NONO

Juki Välipakka

Muusikko 5/98

Kitaran käsityöläinen tekee työtään intohimosta musiikkia ja instrumenttiaan kohtaan. "Kaikessa eteenpäin vievä voima on into tehdä, tutkia juttuja lähtökohtana kitara, mennä historiaan kaivamaan asioita esille."

Pitkän linjan muusikko

Nono Söderberg on pitkän linjan muusikko ja pedagogi. Hän on yksi täkäläisistä kiistattomista uranuurtajista rock- ja roots-kitaran alueella. Nonon uraan kuuluu mittava päivätyö studiomuusikkona. Häntä on kuultu myös monen merkittävän artistin taustalla ja useissa merkittävissä kokoonpanoissa.

Keikkoja ja comebackeja

Nyt kolme soololevyä tehnyt mies keikkailee entisen oppilaansa Ykä Putkisen kanssa duona uusimman levyn materiaalin turvin. Hieman myöhemmin mukaan savottaan tulevat basisti ja rumpali.
Miehemme ensimmäinen yhtye, The Needles, treenaa comebackia varten lähes viikottain. Myös toinen kiinnostava comeback on tulossa: Kapteeni Nemo Järvenpään puistobluesissa kesäkuussa.
Nono on ehtinyt urallaan tehdä myös kirjan. Rockroots-kitara (Selvät Sävelet Oy 1994) on sekä tervetullut lisä kevyen musiikin opiskelumateriaaliin maassamme että hyödyllinen eepos kaikille näihin tyyleihin perehtymään haluaville. Nono tietää, mistä kirjoittaa.

Muusikkojen muusikko

Huolimatta kiistattomista ansioistaan Nono on pysynyt maassamme ehkä kuitenkin enemmän "muusikkojen muusikkona". Miehenä jonka kyvyt ja ansiot tunnetaan kentällä, mutta joka on pysynyt enemmän taustavaikuttajana kuin suuren yleisön artistina.
Tämä ehkä myös siksi, että herran oma tuotanto on ollut kuitenkin marginaalimusiikkia, joka ei välttämättä lyö leiville, vaikka apurahoja sävellystyöhön tippuisikin. Ykä Putkinen, joka opettaa samassa laitoksessa, totesi lakonisesti että Nono on "sellainen aliarvostettu hyypiö".
Niinpä niin. Nono ei tuo itseään esille eikä vaikuta itsetietoiselta, mutta tuntuu tietävän mitä haluaa, tekee ja miksi. Haastattelutuolilta katsoo tarkkaavaisen näköinen mies, jonka olemuksessa on rutkasti poikamaisuutta ikävuosista huolimatta. Hän puhuu avoimesti ja vuolaasti, hymyilee herkästi ja nauraa hersyvästi.

Alku ja juuri

- Kun ajattelen näitä musiikillisia kotioloja, niin vanhemmat kuunteli mitä ne nyt kuunteli. Kaiken maailman Domino-valsseja ja muuta... Mutta systeri, joka on yhdeksän vuotta minua vanhempi oli jazzfriikki jo silloin.
- Minä olin tollanen polvihousuinen, varmaan seitsemänvuotias. Siitä lähtien mä sekaannuin sen levyvarastoon, tietenkin. Sitten systeri raahasi minua jazzkonsertteihin. Kulttiksella olen nähnyt varmaan suurimman osan noita 60-luvun alun jazzkonsertteja. Sitä tuli kyllä aikamoinen annos.
- Kitarainnostuksen alku oli osaksi television ja osaksi systerin rock'n'roll -levyjen syytä. Niin kuin Bill Haley: mä ajattelin että voi jumalauta. Toi on kova juttu. Mä sekosin nimenomaan siihen kitarameininkiin.
- Sitten kun me saatiin telkkari, niin sieltä tuli Ricky Nelson -show, ja James Burton soitteli siinä. Mä olin että häh! Toi on pakko hoitaa jossain vaiheessa, hah! Mutta en mä saanut skittaa silloin, vaikka pruittasin himasta. Se siirtyi paljon myöhäisemmäksi, kun mun vielä vanhemman siskon mies osti mulle akustisen. Jotain 1962.
- Sitten meillä oli Luparin Eeron kanssa "yhtye" tossa 1963. Siinä vaiheessa olin jo säästänyt fyrkkaa ja kinusin mutsilta lisää ja ostin jonkun Höfnerin. Siitä se alkoi. Meillä oli Eeron kanssa kaksisteen sessioita himassa. Sillä oli sellainen mankka josta pysty soittaan skittaa läpi. Siinä oli kaikukin. Mä raahasin sinne meidän putkiradion bussissa, ja sit me vedettiin.

