Muusikkojen liiton palkitsema Seppo Hovi toivoo
MONIMUOTOISUUTTA, YHTEISTYÖTÄ JA NÖYRYYTTÄ

teksti: Pekka Nissilä, kuvat: Kimmo Tähtinen

Muusikkojen liiton vuoden 1998 tunnustuspalkinnon saanut Seppo Hovi tekee muusikon työtä monella sektorilla. Sanavalmiin keskustelijan kanssa aloitettiin juttutuokio aivan perusasioista.

Mikä merkitys musiikilla on ihmiselle?
- Länsimaisen kulttuurihistorian aika on osoittanut, että sitä tarvitaan, se on yksi olennainen osa korvin kuultavaa, silmin nähtävää maailmaamme. Se ei kaikille ole tänään erityisen vakavasti otettavaa, pitkään mietityt jutut ovat yhä harvempien herkkua. Jollain tavalla se vanha termi ajanviete on suuri osa, musiikki liittyy enemmän ja enemmän vapaa-aikaan.
Toiseksi, se on valtava bisnes, jota kaikilta osin tuskin voidaan musiikiksi kutsuakaan. Mutta esimerkiksi oopperan muodossa voidaan, ja sehän on monisäikeisin ja -ulottuvin taidemuoto, jossa yhdessä paketissa on enemmän kuin missään muussa.
Musiikin suhteen tällä hetkellä on kuitenkin lievästi pelokas ja pessimistinen olo, kun eteenpäin yrittää katsoa.
Onko ryöstöviljelyä, tapetiksi joutumista?
- Nimenomaan bisneksen alueella näen ne syyt, jotka tähän ovat johtaneet. Maailmanlaajuisesti todella iso myyntivolyymi lyödään 10-15 vuotiaille. Se ei voi olla vaikuttamatta siihen, että hetkittäin ajattelee siinä olevan tämän päivän musiikin, kaikki tämän päivän musiikki - tai ainakin valtaosa siitä. Kvaliteettimielessä se on pieni osa, mutta se kuitenkin levittäytyy useisiin kymmeniin miljooniin koteihin ympäri maailmaa. Liian nuorille myydään.
Muodostuu listoja, joita julkisen palvelun mediatkin soittavat, vaikka se musiikki kuitenkin on tarkoitettukin 10-15 vuoden ikäisille. Luin eräästä tilastosta, että vuoteen 2050 mennessä maailman yli 55-vuotiaiden osuus väestöstä on kasvanut 75 prosenttia, ja alle 55-vuotiaiden yhden prosentin. Väistämätön tunne tulee - itsekin olen kohta 55 - että meille ei tehdä mitään, joka on tässä ajassa. Saadaan elää musiikkeinemme muistojemme varassa.
Musiikki on tärkeä hyödyke, ravintolat soi, lätkämatsit soi, mutta siihen ei kummemmin osallistuta. Onko keskittyneempi ajanvietto sen parissa jäämässä harvojen herkuksi, kun ei ole mahdollisuuksiakaan muuhun?
- On vaikea sanoa "tapetin" latistuttavasta vaikutuksesta, onko se latistavampaa kuin hiljaisuus? En pidä sitä ongelmana, kunhan ei soi liian lujaa. 20-30 prosenttia minun tulonmuodostuksestani tulee, kun soitan yksin pianoa. Sävelmiä, jotka luo sen tapetin, herättää muistoja, yleisön vuorovaikutuksessa toivottuja. Mutta sen pitää tulla sellaisella volyymilla, että siellä pystyy tekemään muutakin. Tilaaja työllistää, ja toisaalta teen illan tunnelmaa hänelle.
Kyllä minua ihmetyttää se, että ammatti-ihmiset - säveltäjät, sovittajat ja muusikot - ovat lähteneet kiinnittämään huomiota kaikkialla soimiseen. Jokuhan sen musiikin aina on tehnyt, eli jostain tulee jollekin jopa rahaa. Hyvä on että soi, ainakin soittajalle.
Nuorisoon pyritään vaikuttamaan paljon, musiikki- ja televisiotuotantoa muokataan sen mukaan. Loppuvuodesta kerrottiin Amerikan MTVn katsojalukujen romahtamisesta, eikä se koskaan kai ole saanutkaan erityisen hyvin mainosmarkkoja, iso raha ei liiku sen ikäpolven toimesta.
