeni oli laulu, ja olinkin tosi laulajatarta silloin, että "olisi aika makeeta siirtyä lauluun".

Tämä muuttui täydellisesti, kun - onneksi! - menin laulupedagogiikkaan. Tein sitä vuoden ja korvat kyllä aukesivat, mutta sain murskaavan tyrmäävät arvosanat opetusnäytteestä keväällä. Niin totaalisesti lyötiin, että tajusin "ei hitto jos minusta tuollainen tulee, niin ei kiitos!" Otin järjen käteen, ja aloin täysillä tekemään sitä, mikä kiinnosti, tein pianoakin pitemmälle kuin piti jne. En minä siitä pedagogiikasta niin kiinnostunut loppujen lopuksi ollutkaan. Se oli vaan se pelko, että joutuu johonkin kouluun opettamaan, siksi teki mieli vaihtaa osastoa!

Mutta pääsinkin mukan kuvioon ihan eri lailla käsiksi. Kävin esimerkiksi kaikki eri musiikkikulttuurien kurssit läpi, siinä maailmankuva laajeni taas valtavasti. Syventymiskohteeni oli pop/jazzmusiikki, ja sehän oli aivan unelmaa niitä opiskella. Oli kitara-, basso-, rumpu- ja pianotunteja, improvisointia, transkriptiota - vaikka mitä! Oli tosi paljon hommia, mistä oppi myös ajankäyttöä tehokkaasti, tottui jo ilta- ja yötyöhönkin. Tein laulun B-kurssinkin samaan aikaan.

Laulamaan oikeasti

- Olen laulanut paljon lauluryhmissä. Akatemian aikoina oli kolmen tytön Almost Sisters, myöhemmin ja edelleenkin on myös kolmen tytön Aioli. Se on tehnyt paljon sellaista, missä on teatteria mukana. Sitten on La Danza, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, joka on ollut muun muassa Syksyn Sävelen finaalissa parina vuotena. Tyttöryhmässä on vaikeaa saada laulu puhtaaksi, siinä oppii kriittiseksi. Sitten sekaryhmissä, joissa miesten puolelta tulee basso tukemaan, on paljon helpompaa.

Meilläpäin olen ollut monilla ns. oopperakursseilla, joilla on menty katkelmia oopperoista jne., aika paljon siis näyttämöjuttuja. Tanssikeikat aloitin oikeastaan Akatemian jälkeen, kun mieheni Hannu meni kitaristiksi yhteen bändiin. Pikkuhiljaa aloin ujuttautua sinne mukaan, ihan pohjalta "pääsiskö keikalle?", kiinnostukseni oli valtavaa.

Olin innostunut jazzista, mutta tajusin, etten neljällä keikalla vuodessa kehity siinä mihinkään. Jos haluaa laulaa, niin pitää laulaa kaikenlaista musiikkia. Ja kun tämä bändi hajosi, ja ne kasasivat uutta, jolle oli jo vähän keikkoja edessä, niin siitä tuli mahdollisuus. Siihen minä sitten menin kosketinsoittajaksi ja laulajaksi. Kosketinsoittajista oli pula, niitä ei meilläpäin kovasti kasva. Ensin olin ihan ulalla, että miten pitäisi soittaa. Sitten aloin opiskelemaan sitä hommaa kuuntelemalla paljon. Ja kun valitsin omia laulubiisejä, kirjoitin niitä omiin sävellajeihin, ja pikkuhiljaa kirjoittelin komppilappuja ja jonkinnäköisiä sovituksia.

Asiat johti toiseen, oli vaan kehitettävä itseään. Erikoistumisopinnoistani oli tosi paljon hyötyä, kun silloin tällöin otin jotain vaikeampiakin biisejä ylös. Aloin kirjoittamaan ylös myös muiden arreja, sitä kautta aloin nimenomaan tajuta mitä pitää kirjoittaa ja soittaa, sain sen koskettimien käytönkin sujumaan. Bändissä kaikki lauloivat, niin sooloa kuin stemmojakin. Onhan neljä ja puoli settiä illassa yhdelle liikaa laulettavaa, pitää se jakaa. Tangomarkkinoiden jälkeen siirryin tämän saman bändin pystysolistiksi, niinkuin sanotaan. Eli solistikeikkaa olen tehnyt noin vuoden, tanssimusiikkikeikkaa kaiken kaikkiaan viitisen vuotta.

