Pekka Nissilä

SADOIN SUOSIKEIN 12b

Eino Grön Soi maininki hiljainen (Warner/Fazer)
Tapani Kansa Muuttuvat laulut (Warner/Fazer)
Kristian Näin on (Warner/Fazer)
Kake Singers Mäntsälä mielessäin (Warner/Fazer)
Neumann Naiselleni (Warner/Fazer)

Kahden tanssilavan luona

Warner/Fazerin mittava 20 Suosikkia -sarja on joidenkien artistien kohdalla jo neljän edition mittainen, ja Eino Grönin Soi maininki hiljainen liittyy nyt tähän kategoriaan. Esitykset ovat kotoisin kahdelta Jaakko Salon sovittamalta levyltä, eli Bandoneon (1987) ja Mustarastas (1989). Salo on myös kirjoittanut hihanuotit, joihin on - ensimmäistä kertaa tässä sarjassa - liitetty kokoonpanoluettelot. Siitä erityispisteet!

Edellisestä Grönin kokoelmasta kun kirjoitin, niin mainitsin "välistä" puuttuvan juuri näitä, joita nyt siis löytyy. Mukana on muunmuassa Carlos Gardelin ohjelmistoa suomeksi (kääntäjinä Hämäläinen, Virtanen ja Piippo), Chydeniuksen mainiot Mustapään teksteihin tehdyt tangot, ja albumin päättävä aivan loistava Salon habanerasovitus Armandolan Sinisestä huvimajasta, Helismaan tekstillä. Toinenkin Salon sovitus nousee tästä laadukkaasta saldosta esiin. Erkki Melakosken vuonna 1972 Tauno Suurelle Larin-Kyöstin tekstiin tekemä Erotessa on muutettu alkuperäisestä 1/16-beatista nopeasti kolmeen meneväksi, ja toimii upeasti.

Mukana on myös laulelmia, ja sellainenkin arvokas löytö, kuin Kim Kuusen Hiljainen laulu, bossaksi väännettynä. Alkuperäinen löytyy unohdetulta Kuusen albumilta Kahlaajatyttö vuodelta 1978, solistina Pihasoittajista tuttu Arja Tiesmaa. Saammekohan sitä koskaan CD-muodossa käsiimme? Samalta levyltä muuten löytyy myös Kari Rydmanin laulama Mustapään Viimeisestä illasta, johon Chydeniuksen ja Monosen lisäksi on tarttunut siis Kim Kuusi.

Monenlaisia lauluja

Tapani Kansan kolmas 20 Suosikkia -kooste Muuttuvat laulut noudattaa edeltäjiensä tavoin laulajan urakehitystä koko Scandia/Finnlevy/Fazer -ajalta. Tätä en voi pitää hyvänä ratkaisuna, kun muutama kokonaiskatsaus jo markkinoilla on, enkä etenkään siksi, kun muutama aikanaan kokonaisuutena julkaistu äänite on nyttemmin hajautettu vähintään kolmelle kokoelmalle. Ja näinollen lienee turha toivoa, että alkuperäistä kokonaisuutta tulisi sellaisenaan uusintajulkaisuna.

Hihanuotteja ei tähän kolmanteen(kaan) katsaukseen ole katsottu tarpeelliseksi laittaa. Materiaali on siis vuosilta 1969-86, sovittajina Jukka Linkola, Olli Heikkilä, Jaakko Salo, Kaj Westerlund, Kai Kuittinen, Esko Linnavalli sekä maestro itse, useammalla näytteellä.

Nimenomaan Jukka Linkolan kanssa tehty kokonaisuus vuodelta 1982 olisi ansainnut uudelleen tulemisen sellaisenaan. Olli Heikkilän näkemys Roger Whittakerin hitistä Mä unta näin (I dreamed a dream/Reponen/1972) nousee esiin yllättävällä viuluintrollaan, ja Kansan laulutulkinnassakin on jotain. Edelleen suosittuna keikkaratsuna kulkeva Ricky Nelson -cover No niin, Mary-Lou löytyy vuodelta 1976, Kuittisen twistinä.

Kansan omat arrit jäävät valtaosaltaan unohdettaviksi. Kaunis nainen (Orbison/Puhtila/1986) hukkaa draamansa menemällä kaksi kertaa B:hen, ja Svengi-Mary (Fogerty/1971) on melkoinen poppis, jossa on lisäksi Kansan omatekemä teksti, sieltä karmeimmasta päästä. Toisaalta, Merisairaat kasvot (Brooker/Lindström/1986) kulkee maestron laittamana triolisykkeellä, ja lisäksi hillitystä otteesta nousee oudosti aika hyvä tulkinta! Ainoastaan artikulaation "varjoon kalpean" -tyyliset mokat häiritsevät. Myös Kun hämärtää (Ram/Nevins/Dunn/Puhtila) samalta vuodelta - samoin aika iisi, jopa hidas - luo hienon tunnelman.