- Bisnesmiehen tarkan vainun ohjailemana meitä ikäluokittain opetetaan tiettyihin soundeihin. Kun nuoren hurjin meno rauhoittuu, ja hän alkaa yli 20-25 vuotiaan korvin ja silmin katsoa ympärilleen, ollaan vaikeasti tavoitettavassa ryhmässä. Sellainen ohjelma ja musiikki, jonka parissa 20-45 vuotias kaupunkilaisnainen vilpittömästi viihtyy kiireittensä keskellä tai jälkeen, on paha löytää.
Suomessa se on oivallettu Tangomarkkinoilta nousseiden laulajien unohtaessa hetikohta tangon, lähtiessään tekemään sen markkinakehyksen ja valikoitumisen kautta sitä materiaalia, jonka katsotaan hänelle olevan ominta. Tämä on suurimpia ongelmia tällä hetkellä. Erittäinkin lahjakkaita laulajia löytyy, mutta kun levytuottaja laskee mitä menisi kaupaksi, niin aika helkatin köyhää ohjelmistoa tulee lahjakkaan tulkin tulkittavaksi.
Jukka Kajava kommentoi Emma-gaalaa tiukkasävyisesti, meni liian näkyväksi myynninedistämiseksi. On selvää, että kannustusta tarvitaan, mutta spiikit kertoivat jo milloin seuraava levy on kaupassa.
- Yhtiöt voimakkaasti puhuvat televisioihmisille, että "olisi kamalan kivaa että tämä laulaa niitä mitä on levyllä." Itse joudun tähän aina, vaikka teema on esimerkiksi 50-luku. Joudun selittämään, että "nyt tehdään ihan muusta ohjelmaa, mä haluan kuulla tuon lahjakkaan ihmisen laulavan ihan muuta".
Bumtsi bum kun nyt tavoittaa yleisön, keskimäärin 1, 6 miljoonaa per show on katsojia, niin sinne on selkeää halukkuutta tulla. Siellähän ihan vahingossa joutuu laulamaan ja saa laulaa eri materiaalia.
Mestarit (Kirka, Hector, Pave, Pepe) kun olivat vierainanne, niin näytti kyllä näin kyynisyyteen taipuvan ammattilaisen silmin aika harjoitellulta ohjelmalta.
- Ei harjoiteltu!
Tarkoitan, että omia biisejään lauloivat, valinnat olivat konserttiohjelmistostaan, lopun yhteislaulua myöten.
- Se on se juttu muutenkin. On aiheellista yhden tai kahden vieraan jotain levyhittiä käyttää, jos se on muidenkin laulettavissa. Yllättävyydet ja hauskuudet on syntyneet juuri siitä, että Paula Koivuniemi löytää Laura Voutilaisen laulun, ja Katri Helena ei löydä omaansa, Kaija Pohjola löytää, ja ne yhdessä jatkaa.
Kun on neljä konkaria, jotka osaavat toistensa biisit, niin silloin niitä luukutetaan. Syntyy jotain jos syntyy, kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä on tulossa, ja sanoista nousee ihan mitä vaan. Vaikka se on kuinka tuttu biisi, niin sanasta tai kahdesta ei sitä löydä, kun vihje on keskeltä.
Esa (Nieminen) ja minä vastaamme solistivalinnoista, yhdessä katsotaan keitä tulee. Kaksi ohjelmaa päivässä on maksimi, viimeksi tehtiin yhdeksän peräkkäin. Kuukausia ennen ihmiset on tietenkin varattava. Saamme muutaman avainsanan listan per kisa, ja ne kainalossa menemme harjoitushuoneeseen tuntia ennen nauhoitusta. Ne sanat tulevat esiintymään siellä lauluissa, tai sitten ei, riippuu mitä ehditään ja niin edelleen. Niistä ei pysty arvaamaan mitään laulua, mutta pystyy orientoitumaan siten, että "katsoppas jos tulee sana love,että mitä olisi". Kaksi solistia löytää äkkiä 15 laulua missä se on. Sitten voidaan funtsia, että "minkä niistä vetäisit, jos tulee kohdalle". Ja kun tilanne tulee, niin hän voi silti valita jonkun muun - siitä se hauskuus tulee, spontaanisti.