Kuitenkin kouluunkin

- Se tanssikeikkailu oli viikonlopputyötä, siinä tarvitsi jotain muutakin olla. Koulussa olin opettajana kuutisen vuotta. Se alkoi ihan hyvin, oli kiva mennä opettamaan. Tuntui, että oli tarvittu musiikinopettajaa, kun menin ensimmäistä hommaa hakemaan. Siinäkään koulussa ei miesmuistiin ollut pätevää musiikinopettajaa näkynyt. Silloin oli tunteja, oppilaat olivat iloisia, oli rahaakin, sai - ja piti - ostaa kaikki kamat. Kahteen kouluun olen kamat hankkinut. Ja kun molemmissa kävi varkaita, niin eikun ostamaan toiseen kertaan!

Sitten tulivat uudistukset tuntikehyksissä, eli taideaineet kylmästi vähenivät. Ja seuraavaksi loppuivat rahat. Ryhmät muuttuivat isoiksi, ja jos jostain valitti, niin vastauksesi tuli vain, että "ole kiitollinen, että sinulla on vielä työtä". Silloin tuli mieleen, että en voi tällaista jatkaa. Tangomarkkinoille meninkin siksi, että saisin sieltä vähän vauhtia laulu-uralle. Olin ollut jo vuoden virkavapaalla koulusta, ihan hermolomalla itseasiassa.

Menin Seinäjoelle tietenkin voittamaan, ja olihan se pettymys hävitä - tai siis olla kolmas. Mieheni yritti kuitenkin vakuuttaa, että toinen sija hävitään, mutta kolmas voitetaan. Olin ensimmäistä kertaa koko kisassa, en ollut käynyt missään karsinnoissa aiemmin, minua ei kukaan tuntenut, enkä minä tuntenut ketään. Nämä seikat ovat kovin tärkeitä, sen olen huomannut.

Joka tapauksessa minua ajoi eteenpäin päätökseni, että ei minusta koskaan tule laulajaa, ellen sitä oikeasti yritä. Niinpä sanoin itseni irti, ja kesäkuun alusta olen ollut viraton, ikäänkuin tuuliajolla. Ihan hyvä oloni kuitenkin on, ratkaisu tuntuu oikealta. Luulen, etten olisi saanut koulusta tarpeeksi tunteja, eli se (virka) olisi loppunut kuitenkin. Sitä paitsi siinä pitää vakituinen olla, että saa oppilaatkin innostumaan ja valitsemaan niitä aineita, sijaiset tässä mielessä harvoin pärjää.

Ne markkinat

- Seinäjoella kaikki harjoitukset ovat yleisöharjoituksia, eli niihin myydään lippuja - bisnes on bisnes. Eli ei saanut mennä vähän pöllähtäneen näköisenä ja kysellä, vaan koko ajan piti esiintyä. Tempot sanoin kyllä, joita kapu noudattikin. Se onkin hienointa, kun ison orkesterin kanssa vetää, on se elämän kohokohtia kun siellä saa laulaa. Voihan nimittäin olla, ettei sellaista tilannetta koskaan toiste kohdalle tule! Orkesteri on täynnä hienoja muusikoita, ja sovituksista suurin osa on upeita. Tunne on uskomaton, tajuaakohan siellä kaikki laulajat sitä?

Petyin kyllä muusikkona siihen, miten vähän itse tangomusiikki pääsee kisoissa esille. On liikaa sitä, että "tuolla on kiva hame ja kivan näköinen vartalo, tuohan voisi voittaa". Musiikista ei niinkään välitetä, ainoastaan ihmisistä - onko joku avioeron partaalla jne. Siellä on iso orkesteri, hyvää musiikkia, voisi oikeasti mainita miten joku laulaa jne. Esityksestään voisi myös saada oikeata palautetta, ja selvyyden vuoksi kappalearvonta voisi olla julkinen. Kisan yhteyteen liittyy niin paljon kaikenlaista spekulaatiota, että sitä profiilia voisi nostaa näinkin.

Sinitaivas -kiertue kuului sopimukseen, ja se tehtiin pr-pohjalta. 17 konserttia oli aika rankkaa, mutta pidin nimenomaan siitä konserttiylöspanosta. Se meni hyvin, ja sain paljon töitä sen johdosta, varmasti enemmän kuin muuten olisin saanut. Ei niitä keikkoja ainakaan prinsessoille niin paljon tule, että voisi puhua jostain hyväksikäytöstä. Kiitollinen saa olla, jos keikkaa ylipäätään tulee. Onhan ollut lähestulkoon nollatapauksiakin, keikkamielessä siis.

