RAHOITUSYHTIÖT JA TEKIJÄNOIKEUDET

Amerikkalaisten rahoitusyhtiöiden mielikuvitus ei tunne rajoja. Elokuva-alalla on tavallista se, että ainakin osa riippumattomien tuottajien elokuvien oikeuksista on rahoittajien hallussa, kunnes break-even on saavutettu. Muutamat rahoitusyhtiöt ovat kehittäneet ideaa edelleen ja alkaneet laajentaa sitä musiikkibisnekseen.

Elokuva- ja musiikkialojen erot tekijänoikeuksien hallinnassa tekevät itse asiassa musiikkibisneksestä kiinnostavamman kentän kekseliäille toimijoille. Elokuva-alalla tuotantojen taloudelliset oikeudet kasaantuvat tuotantoyhtiölle. Äänitteissä vastaavat oikeudet sitä vastoin jakaantuvat jo tekijänoikeuslain perusteella useille tahoille. Näin tapahtuu jopa USA:ssa, joka ei varsinaisesti ole tekijänoikeuksien mallivaltio.

Yksityisillä tekijöillä ja muusikoilla, heidän omistamillaan kustannusyhtiöillä ja heidän perikunnillaan on hallussaan suuria katalogeja ja suuria vuosittaisia tulovirtoja. Joissain tilanteissa toimijat saattavat tarvita suurempia summia ja yksi keino saada rahaa on diskontata tulevia rojalteja. Tavallisin vaihtoehto pääoman hankkimiseksi on perinteinen kustannussopimus, jolloin luovutaan osasta tuloja ja vastineeksi saadaan osa itselle tulevista rahoista etukäteen.

Taloudella on taipumus keskittyä ja kataloogitkin tyypillisesti kerääntyvät kustannusyhtiöihin. Varsinkin perikunnille on usein ollut vaivattominta myydä vainajan teokset suurille kustantajille kertakorvauksella. Vaihtoehdot esimerkiksi perintöverotuksen rahoitusta mietittäessä ovat olleet vähissä. Jotkut pankit saattavat myöntää lainoja tulevia tekijänoikeustuloja vastaan, mutta tällöinkin kataloogin arvostus vakuutena on murto-osa sen todellisesta arvosta. Lisäksi saatetaan vaatia lisävakuuksia. Tämä johtuu osittain pankkien luontaisesta varovaisuudesta, mutta myös asiantuntemattomuudesta epätavallisen vakuuden suhteen.

Myytäessä artistin omistama kustannusyhtiö tai osa artistin kustannusoikeuksista, hinnoitellaan kataloogi yleensä menneiden vuosien tulovirtojen mukaan. Vakiintuneiden kataloogien kohdalla alan käytäntönä on tarkastella esimerkiksi 5 edellisen vuoden tuloja ja asettaa kerroin välille 8-12. Jos kataloogin tulot ovat olleet keskimäärin miljoonan vuodessa, voidaan myyntihinnaksi olettaa 8-12 miljoonaa. Kertoimelle voidaan löytää vertailukohtia pienyrityskaupoista. Ostaja saattaa nähdä ostettavassa omaisuudessa paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, jolloin investointi kuolettaa itsensä varsin nopeasti.

USA:n vakuutus- ja pankkimaailmassa on miltei kaikki mahdollista. Lähes kaikki mahdollinen on vakuutettavissa ja kaikenlainen omaisuus tai tulovirta on muutettavissa lainan vakuudeksi. Jokaisella transaktiolla on omat erikoistuneet osaajansa ja heillä omat hintansa. Pankkimaailman ilmiöitä 90-luvulla USA:ssa on ollut tulovirtojen arvopaperistaminen. Pienet luotonantajat, kuten kulutusluottoja tai asuntolainoja myöntävät pankit ovat siirtäneet luottojaan eteenpäin suuremmille yksiköille. Nämä ovat keränneet lainoja (vakaaksi arvi-oituja tulovirtoja) isoon salkkuunsa ja muodostaneet niistä tietyntasoisen riski/tuotto-suhteen lupaavan arvopaperin. Tälle arvopaperille on voitu saada riskiluokitus alan yhtiöiltä ja täten myydä edelleen esim. vakuutuslaitoksille, jotka hakevat salkkuunsa tiettyä tuottoa tietyllä riskitasolla.