Jos siltä näyttää

Ensimmäinen Syksyn Sävel -kilpailu järjestettiin 1968, ja sen solistivoittaja oli Kristian, oikealta nimeltään Bengt Huhta. Kyseessähän on sävellyskilpailu, joten voittosävelmän nimi oli Näin on. Säveltäjä (ja myös sanoittaja) oli Aarno Raninen, joka pitkälle sitten huolehtikin Kristianin levytysten ilmeestä. Raninen onkin sovittanut näistä lauluista 13, toiseksi kipuaa Esko Linnavalli viidellä. Kokoelmalla on Kristianin koko tuotanto vuosilta 1968-71, myöhemmin tuli vielä muutama single ja kaksi LP:täkin, ne molemmat tosin englanniksi.

Tästä Discophon-yhtiön tuotannosta ei lauluja riitä kuitenkaan 20 suosikiksi, kun oikeasti menestyneitä oli vain muutama, ja edes jotenkin kestävyyttä osoittavia lisää samoin vain muutama. Joihinkin koosteisiin niitä olisi voinut jokusen noukkia, kokonainen kakku tuntuu hieman oudolta julkaisupäätökseltä. Kun nimittäin löytyy samoista holveista vielä kaikenlaista, minkä olisi jo odottanut esiin tulleen!

Kuuntelun myötä alkaa tuntua siltä, että täysin ylhäältä johdetun tuntuisesti Kristiankin joutui laulamaan. Materiaali ei useinkaan tunnu "omalta", ja esimerkiksi jonkinlainen tomjonesmainen voimaote painaa väkisin päälle. Heti kun ote on iisimpi, alkaa kuulokuva parantua. Näkemiin vain (Never my love/Addrisi-Savinainen) vuodelta 1969 kestää edelleen aika hyvin, paremmalla tekstillä se olisi aivan käypää kamaa. (Kuuluuko stemmalauluissa taustayhtyeessä vaikuttanut Pave Maijanen?) Saman vuoden italiacover Vapaapäivä svengaa myös aika hyvin, ja Puhtilan tekstihän kyllä kulkee.

Mukana on myös standardiosastoa, muunmuassa edelleen suosittuna keikkaratsuna kulkeva (tuon olen kuullut jossakin! -lat.huom.) Ricky Nelson -cover No niin, Mary-Lou. Parhaan kuvan jättää - myös italiacover - Se syntikö on? vuodelta 1971. Esko Linnavallin arri kulkee latinfeelillä, rumbaan päin kallellaan, ja Pertti Reposen teksti toimii. Joku Kari Tapion kaltainen tulkitsija saisi tällaisesta tosi paljon irti.

Kake ja Jore ja niiden kaverit

Teatterikoulukaverukset ovat useinkin saaneet aikaiseksi erilaisia projekteja, jotka silloin tällöin nousevat opiskelijaympyröistä valtakunnalliseenkin valokeilaan. Syksyn Sävel -kilpailun karsituista esityksistä nousi vuonna 1978 esiin Kake Singers, jonka ensisingle Kakerock/Me halutaan olla neekereitä nousi hitiksi. Ryhmä teki nopeasti LP:n, televisio-ohjelman, kesäkiertueen, poistuen sitten takavasemmalle. Toinen albumi tuli vielä ikäänkuin lähtiäislahjaksi. Kertalaakiksi ryhmä oli tarkoitettukin, johtajansa (ja pääasiallisen tekstittäjänsä) Olli Tolan mukaan musiikilliset taidot eivät vitsiä pitemmälle olisi riittäneetkään.

Ensimmäinen albumi, Me halutaan olla ... myi peräti kultaa, ja toinen single, Mäntsälä mielessäin, muodostui tosi hitiksi. Tolan ohella toinen kantava voima yhtyeessä oli Jukka Nurmela, johon on saattanut musiikkiympyröissä törmätä myöhemminkin, kuten myös yhtenä naissolistina vaikuttaneeseen Ulla Tapaniseen. Keskeinen lauluaarteisto on nyt siis CD-muodossa. Mukana ovat niin kertakäyttövitsit kuin kestävämmätkin vedot, viimemainittuihin lukeutuvat ilman muuta kansanmusiikkiaiheiset Vaivaisen valitus sekä Ovelan pojan polska. Musiikillinen ilme kääntyi turhan usein rock-kaavan varaan, joten lavaesityksinä helposti sfääreihin nousevat pastissit tyyliin Ollaan kahden lällällää jäivät vähemmistöksi. Satiiri on vaikeampaa kuin parodia.