Varhaisia vaikuttajia

- Ei ensimmäinen, mutta ensimmäinen bändi joka teki jo keikkaa ja levyjäkin oli toi The Needles. Musiikillisesti se oli sen ajan rhythm&bluesia; Rolling Stonesia ja Kinksiä. Mutta oli meillä toki ohjelmistossa ihan Chuck Berryn biisejä semmoisenaan. Laulaja oli sentään tutkinut sitä, niin että oli meillä matskua ihan rapakon takaakin, eikä pelkästään matkimalla matkittuja.
- Kuvittele, miten valkoisille pojille kävi Amerikassa. Raukat eivät huomanneet naapurinsa musiikkia, vaan piti käydä Lontoossa kuuntelemassa! Kun brittibändit ensin kaivoi sen musan jenkeistä, niin sitten se levisi Englannista takaisin jenkkeihin!
- Silloin kun mä Burtonia ja näitä kuuntelin, niin siinä vaiheessa en tiennyt bluesista vielä yhtään mitään. Se oli kyllä Ricky Nelsonin, Bill Haleyn ja Elviksen varassa koko juttu. Sitten vasta oikeastaan kun Clapton kolahti sillai että huh! Mitäs tää Mayallin homma oikein on, ja Fleetwood Macit ja nämä tuli kelattua, niin sen jälkeen alkoi ymmärtää, että ei tämä ole ainoa juttu. Alkoi löytyä informaatiota. Sitten alettiin kuunnella Elmore Jamesia ja kaikkia näitä.

Stagen kutsu saa vaikka basistiksi

- Olen mä lukenut musiikkitiedettä apron verran, että siinähän tuli noita teoreettisia aineita. Mutta kyllä mä katson, varsinkin jos puhutaan kitaransoitosta, olevani täysin itseoppinut.
- Mulla oli kyllä kolmekin opettajaa. Niistä pitkäaikaisin ja merkittävin oli Ingmar Eklund, joka soitteli Humppaveikossa. Se oli hämmästyttävä. Me soitettiin ihan kaikkea: jatsibiisejä, bluesia. Sillä äijällä oli hyvä meininki, todella. Mutta sitte bändin myötä se jäi, tämän The Needles:in; siihenhän mä menin basistiksi. Samaten sitten sen jälkeen soitin bassoa Dannyn kokoonpanossa, jossa oli Ronnie Österberg, Timo Lindström ja Kaj Westerlund.
- Mun ensimmäinen kitaristin paikka ammattimuusikkona oli The Boys -yhtye 1967. Olin kyllä aloittanut kitaralla, mutta kun Needlesissä oli jo kaksi kitaristia, ja kun ne sitten tarjosi mulle basistin paikkaa, niin enhän voinut kieltäytyä. Se bändi oli jo silloin esillä sen verran, että siinä oli se houkutin: nyt mä pääsen stagelle! Se oli niin tärkeää että pääsi keikoille ja mukaan siihen juttuun ylipäätään; mähän olisin soittanut vaikka suutani että olisin päässyt lavalle.

Kitara kouraan ja syylliset esiin

- Mullahan olisi varmaan ollut töitä basistina vielä pitkäksi aikaa, esimerkiksi Dannyn kokoonpanossa. Olin siinä mukana ihan kesän alkuun, ja sitten olisi ollut tulossa kesäshow. Mutta mä meninkin päiväduuniin ja vaihdoin kylmästi basson kitaraan, ja syy oli herrat Jimi Hendrix ja Eric Clapton.
- En enää mieltänyt bassoa omakseni. Mielenkiinto kitaraan oli suurempi. Kun olin kuitenkin sentään soittanut sitä myöskin ollessani basisti jatkuvasti kehittänyt itseäni.
- Muusikot jotka eivät tienneet mun kitarataustastani yllättyivät kun mä menin Boyseihin soittaan, että "mistäs toi putkahti tohon?" ja "hetkinen, soitat sä skittaa?" Selitys oli se, että mähän olin jo kitaristi; soitin sitä koko ajan siinä keikkojen lomassa. Ja kun tuli tukutettua sitä bassoa, niin mä kuitenkin salaa ajattelin että someday, hah hah, mä näytän noille...