Korkean tason ammattilaisia valitaan, ja ammattilaisuus on monta eri asiaa. Yksi odottaa, että pääsee vetämään sen yhden bravuurin, ja toinen laulaa joka sanasta jotain. Pientä valmistelua siis on, mutta kaikki on pelissä, ja ihan puhki on lopussa.
- Se on erittäin live, vain jotain yskimisiä leikataan, 45 minuuttia on kesto. Ruotsin Så ska de låta! on tunti ilman mainoksia. Meillä on niin live, että miettimiset on jätetty, inhimillistähän se on. Kunnioitan suuresti suomalaisia laulajia, jotka tulee sinne sellaisenaan, heittäytyvät mahdollisine virheineenkin, toista sataa on jo ollut. Epäsuomalaista rohkeutta.
Viime viikolla (4) oli Anu Hälvä musiikkiteatterin puolelta, pitkän tien kulkija Erkki Liikanen, Jiri Nikkinen rockbändiperinteestä, ja Kaija Lustila, tanssilavaosaaja. Siellä he kohtasivat toisensa. Esimerkiksi Jiri kuunteli jotain valssia, että "enpä taida tuntea", ja sitten tuli Beatlesia, alkuperäissävellajeista, jumankauta ikinä en ole kuullut kenenkään ulko-Beatlesin vetävän vastaavasti!
Miten katselet nyt taaksepäin Tenavatähti-kilpailua?
- Kyllä se kaikkinensa kääntyi lasten onneksi, ja musiikinkin onneksi. Yhdeksän vuotta on ensimmäisistä, ja neljä heistä tulee nyt Bumtsiin. Tasapainoisia, kouluakäyviä nuoria, kuka on tehnyt Sound of musicia, Poikaa ja Ilvestä, kuka dubbauksia - kaikkeen tällaiseen heitä on etsitty. En millään tavalla vanno että se on ainoa tapa, mutta spontaanein kuitenkin, mitä minä olen missään tavannut, onhan täällä laulettu ja kilpailtu muutenkin koko ajan.
- Lahjoillaan he laulavat, niin kuin muutkin. "Opiskelivat" radiosta oikein imemällä, imitoivat kaikki pienetkin yksityiskohdat, ja saivat siihen ehkä jotain omaakin. Repertuaari oli vapaa, kieltämättä ihmettelin Elämää juoksuhaudoissa -valintaa, ja sittenhän Jaken (Salo) kanssa otettiin valta, että voidaan sanoa. Juicen XV yö - mentiin väliin, ja Besame mucho myös, sanottiin, että "on hyviä muita, ota joku toinen". Juoksuhaudoissa- valinnasta kun sanoin, että "on hieman erikoinen", niin sodankyläläinen Matias Sassali totesi, että "niin äitikin sanoi, mutta en laula mitään, jos en tätä". Silloin ajattelin, että mikä minä olen siihen väliin menemään, ja siitähän tuli vielä yleisön suosikki. Voi olla, että se osoittautuu myöhemmin huonoksi valinnaksi, mutta silloin ei ollut. Kyllä he päättivät, mitä lauloivat.
"Osaaminen" - puhtaasti ja rytmisesti ok laulaminen - ei sinänsä riitä, tunnepuoli saa vasta jotain aikaan.
- Tenavatähti tuo uskottavuutta omaan esitykseensä tukeutuen hyvinkin tarkasti esikuvansa esitykseen. Tenavien tulkinnoista käy selvästi ilmi ihailu ja kunnioitus laulua ja sen alkuperäistä esittäjää kohtaan.
Mikä tekee musiikista suomalaista?
- Sibelius jollain tavalla vaan löysi sen 1800-luvun lopulla ensimmäisenä, silloin syntyi suomalainen soundi sinfonisen, klassisen musiikin alueella. Jota sitten Kuula, Merikanto, Madetoja ja kumppanit teki eri lailla. Kevyestä musiikista Jukka Haavisto erittäin hyvin sanoo tästä valinnan mahdollisuudesta, kun kosijoita tuli kahtaalta. Idästä romansseineen, yhdistettynä joskus marssiviin saksalaissaappaisiin, ja lännestä ruotsalainen takapotkusvengi, Amerikasta sulautettu vaaleampi, elegantimpi. Sehän me meinattiin jo hyväksyäkin, mutta idän hurmuri voitti.