Rahoitusinstrumentteja kehitellään kaiken aikaa ja kehitys on johtanut siihen, että myös rojalteja ja niihin verrattavia tulovirtoja voidaan käyttää lainojen vakuutena. Mikäli nämä tulot ovat tarpeeksi suuria ja vakaita, voidaan niiden pohjalta muodostaa arvopaperi ja hakea sille riskiluokitus. Koko maailmankin mittakaavassa löytyy kuitenkin vain harvoja artisteja, joiden tulovirrat voidaan arvopaperistaa yksinään. Vaihtoehtoisesti voidaan kerätä samaan salkkuun useampien artistien oikeuksia, arvioida niiden riski/tuottotasot erikseen ja saada näin suursijoittajia kiinnostava lainapaperi.

Alan uranuurtajana on toiminut New Yorkilainen investointipankkiiri David Pullman. Hänen johtamansa Pullman Group järjesti ensimmäisen varsinaisen rojaltivirran arvopaperistamisen musiikkibisneksessä. Kyseessä oli paljon julkisuutta saavuttanut tapaus David Bowie, jossa artistin 25 levyn back-kataloogista muodostettiin velkakirjalaina, jolle saatiin varsin hyvä luottoluokitus. Lainan suuruus oli 55 miljoonaa dollaria, laina-aika 15 vuotta ja korkotaso kiinteä 7,9 %. Lainan vakuutena toimi tässä tapauksessa yhden artistin koko kataloogi. Vuosittaiset lyhennykset ja sijoittajille luvattu korko kertyvät levymyyntirojalteista sekä tekijänoikeustuloista. Sijoittajiksi valikoituivat lähinnä vakuutusyhtiöt.

Ammattisijoittaja arvioi Bowie-lainapaperia kuten mitä tahansa sijoituskohdetta. Siihen liittyy lähes kaikki samat riskitekijät kuin vaikkapa teollisuusyrityksen liikkeelle laskemaan lainaan, tärkeimpinä luotto-, likviditeetti- ja korkoriskit. Näistä ainakin luottoriski näyttäytyy eri valossa kuin tavallisissa yrityslainoissa. Varsinaista maksukyvyttömyystilannetta on vaikea kuvitella, vaan huonoimmassakin mahdollisessa tapauksessa on odotettavissa jonkinlainen tulovirta. Jos artistin rojaltitulot poikkeavat olennaisesti ennakoidusta heikompaan suuntaan, vaikuttaa se lainaehtojen mukaan joko vuosittaista korkotuottoa alentaen tai lainan takaisinmaksuaikaa lisäten, molemmat ei-toivottuja vaihtoehtoja sijoittajalle. Vaikka sijoituskohde muodostuu jo olemassaolevista teoksista, eivät artistin toimet nykyhetkessä voine olla vaikuttamatta tulovirtaan. Kuten Bowien tapauksessa, tulovirta voi olla sidottuna yksittäisen henkilön tekemisiin, jolloin artistin mahdollinen sairaus tai kuolema voivat aiheuttaa merkittäviä muutoksia myös back-kataloogin tuottoon, joko lisäten tai vähentäen sitä. Omanlaisensa riskitekijä on peloteltu tekijänoikeuksien rapautuminen internetin myötä.

