Riskeistä ääniteteollisuudessa

Kun puhutaan taloudellisista riskeistä ääniteteollisuudessa, yleensä mainitaan ensiksi levy-yhtiön, joskus jopa kustannusyhtiön riskit. Suomalaisessa käytännössä levy-yhtiö on yleensä kuitenkin se, joka toimii kykyjenetsijänä ja konserniin kuuluva kustannusyhtiö tulee kuvaan mukaan vasta levytyssopimusta tehtäessä. Pahimmassa tapauksessa levytyssopimuksen ehdoksi sanellaan samanaikainen kustannussopimus ilman korvausta.

Parempiakin sopimuksia tehdään. Tällöin tekijöillä on jo neuvotteluasema ja kustannusoikeuksista saatetaan maksaa pari tonnia per biisi. Kustantajan riskin vastapainona on se, että normaali 1/3:n osuus mekanisointikorvauksista tuo kustantajalle pari markkaa normaalihintaista levyä kohti. Kultalevyn kohdalla mekanisoimistulo kustantajalle on luokkaa 40 000 mk ja tässä on kyseessä vasta raha jota siirretään konsernin taskusta toiseen tekijänoikeusjärjestön kautta. Tämän päälle tulevat varsinaiset teostotulot julkisesta esittämisestä.

Otetaan esimerkiksi suomenkielinen rockbändi, jonka biisit ovat tyypillisesti hyvin esittäjäsidonnaisia ja huonosti markkinoitavissa muille artisteille, tv-ohjelmiin tai mainoskäyttöön. Tekijätkään tuskin odottavat kustantajalta merkittävää aktiivisuutta uudelleenmekanisoimisessa. Tällöin kustantajalla on erittäin vähän tekemistä teoksien jälkimarkkinoinnissa ja vähän tarvetta riskinottoon. Tässä emme edes polemisoi sitä, painetaanko kyseisen uuden artistin biiseistä mahdollisesti nuotteja.

Iskelmämusiikin säveltäjä yleensä odottaa kustannusyhtiöltään toisenlaisia toimia ja voi olla tyytyväinen, jos sama biisi saadaan useamman artistin levylle, tv-mainoksiin ja leviämään nuotteina tanssiyhtyeiden käyttöön. Tämä on musiikinkustannustoimintaa aidoimmillaan ja vaatii yhtiöltä todellista panostusta. Klassisen musiikin säveltäjän ja kustantajan yhteistyö on lisäksi aivan oma lukunsa.Voidaanko siis sanoa, että kustannustoiminnassa eri musiikinlajeilla on erilaiset riskit, mutta ei välttämättä kovin erilaiset tuotto-odotukset?

Levy-yhtiö kantaa sinänsä taloudellisen riskin jokaisen äänitteen kohdalla. Muutamat varmat menestystuotteet ovat yleensä ennustettavissa, jos ei vuosien niin ainakin kuukausien päähän. Kuluttajan maku on kuitenkin arvaamaton ja alalla on nyrkkisääntönä, että 20 % tuotetuista levyistä kattaa loppujen tappiot sekä levy-yhtiön kiinteät kulut ja sijoittajien odottaman tuoton. Suomalainen äänitetukijärjestelmä osallistuu tiettyjen äänitteiden studiokuluihin ESEK:n ja Lusesin muodossa ja pienentää omalta osaltaan sijoittajan riskejä. Varsinaisista yritystukimuodoista ääniteteollisuus käyttää ainakin Ulkomaankauppaliiton palveluja. Ulkomaankauppaliitolta voidaan saada avustusta maksimissaan 40-50 % eräiden vientiponnistelujen menoista.

Riskejä pohdittaessa esiin nousevat yleensä siis sijoittajien (rahaa sijoittaneiden) riskit. Nykyisenkaltaisia artistisopimuksia tehtäessä ei pidä kuitenkaan unohtaa esittävien taiteilijoiden riskisijoitusta. Tyypillinen artistisopimus on sellainen, jossa artistin tulo pohjautuu tiettyyn osuuteen äänitteen verottomasta tukkuhinnasta. Tämä rojaltiprosentti lienee yleisimmin 6-9 %.