Tämänkin päivän syksynsävelissä sykkii se itämaisuus. Suomalaisuutta on osaltaan slaavilaisuus suodatettuna jyhkeyteen, vähän ronskimpaan, muttei niin ääri-ihmiseen kuitenkaan. Kevyen musiikin suomalaisuutta on idästä otetut melodiset, romanttiset tunnevaikutteet, ja tietty raskassoutuisuus, johon hissukseen on sulautettu kaikenlaista pitkin ja poikin tullutta. Myös suomalaisen kansanmusiikin soitinnus ja poljento.
Ajatteletko nyt enemmän Pohjanmaan viuluperinnettä kuin Karjalan lauluperinnettä?
- Nimenomaan, kun ei sanoista puhuta, eli viulu ja tietysti hanuri. Kun sen äänen kuulee, niin heti tulee mieleen, että mahdollisesti olemme Suomessa.
Kun ajatellaan EU:ta, Suomea ja kulttuuri-identiteettiä, niin näetkö suomalaisuuden olevan sitä vientiä, vai onko se jylhä ammattitaito, jolla viedään amerikkapotkua, tai mitä tahansa potkua milloinkin?
- Tuntuu aika vieraalta, että populaarimusiikin alalla lyötäisiin toistuvasti läpi, ilman onnenkantamoisia. Että täältä tehtäisiin säännöllisesti kauppaa Amerikkaan päin, vaikka tehtäisiin mitä. Se on niin vaikeaa minkä tahansa muunkin tuotteen kohdalla. No okei, onhan nyt opittu tekemään kenkäpuhelimia, ja juttu toimii.
Mutta onko kulttuurivienti niin tarpeenkaan? Ammattitaitoahan viedään koko ajan, esimerkiksi iso leegio oopperalaulajia laulaa eri maiden taloissa. Näkyvä osa siksi, että heillä on kysyntää siellä, ja osa siksi, ettei heillä ole töitä Suomessa, mutta silti on siellä töitä. Eli kovaa tasoa on. On kapellimestareita, muusikkoja - äänenjohtajaa myöten löytyy muualla työskenteleviä. Mitalilla on tietenkin kaksi puolta, olisi toki kivempaa, jos hyvät suomalaiset soittajat soittaisivat täällä orkestereissa.
Näetkö kulttuurin, viihteen ja median keskittymisessä uhkakuvia? Isommat ovat yhä isompia, monikansallisuus valtaa alaa?
- Meidän "saarekkeella" voisi olettaa, että joku joka alkaa tehdä pienellä ryhmällä pitäen kulut alhaalla, voi kansallisella tasolla päästä hyviin saavutuksiin. On meillä sentään rahaa käyttäviä kuluttajia muutama miljoona. Siinä on vahvuutemme, yksikään ulkomainen yhtiö ei tee niin hyvin suomalaista iskelmää suomenkielellä kuin suomalainen.
Moninaisemman musiikin kenttä on julkisin varoin tuetussa kulttuuri- ja viihdetarjonnassa. Sen on ulotuttava joka genreen, jos tuotantokoneisto tarvii tukea. On edelleen melko selvää, että konserttiin saa helpommin apurahaa, kun ohjelmisto on liediä ja niin edelleen. Muttei ole ollenkaan selvää, että iskelmäsolisti saa yhtään mitään, kun hän rakentaa estradishow'n orkestereineen, taustalaulajineen, tanssijoineen, koreografioineen, valoineen ja muine laitteineen, ja kiertää sillä konserttisaleja. Enempi vain kommentoidaan, että pitääkö sitä nyt niin suureksi rakentaa, tekisi pienemällä, niin jäisi jotain käteenkin.
Yksi tuotanto, jossa olin itse mukana, sai ESEK-hakemukseen kielteisen päätöksen, ja kommentin, että kun se menee kuitenkin hyvin, ei tarvita riskitukea. Siihen on tietysti vastakysymys heti, että eikö silloin kaikkein pienimmällä riskillä sen turvan voisi antaa, jos kerran jo uskotte, että se menee hyvin läpi? Meidän ei tarvisi kuitenkaan pelätä sitä, että jos missikisat tulee samalle illalle.
Äskettäin joku totesi erään fission yhteydessä, että kyllähän sellaisesta tuleva päällekkäisyyksien purkaminen väistämättä johtaa siihen, että on yhä harvempia korvapareja kuuntelemassa ja päättämässä siitä mitä julkaistaan, ja mitä tehdään.