Opettaja studiossa

- Oikeastaan koko tämä opetushomma alkoi silloin, kun Järvisen Klasu laittoi puljun pystyyn 1972. Täällä oli Wibergin Olle ja Sarkion Raikka. Ne oli semmoisia vanhempia hemmoja jo silloin. Nuorempia kysyttiin mukaan, ja siinä vaiheessa kysyttiin ensin mua, ja sitten Luparin Eeroa, ja samaan aikaan Leivon Jakkea bassoon.
- Mulla ei ollut silloin alussa paljon oppilaita. Mulla oli bändejä opetettavana, ja sitten heti perään aloin opettaa muutamia kitaristeja. Keväällä 1976 muutin pois Helsingistä eikä mulla ajokortittomana enää ollut mahdollisuuksia hoitaa tointa. Mulla oli siihen aikaan aika paljon studiohommia.
- Oikeastaan toi Paroni Paakkunainen toi mut mukaan näihin sessio-juttuihin, ja kun siellä sitten alkoi olemaan, niin muutkin alkoivat käyttää. Sitten vuodesta 1970 tein kymmenen vuotta niitä hommia aika tiheästikin, ja oli myös teatterissa töitä, joten en hirveästi keikkoja tehnyt. Mitä nyt sitten jotain Hectorin rundeja.
- Sitten tuli tämä "next generation" eli Juha Björniset ja Kassu Haloset muun muassa. Tuli näitä uusia sovittajia jotka toi omia jätkiään, Louhivuoren Jannet ja muut. Niin se vanha kaarti joka sovitti ja buukkasi bändejä, kuten esimerkiksi Nacke Johansson, alkoivat väistyä ja pikku hiljaa jättämään kentän. Ja sitä mukaa mullakin ihan selvästi vähentyi duunit. Silloin aloin harkitsemaan, että voisi olla pitemmän päälle järkevää taas jatkaa noita opetushommia.
- Siinä vaiheessa Karvosen Reiska pyysi mut Sibelius-lukioon, ja olin siellä viisi vuotta. Siten pyydettiin teatterikorkeakoululle, ensin ihan vain liidaamaan tota kitarahommaa. Teinkin sitten niin, osittain päällekkäin Sibelius-lukion kanssa. Mutta sitten Wesalan Eetu jätti paikkansa kesken kauden ja ne jäi ilman musiikin lehtoria, niin mulle sanottiin, että hae sitä paikkaa.
- Se oli niitä Turkan aikoja. Mä olin jo tehnyt sinne musiikkiproduktion Saarelan Ekin kanssa, niin että mulla oli siellä jo tavallaan näyttöä, ja olin tehnyt sitä kitaran opetusta. Siltä pohjalta mua pyydettiin sinne.
- Mä jouduin sitten hakemaan opetusministeriöltä oikeutta opettaa korkeakoulussa, kun mulla ei ole mitään sellaista koulutusta. Sain sitten sellaisen erikoisluvan, tai semmoisen plakaatin, jossa todettiin että "taiteelliset ansiot katsotaan riittäviksi", että mä voin opettaa. Sain sen duunin sitten viideksi vuodeksi, alkoi 1984 ja loppui 1989. Sitten tulin takaisin Ogeliin.

Rockroots-kitara

Nono Söderbergin Rockroots-kitarakirja julkaistiin vuonna 1994.
- Kyllä siinä kirjassa on kaikkea sitä, mitä on itse tullut koluttua, ja sitten se materiaali on muokkautunut ja kehittynyt sen mukaan mitä on itse opettanut, ja tehnyt opetustarkoitukseen. Että ei siinä mitään suoria lainoja ole, jo ihan tekijänoikeudellisista syistä, mutta niillä tietyillä tyyleillä tehtyjä juttuja.
- Siinä on sekä komppi- että soolojuttuja, eri staileja: blues, rock'n'roll, jazz, kantri... Pikkuisen kaikkea mikä sivuaa tuota roots-osastoa. Komppipuolella on kaikennäköistä: shufflea, Stevie Rayn tyylistä jatsikkaampaan, ja on siellä ihan iskelmäkomppiakin, reggaeta, ja kantri-pikkaukset, joitain funky-komppeja ja joitain vaikeitakin soolo-juttuja, kun mennään sinne kantri-puolelle, sitä pili-pili osastoa. Ne on aika ongelmallisia kun on paljon venytyksiä ja kova tempo. Komppilevy tulee siinä mukana. Pille Peltonen soittaa bassoa ja Jari Kettunen rumpuja.
- Ainakaan vielä ei ole kukaan kollegoista tullut lyömään korville, päinvastoin. Ja on tullut jopa sellaisia mulle tuntemattomia ihmisiä kiittämään, jotka itse opettaa. Että tämä tuli hyvään rakoon, on ollut tällaisen puute. Kaupat on vaan pullollaan näitä speedmetal licks -juttuja, pohjalta että käydään läpi, mitä joku tähti on soittanut jollain levyllä.