Alkuvuodesta toteutettiin sitten Unto Mononen -tribuuttikiertue, johon minua pyydettiin. Se olikin aivan ihanaa, opin tuntemaan Monosen musiikkia, ja tutustuin uusiin muusikoihin. Lauloin mm. Meriluodon tekstit Kakskymmentä suvea ja Yölaulu. Minähän olen siitä Someron vierestä, ja tietenkin olen kuullut paljon juttuja Monosesta. Tuntuu jotenkin kornilta, kun hän on nyt niin "in", ja aikanaan häntä kohdeltiin ihan pohjalta "ei mitään". Se on niin ihmeellistä, miten monella ikäänkuin takki kääntyy. Keikkaohjelmistooni tulee varmasti jotain Monoselta. Yö ikkunan takana, esimerkiksi, erittäin onnistunut tango - kaunis, vaativa. Yölaulu ei vaihtelevuudessaan ihan joka paikkaan sovi, mutta käy jollekin laulelmakeikalle vaikkapa.

Mitähän sitä laulaisi

- Tangomarkkinoiden jälkeen tein aluksi solistikeikkoja, joihin yritin ottaa vanhasta ohjelmistosta tunnetuimpia tanssikappaleita, ihan perusvalssia ja -tangoa, beatia myös. Oli kova homma kirjoittaa uudet siistit laput. Nyt minulla on ihan uusiakin kappaleita, ja joitain omiakin. Kansainvälisiä hittejä, elokuvabiisejä tyyliin My heart will go on, ja klassikoita tyyliin Hymni rakkaudelle.

Melodia on minulle tärkeä, oivalliset keksinnöt kiehtovat, laajat äänialat, intervallit, mielenkiintoiset sointukulut. Ennen en ollut teksteistä kiinnostunut lainkaan, mutta nyt kun enemmän laulaa, niin kyllä niiden täytyy jollakin tavalla sykähdyttää. En kestä sellaisia että "olen niin surullinen". Tämänhetkisessä elämäntilanteessa ei yksinkertaisesti huvita sellaisia laulaa. Jos menisi huonommin, niin varmaan menisi eri tavalla läpi! Pidän enemmän huumorista, sitä saa elävästi esitettyä.

Vielä en ole ehtinyt kyllästyä mihinkään kappaleeseen, pitää vain löytää joku uusi tapa esittää. Mutta minähän en ole vielä tehnyt tätä kahtakymmentä vuotta. Nyt voin myös muokata ohjelmistoa tilanteen mukaan, kun sitä ensinnäkin alkaa olla, ja toiseksi on oma bändi. Voin vaikka ruotsinkieliselle yleisölle laulaa ne kaksi ruotsinkielistä kappaletta, mitä mapissani on! Kouluhommassa oli kuitenkin sekin hyvä puoli, että mentiin paljon biisejä läpi, eli muistaa kaikenlaista Mustan kissan tangoa ja muuta, joita olen voinut pyydettäessä laulaa ihan kylmiltään.

Se levy

- Levyä kysytään koko ajan, tanssijärjestäjätkin sitä vaatii. Vaikka niille kuinka kehuisi, niin ne katsoo, että "eihän se ole levyttänytkään, ei kelpaa". Minunkaltaiseni, joka laulaa niin kaikenlaista, on varmaan vähän vaikea tapaus levyfirmoille. Ne kuitenkin aina lähtevät jonkun "juttuun", johonkin erikoiseen, sille artistille tyypilliseen omaan juttuun. Minun kohdallani ehkä pelätään, että "sitten se kuitenkin haluaa laulaa sitä jazzia", tai jotain. Mutta toisaalta, joku erikoisempi tyyppi kun yrittää jotain "suorempaa", niin yleisö helposti kokee sen vieraaksi, "eihän tämä ole sellaista kun sillä oli ennen" ja suosio kääntyy laskuun. Onhan tästä esimerkkejä.

En ole kuitenkaan lähtenyt omakustannelinjalle, vaikka tarvitsisin sellaisen soivan käyntikortin, radiohaastatteluihin esimerkiksi. Pitäisi hoitaa jakelu, enkä jaksaisi itse tehdä kaikkea. Meillä on kyllä kotona oikein hyvät laitteet, että eihän sitä koskaan tiedä. Ja kun teen omiakin biisejä, tai siis sävellän - tekstejä pyydän kaveripiiristä. Työskentelen Trinityllä, pidän sen soundeista, ja sillähän voi tehdä biisin vaikka valmiiksi, Hannu soittaa vaan kitarat mukaan.

Varsinaisen kimmokkeen säveltämiseen sain kerran Euroviisujen karsinnasta, kun kuulin yhtä finaalin kappaletta. Hämmästelin, että "jos tällaiset pääsee finaaliin täällä, niin kyllä minäkin voin alkaa säveltämään ihan rauhassa!" Päässä oli tietenkin aina soinut kaikenlaista, mutta sitä oli vaan ajatellut, että "en kai mä nyt mitään säveltämään voi alkaa!?". Nythän me pääsimme Seinäjoen tangosävellyskilpailun finaaliin, joka minusta on aika hyvin.