- Toisaalta tällainen synergiaosasto löytyy aina, sillä puolella näen tämän hyvin tuetun orkesterilaitoksemme. Yhteistoiminnan mahdollisuuksia pitäisi lisätä. Ei yhdistymisinä, vaan tiivistäen yhteistyötä siten, että on orkesteri A, josta muutaman sadan kilometrin päässä orkesteri B eri profiililla, ja ne yhdessä täyttävät alueen ison orkesterin tarpeen.
Toinen juttu on, että veronmaksajilla on oikeus saada parempaa palvelua Suomen sinfoniaorkesterijärjestelmältä, ooppera mukaanlukien. Sinne pistetään rahaa, summana tietenkin vähän, jos verrataan sosiaalipolitiikkaan tai tieliikenteeseen. Mutta mikä on päätetty sivistysvaltion taiteeseen ja viihteeseen laittaa, niin sen sisäinen käyttö voisi olla synergisempää, koko kansaa onnellistuttavampaa, kuin mitä se tänään on.
Tarkoitat radiointeja ja ...
- Jos lähdetään Yleisradiosta, niin siellä on ehkä kaikkein eniten korjattavaa. Missä on se tuotanto, levy-yhtiöiden ulkopuolella toteutettu tallentaminen, jossa saadaan kuulla erilaisten koneistojen yhdessä tekemää musiikkia? Toimintaa, joka ei tuo lukuja viivan alle, mutta jota tarvitaan, ja mitä ei voi muualla ilman hulvattomia riskejä toteuttaa. Aivan käsittämätöntä on Yleisradion neljänkymmenen levyn musiikkivirta-ajattelutapa! Koska me sen rahoitamme, YLEä meillä on oikeus enemmän arvostella kuin kaupallisia. Suurempi huoli minulla aina onkin veromarkkojen käytöstä.
Itseasiassa meillä ei ole oikeutta kuin pöytäkeskustelutasolla halveksia kaupallisten radio- ja tv-yhtiöiden tuotantoa. Tietenkin voimme kieltäytyä ostamasta heidän kanavillaan mainostettuja tuotteita, jolloin he vetävät omat johtopäätöksensä, ja sehän on tosi kova keino.
Jossain päin maailmaa sitä joskus käytetäänkin ...
– Kyllä. Voimme tietysti myös kieltäytyä katsomasta. Jos katsojaluvut romahtavat, niin kyllä johtopäätökset vedetään tosi nopeasti.
Kansallisooppera saisi miettiä sitä, että silloin kun uusi talo avattiin, niin hienosti toinen avausohjelmista oli operetti, Lepakko, joka antoi odottaa Kálmània ja Lehária jatkossa, ja antaa odottaa edelleen! Sen sijaan siellä on nähty mikrofonilaulua, jonka paikka ei välttämättä ole ainakaan tässä vaiheessa ja tällä koulutuksella ooppera. En ole vielä kokenut siellä mitään, mikä olisi mikrofonein muuttunut paremmaksi kuin se, mitä siellä muuten esitetään. Käyn aika usein oopperassa.
Sama oli Hartwall Areenan Aida, siellä iso bändi mikitettynä kuulosti myös isolta syntikalta. Jalous lähti, mutta siinä oli muita arvoja: kymmenet tuhannet ihmiset tuli kuuntelemaan oopperaa, niille jäi siitä ehkä jotakin. Siinä on isompi kasvatuksellinen kuin taiteellinen arvo. Mikrofoni täytyy olla tarkkaan motivoitu asia, jos sitä Suomen Kansallisoopperassa tarvitaan.
Meillä vierastetaan edelleen paljon oopperaääntä, varsinkin naisen laulamana. Se on niin kamalan kaukana populaarista tänä päivänä. Nuorisoiskelmässä ei soivuus ole elementti, nykylaulutyyli on puheesta nousevaa, joskus huudostakin. 60-luvun tangobuumi toi vielä linjakkaita ääniä, niin tämänpäivän Tangomarkkinatkin. Iso duuni olisi saada tuotua sitten oopperan ulkopuolelle upea jalostunut oopperaääni, joka on valtavan työn ja lahjakkuuden takana, rikasta ilmaisua, lajissaan vuosisatoja säilynyttä.