Levy

- Tämä Hot Wires on meikäläisen kolmas soololevy, ja se saatiin viimein julkaistuakin Goofin-merkille. Pulliaisen Esa ja Anttilan Vesa sitä ovat olleet tuottamassa. Soittajina on Laastolan Tapsa rummuissa, Peltosen Pille bassossa, ja Anttila on soittanut jotain komppeja ja keyboard-juttuja. Ne on Pulliaisen kanssa lisäillyt sinne joitain mattoja ja sample- vibrafoneja kun on siltä tuntunut.
- Tästä levystä tuli väkisinkin sellainen hatunnosto vanhoille mestareille, vaikkei siitä nimenomaisesti mitään tribute-juttua lähdetty tekemään. Mutta kun tutki tapoja tehdä ja arrata, niin siihen tuli sellainen mestareitten henki. Siis ei mitään matkimista, vaan samaan henkeen tehtyjä; Duke Robillard ja Danny Gatton ovat tehneet paljonkin vastaavia.
- Siinä on sellaisia James Burton, Chet Atkins ja Les Paul -vaikutteita. On siellä vähän Djangonkin tyyliä, ja neliääninen sovitus Säkkijärven polkasta vähän Bill Haleyn tyyliin. Joitain jazzstandardeja ja myös vähän gospelvaikutteita. Levyn neljästätoista raidasta kahdeksan on mun omia.
- Yhtään keikkaa ei ole vielä tehty sen materiaalin pohjalta. Levynjulkistamiskeikkakin aina vaan siirtyi ja siirtyi kiireitten ja soittajien vaihtumisen takia, ja sitten se ei enää ollutkaan ajankohtaista... Vakavasti on aikomus kyllä. Putkisen Ykän kanssa ollaan treenattu nyt toistaiseksi kahdestaan. Mukaan tulee Tomi Tuomi rumpuihin ja Patrick Furu kontrabassoon. Siis kaksi skebaa, rummut ja basso, sitä levyn materiaalia, ja samanhenkistä, mitä olen tuossa aikani kuluksi kirjoitellut. Ja vähän anarkistisemmin arrattuja jazzstandardeja.
- Nyt mä olen jo suunnittelemassa uutta levyä. Ja Kapteeni Nemo on jälleen kasassa. Me ollaan tänä kesänä Järvenpään Puistobluesin suomalainen pääesiintyjä. Puistoblues halusi välttämättä, nyt on niitten juhlavuosi, 20 vuottako se nyt on. Kallio Horns tulee tukemaan sille keikalle. Nemo on myös tehnyt neljän biisin EP:n joka tulee Rytmi-lehden väliin. Ei olla pidetty mitään meteliä lisäkeikkojen suhteen, koska luvattiin Puistobluesille olla tekemättä mitään ennen sitä. He toivoivat, että me tehtäisiin avaus siellä, ja musta sen on erittäin kohteliasta, että me tehdään se niin. Me ei siis tulla tekemään mitään ennakkokeikkaa, mutta sen seitsemäs kuudetta jälkeen voi tapahtua mitä vaan.

Tutkimusta

- Mä saan jonkun ahaa-elämyksen jostain kuulemastani ja näkemästäni. Esimerkiksi kun olin katsomassa Pat Methenyä Porissa, niin oli elämys nähdä sen kitaran ja plektran käsittelyä ja sitä, miten se käytti legatoa. Sain intoa ympätä sitä omaan soittoon.
- Yhä edelleen tulee jotain, mitä haluaa lähteä tutkimaan. Esimerkiksi, kun soitin Boyseissa, niin en vielä tajunnut tätä juttua, joka on mulle nykyään hyvin tärkeä, että kitaristin roolin ei tarvitse olla karkean kaksijakoisesti soolo taikka komppi. Se voi olle kaikkea siltä väliltä.
- Kun sitten läksin tsekkaamaan tuota Freddie Greenin komppimaailmaa, niin ensi kuulemaltahan siinä ei tapahdu juuri mitään. Se on vaan semmoista naksetta. Mutta kun rupeaa kuuntelemaan niin kyllähän siinä tapahtuu. Se on sellaista hyvin komppiin ja bassoon kytkeytyvää soittoa, ja se kuljettaa niitä sointuja sellaisilla vähillä käännöksillä, mut koko ajan siinä on se äänenkuljetuksen idea. Ja ne soinnut ei ole mitään barre-kamaa, vaan sellaisia muutaman äänen juttuja.
Kuuntelemalla ja kaivamalla kaikkea kirjallista matskua mä olen käynyt sitä läpi. Mutta ei sen siihen tarvitse rajoittua että käy katsomassa mitä muut on tehneet. Sitten kun saa langan päästä kiinni, voi alkaa tehdä omia juttuja siihen tyyliin. Mä olen tehnyt näitä bassokulkujuttuja kompissa paljonkin erilaisiin sointukulkuihin, ja käyttänyt sitä sitten r&b- juttuihin sovellettuna.