Järjestelyn myötä Bowie luopui back-kataloogin tuotoista 15 vuodeksi ja sai vastineeksi etukäteen 55 miljoonaa dollaria. Rahoitusteoriaa yksinkertaistaen voidaan sanoa järjestelyn kannattaneen hänelle ainakin silloin, jos luottoriski toteutuu sijoittajille. Kääntäen se merkitsee sitä, että Bowien rojaltitulot arvioitiin tällöin liian suuriksi, joten hän sai lainansa alikorolla hyötyen näin järjestelystä. Vastaavat toimet jatkossa saattaisivat kuitenkin osoittautua vaikeiksi. Rahoitusmarkkinoiden ei kuitenkaan pitäisi olla nollasummapeliä, vaan tarkoituksena on, että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Mikäli sijoittajan riskit eivät toteudu ja Bowie onnistuu itse sijoittamaan saamansa rahat tuottotasolla, joka ylittää 7,9 %, ovat molemmat osapuolet hyötyneet objektiivisestikin mitattuna. Subjektiivisella mittarilla jetset-taiteilija saattaa saada suurimman hyödyn rahoistaan esimerkiksi ulosmaksamalla epäonnistuneen ihmissuhteen. Bowienkin kohdalla osa rahoista meni managerin haamulle 70-luvulta.

Bowie-lainan pääjärjestäjä David Pullman näkee lainajärjestelyssä monia etuja verrattuna aiemmin tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin. Perusvaihtoehto on tietenkin se, että ei tarvita suurempia summia, vaan tyydytään vuosittaiseen tulovirtaan. Lainan edut perusvaihtoehtoon tulevat silloin siitä, että on olemassa tuottavampia sijoituskohteita. Oikeuksien hallinnalle voidaan laskea sisäinen korkokanta, joka on se korkotaso, millä oikeuksia vastaan saa lainaa. Jos oikeuksien haltijalla on näkemys, että esimerkiksi osakemarkkinat tuottavat huomattavasti yli em. korkotason, hän maksaa mielihyvin korkoa lainasta, sijoittaa lainan osakemarkkinoille ja pitää näkemyksensä mukaan toteutuneen tuottoeron itsellään. Artisti voi täten pitää tekijänoikeuksiaan osana sijoitussalkkuaan, jonka koostumusta hän pystyy lainan avulla muuttamaan.

Edut kataloogin myyntiin tai kustannusennakoihin verrattuna

- artistin saama laina tyypillisesti 6-9 kertaa historiallinen vuosituotto (vrt. edellä mainittu tyypillinen myyntihinta 8-12 kertaa vuosituotto), mutta
- kataloogin omistus säilyy täysin artistilla, oletettu arvonnousu täysin artistin eduksi
- artistia verotetaan normaaliin tapaan vasta silloin kun tekijänoikeusjärjestö maksaa hänen osuutensa
- sijoittajille maksettavat korot ovat verovähennyskelpoisia
- kustannusyhtiön ennakoissaan käyttämä sisäinen korkokanta huomattavasti korkeampi
- jos tulovirrat ennakoitua suuremmat, artisti saa ylimääräisen vuosituoton itselleen tai vaihtoehtoisesti laina-aika lyhenee
- tarjoaa mahdollisuuden perintöverosuunnitteluun

Edut pankkilainaan verrattuna

- kiinteä korkotaso
- ei henkilökohtaisia lisävakuuksia
- pitkä laina-aika

Lainajärjestely tuo uuden ongelman artisti-manageri -suhteeseen, jolloin kysytään, mikä on managerin osuus lainasta? Luonteva vastaus on 0%, koska kyseessä on siis laina, eikä vielä realisoitunut rojaltitulo. Managerin osuus on laskettava entiseen tapaan vuosittain toteutuneiden rojaltilaskelmien pohjalta. Lyhytnäköisen managerin näkökulmasta laina saattaa tällöin näyttää heikommalta kuin levytys- tai kustannusennakko, joiden kohdalla manageri yleensä saa oman osuutensa vaikka nekin ovat käytännössä lainaa tulevia rojalteja vastaan.