Olen jo pitkään ollut mukana sellaisessa paikallisessa musiikkiteatteriryhmässä Somerolla, ja tänä kesänä me rakensimme eräänlaisen "arkitango" -esityksen, johon tein paljon sävellyksiä, ja sovitin koko hoidon paria kuoronumeroa lukuunottamatta. Valitettavasti omista kiireistäni johtuen meillä oli vain yksi esitys, mutta ehkä ainakin joitain lauluja voi joskus käyttää muuallakin.

Nykyään ehdin kuunnella melkeinpä vaan sitä, mitä pitää nuotintaa tai opetella johonkin. Suomalaista en kuuntele oikeastaan lainkaan, kyllä se jenkkilinjalle menee. Hyviä laulajattaria, vanhoja jazzareita - Fitzgerald, Vaughan, Holiday - ja näitä nykysankareita Dion, Houston ja sellaisia, ihan opiskelumielessäkin. Ne on niin hyviä, ettei kuuntele koko ajan virheitä etsien. Ja Tower of Power tietenkin, se on ehdoton suosikki. Eipä ole mikään bändi kolahtanut niin lujaa. Radiosta kerran kuulin, ja "mitä tämä on!?" Heti oli mentävä kauppaan, josta sattumalta - Forssasta - löytyi.

Koulutuksesta

- Kun ajatellaan kansainvälisyyttä, niin solistien olisi pystyttävä laulamaan muilla kielillä, mutta meidän omia, suomalaisia kappaleitamme. Olen sitä mieltä, että sitä ihmiset täältä haluavat - tulevat he sitten tänne, tai kuulevat suomalaisia artisteja omassa maassaan. Moniin lauluihimmehan löytyy esim. tekstit englanniksi tai ruotsiksi. Pitää olla muuntautumiskykyä, eikä mennä alimmasta kohtaa yli.

Koulutus on erittäin tärkeää, niinhän se on joka alalla. Usein ihmettelen, miten sellaiset oikeasti pärjäävät, jotka eivät klaaraa nuotteja - erityisesti solistikeikoilla? Jos 'oikea käsi' kulkee mukana, niin silloin saattaa pelkkä karisma riittää, mutta muuten ...

Tangomarkkinoilla toitotettiin maisterista - vaikka olin pyytänyt ettei - niin paljon, että eräs tuomariston jäsenkin tuli toteamaan, että "olet ensimmäinen klassisen musiikin ihminen, joka on päässyt näinkin pitkälle". Oli pakko sanoa siihen, että "kuule, en mä ole klassisen musiikin ihminen". Lehdistössä joku kommentoi lauluani siihen malliin, että "Sanna Pietiäinen laulaa osaavasti, onhan hän koulutettu", ja ainakin minä koin sen sanojen valinnan ja fiiliksen siitä kirjoituksesta, että se 'osaavasti' on yhtä kuin 'tylsästi'.

Se otettiin ensinnäkin ikään kuin selvyytenä, että maisteri osaa tangoja laulaa, mutta sitten, ikävältä kuulostaa kun koulutetut laulaa. Se rivien välin negatiivisuus vasta ikävää olikin! Järjestäjä tietenkin haluaa nostaa kisan imagoa ylös, tyyliin "yhä koulutetummat haluavat tulla tänne, ja myös pärjäävät", mutta se kääntyy helposti artistia vastaan.

Tuntuu myös siltä, että minunkaltaiseni yli kolmekymppiset ovat jo turhan vanhoja siihen ympyrään. Sävellyskilpailullakin tunnutaan haettavan nuorten tyttöjen lauluja. Ja nyt alkaakin opettajatar minussa taas puhua! Esikuvat voisi hakea ikäänkuin kauempaa, ja varsinkin laajemmalta. Suurin osa esiinpyrkivistä nuorista kuuntelee vain sitä, mihin pyrkii, niinkuin roolimallina, ja toisintaa sitä. Toivoisin, että kuuntelisivat vaikkapa Laila Kinnusta. Jos esikuvista puhutaan, niin löytyy sitä sentään suomalaisistakin sellaisia. Täytyy ottaa hieman takaisin tuosta aiemmasta, kun kerroin, etten niin suomalaista kuuntele. Harmony Sistersiä tietenkin, se on Kinnusen ohella suosikkejani. Pitääkin muuten mennä levykauppaan hakemaan ne Laila Kinnusen CD:t.