Käsityöläinen

- Kaikessa eteenpäin vievä voima on into tehdä, tutkia juttuja lähtökohtana kitara. Kiinnostaa ihan miten kitaralla on tehty juttuja, mennä historiaan kaivamaan niitä asioita esille. Oikeastaan tällä hetkellä voisin sanoa, että mua kiinnostaa enemmänkin semmoinen läpileikkaus taaksepäin, kuin hirveästi miettiä eteenpäin. Tai kattoo mitä noi kundit tällä hetkellä tekee...
- Mua on vähän toi tämän hetken kitarankäsittely ruvennut tympimään. Sen takia olen alkanut tsekkaamaan mitä noi starat on tehneet ennen. En tiedä, se voi olla, että se on tämä ikä, hah haa, on jo ruvennut haikaileen ... mut ei mua henkilökohtaisesti kauheesti kiinnosta lähtee jotain Satrianin jalanjälkiä...
- Mua ei oikeastaan ole koskaan sellainen tietty guitar hero -mentaliteetti kiehtonut. Tämä ei ole ikinä oikein juurtunut mun ajatusmaailmaan, tämä "sairaan nopee" tai jotain uskomattomia juttuja, hirveetä rätinää, tai että ollaan helvetin kovia stagella. Mun näkemys siitä, mitä sen pitäisi olla, on ihan toinen.
- Ei tämä nykyvirtaus ole musta edes hirveästi sellaista kuuntelumusaa. Kyllähän siinä on kikkailua ja kaikennäköistä, jos haluaa sitä tsekkailla mitä kaikkia tekniikoita on olemassa, mutta sehän on kuin lukisi tuoteselosteita.
- Mua kiinnostaa kaikki, mitä kitaralla tehdään. Se kiinnostaa työkaluna, viehättää siis se, mitä ja miten sillä voi tehdä. Tällainen käsityöläisen suhtautuminen siihen tekemiseen.
- Mua ei niinkään kiinnosta esimerkiksi, jos mä tekisin jotain keramiikkaa, että teenkö mä pieniä kukkoja vai jotain lautasia. Ei oo tiedätkö se, vaan se, että miten se tehdään. Sen takia musta ei ole tullut sellaista friikkiä, että pukeudutaan ja soitetaan just niinku... Ja sanotaan vielä että ei noin voi soittaa, täytyy soitta niin kuin tää on vuonna 1953 soitettu. Sen takia mä en ole koskaan hirveen hyvin tullut toimeen ihmisten kanssa, jotka on jämähtänyt johonkin juttuun.
- Sanotaan nyt, että mä arvostan sellaisia jätkiä, kuin edesmennyt Danny Gatton. Se on varmasti kolannut läpi kaikki, ja tietää tarkkaan mikä on mikäkin juttu. Mutta eihän sekään pukeutunut viiskytluvun pukuun ja vetänyt brylgreemeitä päähän ja stagelle. Ei, vaan se teki omat juttunsa, ja niin mäkin haluan tehdä. Sulattaa kaikki ne vaikutteet, ja käyttää niitä siihen mitä kulloinkin tekee.
- Näinhän tapahtuu jazzissakin. Eihän sielläkään kukaan sano, että mä haluan soittaa just niin kuin Ben Webster silloin, eikä mitään muuta. Suomessakin törmää sellaisiin jätkiin, jotka on niin blues, niin blues - niin saatanan blues - ettei mitään. Juuri siksi vedinkin tähän tään Gattonin. Onhan niitä muitakin hyviä esimerkkejä, mutta just tämä, että minkä takia ei saisi sulattaa niitä juttuja, ja tehdä niistä jonkun näköinen. Ei se tee sitä yhtään huonommaksi.

Kuvat: Kimmo Tähtinen