Merkittävä etu lainajärjestelystä saattaa koitua sellaiselle artistille, joka pääsee sen avulla irti kustannus- ja levytysennakkojen kierteestä. Lainaraha on huomattavasti halvempaa kuin levy-yhtiön hyväntahtoisesti myöntämä ennakko, jolle levy-yhtiö odottaa sisäisessä laskennassaan n. 20% tuottoa. Tällä tavoin artisti voi siis parantaa neuvotteluasemaansa. Pullmanin mukaan uusi rahoituslähde hyödyttää koko alaa. Vakiintuneet nimet saavat rahoituksensa pääomamarkkinoilta ja levy-yhtiöt voivat sijoittaa näin säästyneen pääoman uusiin artisteihin. Tuohon heittoon on syytä suhtautua lähinnä vitsinä.

Tuotannot musiikkibisneksessä ovat halpoja verrattuna elokuva-alaan, eivätkä yksittäiset tuotannot juurikaan tarvitse ulkopuolista rahoitusta. Rahoitusta saatetaan kuitenkin tarvita tiettyinä kriittisinä hetkinä kuten yritysostojen tai merkittävien markkinointikampanjoiden yhteydessä. Tällöin tuotanto- tai kustannusyhtiöllekin voi olla tarpeen käyttää vastaavaa rahoitusjärjestelyä.

Bowie-lainan kaltaista operaatiota on vaikea kuvitella monenkaan suomalaisen tekijän kohdalle edes osana suurempaa pakettia. Pullman Group on tekemässä yhdistettyjä lainapaketteja useamman tekijän kataloogeista. Kiinnostaakseen lainajärjestäjää kataloogilta vaaditaan vähintään 200.000 dollarin todistettu keskimääräinen vuosituotto. Yhden hitin ihmeitä ei kelpuuteta lainapooliin. Sibeliusta lukuunottamatta yksikään suomalainen tekijä tuskin yltää vaadittuun minimisummaan. Muutamat kotimaisessa omistuksessa olevat alan yhtiöt sitä vastoin voisivat päästä rahoituspakettiin mukaan. Saatavilla miljoonilla voisi tehdä satsauksia esimerkiksi vientitoimintaan. Pohjoismaissa on tehty joitain epäonnistuneita yritysmyyntejä, joilta olisi kenties voitu välttyä, jos vaihtoehtoisia rahoituskanavia olisi ollut tarjolla. Ensimmäisenä tulee mieleen ruotsalaisen Polarin myynti, mutta luultavasti Suomestakin on myyty katalogeja ulkomaisille yhtiöille valitettavan halpaan hintaan.

Teoriassa vastaavanlaisia lainajärjestelyjä voisi yrittää vakiintuneiden artistien ja yhtiöiden kohdalla suomalaisin voimin ja suomalaisessa mittakaavassa. Etuna täkäläisillä markkinoilla on mm. USA:ta kattavampi tekijänoikeussuoja. Rahoitusmarkkinoillamme tuskin kuitenkaan löytyy toistaiseksi laajaa riskinottohalukkuutta noin erikoisiin instrumentteihin. Tekijänoikeusjärjestömmekään tuskin lämpenisivät ajatukselle kovin nopeasti.

USA:ssakaan ei ole vielä tehty kovinkaan monta näkyvää lainajärjestelyä, joskin suurten tekijänoikeustulojen saajilla tuntuu olevan kasvavaa kiinnostusta. Viimeksi uutisoitiin toukokuussa James Brown-bondeista. Pullman Group on hallinnut alaa tähän asti, mutta se on saanut kilpailijoikseen rahoitusyhtiöitä, jotka ovat pestanneet palvelukseensa asiantuntijoita kustannusalalta. Uudemmat yrittäjät mainostavat mm. Billboard-lehdessä argumentein "nauti rahoistasi kun vielä ehdit". Oikeudenhaltijoita neuvotaan siis diskonttaamaan tulevien vuosien tulot turvaan perillisiltä. Eräänlaista perintöverokonsultointia sekin.