Kuutamolla

Dingon solistina ja lauluntekijänä maineensa luonut Neumann julkaisi nopeasti bändin hajoamisen jälkeen materiaalia omalla nimellään 80-luvun puolivälissä. Parhaiten taisi saada suosiota Moody Blues -yhtyeen ohjelmistosta käännetty Naiselleni (For my lady/Thomas). Dingon aikana syntynyt työ- ja ystävyyssuhde Pave Maijaseen jatkui, Paven toimiessa jatkossakin vankkana oikeana kätenä Neumannin levytyksissä vuosikymmenen loppuun. Vahvaa sovitusapua tuli myös Kari Reimanilta, jonka asiantuntemus kelttimusiikin suhteen sopi kuvaan mainiosti.

Tämä Neumannin kokoelma pohjaa vahvimmin juuri 80-luvun loppupuolen materiaaliin, albumien Albion (1986) ja Kotiinpaluu (1989) lisäksi lyhytikäisen S.E.X. -yhtyeen ainoaksi jääneeseen albumiin (1987). 90-luvulta on mukaan kelpuutettu vain neljä laulua, joista kaksi on lisensoitu EMIlle 1992 tehdyltä albumilta Tähti ja meripoika. Se taas julkaistiin samaan aikaan, kuin miehen pitkälle tyylitellyt, samannimiset muistelmatkin. Karkeana tyylivirheenä tähän on mukaan päässyt ennen Dingoa yrittänyt MAC, jonka singleraidalle Suomi itkee (1981) olisi taatusti löytynyt joku muu kokoelmapaikka. Jälkeen Dingon kun liikutaan, niin vaikkapa singleraita Joulu autiotalossa (1989) olisi sopinut tilalle, esimerkiksi.

Neumann on suomipopin surullisen hahmon ritari. Kerran osui kaikki jonkin aikaa kohdalleen, ja sitten enää ei, eittämättömästä lahjakkuudesta huolimatta. Viimeistelemättömyydestä antoi Juha Vainiokin miehelle palautetta, ja kuuleehan sen - aina siellä täällä jotain pientä, joka tökkii. Maijanen on miehen kyvyt parhaiten oivaltanut, eli ettei paukut riitä rokkenrolliin, vaan intiimimpään ilmaisuun, ja britti-, jopa kelttiperinteestä ammentamiseen. Veri kuitenkin silloin tällöin vetää isoille estradeille, eikä muutaman vuoden takainen comeback aivan mahdottomalta kuullostanutkaan, mutta taannoinen Areena-keikka oli jo aika surullista kuunneltavaa.

Aloitusraita Mennään hiljaa markkinoille (Neumann/1985) tuo jo kaiken esiin - herkkä brittivaikutteinen folkbiisi akustisen kitaran varassa, mutta vielä ärsyttävä mäkätysvibra laulussa. Albionin esimerkit seuraavalta vuodelta toimivat kaikki, erityisen hieno on Reimanin hieman amerikammaksi slideineen arraama Mennyt maailma (Neumann). Maijanen korjaa osaltaan potin työstämästään Kohti kesää (Neumann) - toimiva urkupiste, B:ssä hyvä stemma, ja pientä kasvua. Kotiinpaluu-albumin paras näyte on Sumujen silta (St. John/Neumann), vahvalla kelttisoundillaan. S.E.X.:in kolmesta näytteestä erottuu mielestäni edelleen bändin paras saavutus Uuden aamun kitarat (oma), nopea 1/8-rock. Tommi Lindellin tuottamat Tähti ja meripoika -näytteet ovat enemmän popin puolella, Georg Kajanuksen Lasi samppanjaa erottuu toki edukseen, mieshän on mainioita lauluja tehnyt aimo läjän.

Kolmen vuoden takaa tulevat kaksi viimeistä näytettä ovat molemmat tavallaan mielenkiintoisia. Ensimmäinen on Tim Hardinin klassikko If i were a carpenter, josta Neumann on käännökseensä ottanut vain jotain perusfiilistä, eli kysymyksessä ei olekaan käännös (toisin kuin Jukka Virtasella oli Vesa-Matti Loirille vuonna 1973). Tässä onkin sitä tökkivää osastoa melkein jonossa: teksti vaihtaa kertojan minämuodosta passiiviin surutta keskenkaiken, tai (epä)riimittää esimerkiksi "verhoaisin/haluaisit". Päätösraidan Kuutamokeikka mielenkiinto on siinä, että se on aikanaan Maijaselle tehty, ja vasta myöhemmin kuulimme tekijän version. Aika hyvin sekin kulkee, arri on Esa Niemisen. Ainoastaan älytön "beibe" leadlaulun lopussa pudottaa pisteitä.