Palataan edellämainittuun suomenkieliseen rockbändiin, jossa olkoon viisi henkeä. Jokainen heistä viettää studiossa kymmenen päivää saamatta työstään varsinaista palkkaa. Muusikot saattavat ottaa vapaata keikkailusta tai muusta ansiotyöstä ja odottavat saavansa vastaavansuuruisen korvauksen studiotyöstään, eli vaikkapa 5 000 mk. Jos rojalti henkeä kohti on 1 mk/levy, tarvitaan siis 5 000 myytyä levyä, että päästäisiin tavoitteeseen.

Rationaalinen riskisijoittaja ei tietenkään tyydy siihen, että hän saa sijoituksensa arvon (tässä vaihtoehtoinen muu työ) takaisin, vaan hän odottaa tuottoa sijoitukselleen. Esimerkin 5 000 mk/muusikko ei siis ole vielä riittävä summa. Varsinaisen tuoton muusikko odottaa tapauksessamme tulevan gramex-tuloista ja lisääntyneen keikkakysynnän kautta.

Levy-yhtiöt käyttävät laskelmissaan usein termiä break-even ja sekoitetaanpa se joskus artistisopimuksiinkin. Yhtä lailla voidaan laskea break-even muusikon työpanokselle/riskisijoitukselle ja kannattaisikin miettiä tapauskohtaisesti, mihin suuntaan se poikkeaa levy-yhtiön vastaavasta.

Pitää edelleen huomioida, että rojaltista ei kerry saajalle eläketurvaa eikä sitä oteta huomioon laskettaessa palkkatuloon perustuvia sosiaalisia etuuksia. Tässä esimerkissä ei ole myöskään laskettu arvoa harjoituksiin käytetylle ajalle. Tosiasiassa muusikon odottaman rojaltin pitäisi siis olla olennaisesti suuremman kuin studiosession aikana normaalisti ansaittu palkka.

Yhtenä riskinjakajana tämänkaltaisessa levytystoiminnassa voidaan käyttää veronmaksajaa, ja ehkä on käytettykin. Artistisopimuksia tekevät muusikot ovat usein opiskelijan tai työttömän statuksella, eikä heillä ole välttämättä tarvetta tai halua edelläkuvattuun menetetyn työajan arvottamiseen. Opiskelijan kohdalla homma voikin toimia, sillä hänellä ei ole velvollisuutta raportoida päivittäisistä toimistaan opintotukea maksavalle viranomaiselle. Työtön henkilö joutuu sitävastoin ilmoittamaan tekemisensä työvoimaviranomaisille ja palkatonkin studiopäivä katsotaan työssäoloksi. Tällöin muusikko luopuu oikeudestaan työttömyyskorvaukseen saadakseen tulevaisuudessa jonkin epävarman tulovirran.

Tosiasiassa studiopäivistä kerrotaan viranomaisille äärimmäisen harvoin, jolloin veronmaksaja osallistuu äänitteen riskien kattamiseen maksamalla työttömyyskorvausta studioajalle. Odotuspuolella on se, että äänite saattaa tuoda verotettavaa tuloa levy-yhtiölle tai muusikolle. Veronmaksajan riskiä tällaisessa projektissa suurentaa edelleen se, että levynteosta saattaa kokonaisuudessaan tulla vain tappiota, jonka levy-yhtiö voi vähentää verotuksessaan.

Kun eletään riskiyhteiskunnassa, on kenellä tahansa vaarana jäädä työttömäksi tai pätkätyöllistetyksi. Työttömyyden miina uhkaa tietenkin yhtä hyvin levy-yhtiöiden tuotantoporrasta. Kun riskiyhteiskunta kehittyy eteenpäin, on vaarana myös se, että työpanoksesta ei saa korvausta. Tämä on tietenkin tyypillistä silloin, kun toimitaan tietoisesti yrittäjänä, mutta musiikkiteollisuudessa myös muusikko pääsee kattamaan yrittämisen riskejä. Onneksi musiikkityöläiset ovat pääsääntöisesti täysi-ikäisiä. Näin ollen äänite on varsin eettinen ostos verrattuna vaikkapa pakistanilaiseen jalkapalloon.

Jouni Nieminen