HIMALAJAN JUURELLA, NEPALIN KUNINGASKUNNASSA

Kathmandun laakson reunalla, hindutemppeli.

 Kathmandun laaksossa oli muinoin vaarallista viidakkoa ja kolme pienen pientä kuningaskuntaa. Nyt viidakko on muuttunut riisipelloiksi ja kuningaskunnat kaupungeiksi, joista pienin on noin Joensuun kokoinen, temppeleitä ja perinteitä säilyttävä Bhaktapur.

Bhaktapurin laidalla, joen varrella, nousee heinien keskeltä suljettu temppelialue, jonne ovenvartija päästää vain harvat. Siellä varakkaat perheet antavat ruokauhreja jumalille, jotta kuolleiden omaisten sielut olisivat turvassa. Sisäpihan temppelin rakennuttaja on kirjoittanut uhkauksen: jos tuhoat tämän rakennuksen, elät 300 000 seuraavaa elämääsi lapamatona. Kaksi vuotta sitten portin yläpuolelle ilmestyi kyltti, Kathmandu University, Department of Music, ja uhraajien joukkoon liittyi musiikin opiskelijoita.

Musiikin yliopiston on perustanut saksalainen etnomusikologi Gert Wegner päätarkoituksenaan turvata Bhaktapurin musiikkikulttuurin hengissä pysyminen. Opetussuunnitelma ja -menetelmät ovat länsimaisen mallin mukaisia ja ironista kyllä, opiskelutyyli sekä hinta istuvatkin paremmin ulkomaalaisille opiskelijoille kuin paikallisille. Kuusivuotiseen maisterintutkintoon kuuluu klassisten sekä paikallisten instrumenttien, laulun, tanssin ja historian opiskelua ja kansanmusiikin tutkimusta. Opettajat ovat länsimaisia ja nepalilaisia ammattimuusikoita sekä paikallisia kansanmuusikoita.

Opiskelin tässä yliopistossa viime elokuusta marraskuuhun, sen mitä juhlinnalta ehdin. Vuodenaika sattui nimittäin olemaan kiireisintä uskonnollisten juhlien aikaa, mikä tarkoitti lomia yliopistosta ja opiskelun siirtymistä kaduille ja kansanjoukkoon. Pääsinkin hyvin seuraamaan bhaktapurilaisten omaa musiikkielämää ja perinteistä opiskelua. Heille musiikki kuuluu ainoastaan uskontoon. Uskonto puolestaan on tärkeä osa jokapäiväistä elämää.

Yliopiston pihalla donga-puhaltimen soittoa.

Dhimay-rumpua oppimassa

Pimeys on tullut jo pari tuntia sitten. Kuljen Bhaktapurin kapeilla kaduilla, joilla monet vielä tekevät ostoksiaan ja tapaavat toisiaan. Kynttilät tuikkivat kaikkialla: sähkökatkos on jälleen meneillään. Saavun opettajani talon luo juuri, kun lamput syttyvät uudelleen ja lapset kiljuvat riemusta. Pää kumarassa, taskulampulla hirsiportaita valaisten, lähden nousemaan talossa kerroksesta toiseen ja saavun lopulta matalaan huoneeseen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee. Istun olkimatolle odottamaan.

Pian saan seurakseni 10-15-vuotiaita poikia ja vanhan opettajan. He kaikki kuuluvat maanviljelijöiden kastiin ja soittavat maanviljelijöiden rumpuja. Kello on kahdeksan illalla, nämä lapset ovat heränneet jo neljän, viiden aikaan aamulla, mutta nyt alkaa dhimay-rumputunti! Into ja energiataso ovat yhtä korkealla kuin lapsuuteni stemmaharjoituksissa.

Kuten aina, aluksi soitetaan alkusoitto musiikin jumalalle, Saraswatille. Sitten alkaa uuden kappaleen harjoittelu. Jokaiselle eri iskulle on oma tavunsa ja uusi kappale opitaankin toistamalla tavut kuorossa opettajan perässä. Takhu tang dhang takhu, dhang - ta ta... Kaikki oppiminen tapahtuu edelleen kuulonvaraisesti, vaikka joku etnomusikologi on käynyt kirjoittamassa nuotit kappaleista. Harjoituksen alla on konserttikappale "Ma", joka kestää kokonaisuudessaan noin 15 minuuttia ja sisältää jatkuvasti vaihtuvia rytmikuvioita. Kappaletta soitetaan ryhmässä, jossa kaikki soittavat täsmälleen samaa rytmiä.