Musikaalilaulantaan mikrofoni kuuluu, se on tarkkaa, jalostunutta laulantaa, jota täytyy tehdä osaavasti, mutta kevyesti. Se on isojen ja vähän pienempienkin teattereiden ohjelmistoa. Hienosti siellä täällä satsataan isoihin bändeihin, sinne voisi suunnata julkista tukea, että saadaan isot jousistot. Sitten sopivasti mikitettynä, josta hyvänä esimerkkinä on mainittava Vantaan orkesteri Martinus-salissa - orkesteri saadaan saundaamaan isommalta, silti elävältä, ei syntikalta. Koulutusta pitää saada äänimaailmaan, että saadaan kavereille akustisen musiikin toistosta tietoa ja kokemusta, että miten asia isonnetaan, eikä kavenneta. Sointi pitää säilyttää, se kun ihmiset on nähneet kolmekymmentä vuotta vaivaa, että siellä on ne yläsävelet.
Myös iso sinfoniaorkesteri on aivan liian harvojen äänimaailmaan hyväksytty. Koneisto, joka on mielettömän rikas, pitäisi keinoja kaihtamatta, nöyryydellä, saada palvelemaan myös suurta yleisöä. Sille kirjoitettua toimivaa musiikkia riittää. Sitä voi sovituttaa ja tilata lisää. Kyse on kulttuurirahojen suuntaamisesta.
Olet ansioitunut televisiodokumenttien tekijänä. Mistä ideat niihin tulevat?
- Esimerkiksi aamukahvimietinnät ovat isosti olleet kuvassa. Ja jännästi sitä huomaa vuoden hissukseen miettimisen jälkeen pyytävänsä jotain ihmistä, joka on ollut kuvioissa koko ajan. Kuoppamäki tai Chydenius esimerkiksi - Chydeniuksesta olisi voinut tehdä ohjelman jo vuosia sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, mutta se idea tuli toissa vuonna mieleen, en tiedä miksi. Se vaan yhtäkkiä kristallisoitui, "herrajumala miten hyviä biisejä".
Useinhan minä olen tehnyt vähän vanhemmista, eli se musiikki vaan on alkanut osoittaa säilyvyyttään, ja yhtäkkiä se osuu. Mutta olen MTV:n duunari, jonka pitää saada katsojia ohjelmilleen, en voi tehdä ainoastaan aus Liebe zu Kunst, joten siihen pitää yhdistyä jotain, joka popularisoi tätä juttua. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikkia pitää ryhtyä esittämään eri tavalla, toisin kuin säveltäjä on tarkoittanut, että se myisi. Yritän löytää katsojia imevän koneiston sitä musiikkia tekemään, sellaisena että säveltäjä sen allekirjoittaa.
Ei ole helpompaa kuin lähteä jututtamaan, ja soittaa musiikki just niin kuin se aina on ollut. Eroa muihin dokumentteihin haetaankin siitä, että pitää saada sitä populariteettia. Koen tämän myös vahvasti niin, että mitä useammalle se menee jakeluun, niin tulee tämä taidekasvatus ja tiedottaminen mukaan. Toisaalta se on saatava dramaturgisesti sulavaksi, elämyksiä tarjoavaksi niinkuin viihteenä.
Tiedonvälityksen hyvänä pohjana on se, että toinen pitää saada tajuamaan itse keksivänsä asioita. Ei tarjottuna, vaikka juontaisi, vaan keskustellen katsojan kanssa. Sehän ei ole mitään jumalansanaa, vaan asiaa taiteesta, kulttuurista, viihteestä - kentästä, jossa erittäin vahvana kriteeriona on yksilön maku, vastaanottajan kyky, halu ja maku. Juonnoissa kerron asioita, jotka on tapahtuneet, enkä ilmoita, että "nyt tulee hyvää musiikkia". Olen mielestäni löytänyt oikeutuksen niille, editin päättyessä on voitu todeta tuotantoryhmän kanssa, että tämä oli tehtävä.
Satsaukset on kuitenkin isoja. Minulla on hyvin suuri luova vapaus MTV:ssä. Seuraava valmis ohjelma tulee pääsiäisenä, jututin Paavo Einiötä ja Mosse Vikstedtiä. Sen ohjelman kautta taas tiedostin niin paljon paremmin mistä on ollut, ja mistä nyt on kysymys, mistä on menty mihin ja miksi.