Pojat ovat koko ajan hiljaa eikä opettajakaan paljoa kommentoi. "No ramro", "ei hyvä" kuuluu silloin tällöin. Kummallisella vierailijalla saattaa olla vaikutusta tunnelmaan.

Ammattitutkinto = vuohi- ja soittouhri musiikin jumalalle

Dhimayn soittajaksi valmistuminen on suuri juhlapäivä. Kokelaat ovat edellisenä yönä varastaneet vuohen, jonka he nyt tarkkojen hindurituaalien mukaan uhraavat. Kun Saraswati-jumala on saanut verta ja jogurttia, seuraa musiikillinen anti, ensimmäinen julkinen esiintyminen. Usean kuukauden tiivis, jokailtainen, harjoittelu saa nyt huipennuksensa.

Jännityksellä pojat soittavat ohjelman läpi. Mitä nopeampi tempo, sitä kunnioitettavampi suoritus, joten vauhti kiihtyy koko ajan. Vaikka opettajat ovat päästäneet oppilaansa tähän kokeeseen vasta kun he todella osaavat soittaa, voi olla varmuuden vuoksi hyvä käydä myöhemmin muistamassa myös musiikin virheiden jumalaa. Kaikki ystävät, sukulaiset ja naapuruston tytöt ovat mukana riemuitsemassa kun soittajat soitostaan suoriutuvat. Opettajat sekä oppilaat saavat kukkaseppeleet kaulaansa ja koko joukolla syödään ja juodaan. Uudet muusikot jatkavat aamuun asti.

Bhaktapurin katumuusikoita.

Soittamaan! Siis mukaan temppelipalvelukseen

Kun vuoden tärkein juhla, kaksiviikkoinen dasai, on meneillään, monet Bhaktapurin asukkaista vaeltavat kaupungissaan joka ilta eri temppelin luo. Siellä täällä kansanpaljouden keskellä kulkee myös kovaäänisiä musiikkiryhmiä, huiluja, torvia, jokunen viulu ja erityisesti percussioita.

Tänä iltana uusi dhimay-bändi aloittaa pyhiinvaelluksensa rumpuopettajan kotoa. Kokoonpanossa on neljä dhimay-rumpua ja neljät lautaset. Pihamaalla viritetään alkusoitto Saraswatille. Sen jälkeen joukko lähtee lyhdynkantajan perässä kulkemaan kohti temppeliä. Soittajia on enemmänkin kuin kahdeksan. He vuorottelevat osia sitä mukaa kun edelliset väsyvät painavien rumpujen alla. Johtajaksi valittu ohjaa muita jatkamaan kappaleesta toiseen niin sulavasti, ettei ulkopuolinen havaitse siirtymiä. Yhteisymmärrys soittajien välillä on huikea.

Temppelille saavuttaessa soittajat asettuvat ympyrään kasvot keskustaa kohti ja soittavat konserttikappale-Ma:n. Volyymi on nyt niin korkealla, että herkemmät tunkekoot vuohen karvaa korviinsa. Yhteinen rytmi yhdistää soittajat ja muut kappaleen tuntijat ja matalat iskut värähtelevät sydämissä. Soitto jatkuu paluumarssilla opettajan kotiin. Huomenna tehdään sama uudestaan toiselle temppelille.

Vaihtoehtojuhlintaa

Istun pehmeällä matolla asuintaloni suuressa kellarihuoneessa tiheän ihmisjoukon keskellä. Rukoilemme. Naiset ovat peittäneet päänsä huivilla kunnianosoitukseksi Jeesukselle Kristukselle.

Rakastan niitä hetkiä jolloin pikkupojat ottavat rummut taitavasti käsiinsä ja kansa alkaa laulaa perinteisiä, yksiäänisiä, kauniisti ja laajasti liikkuvia melodioitaan. Mutta nepalilaisesta kansanmusiikista saan nyt vain haaveilla: modernit muusikot ovat paikalla. Tämä tietää "harmonian" mukaanottoa, järkyttävimmän äänielämykseni jälleen toistumista.

Pian alkaa laulu ja aina epävireinen kitara vaihtaa sointuja tiuhaan, täysin mielivaltaisesti. Vanha sähköpiano yhtyy mukaan noin 1/2-sävelaskelta edellistä ylempänä voimakkaasti huojuvalla urkusoundilla ja vetää toonikasointua läpi koko kertosäkeistön. Rumpalit hoitavat tehtävänsä eikä rytmistä tingitä; kaikki muu onkin kaaosta. Musiikin keskeinen tarkoitus, mahdollisemman suuri volyymi, on kuitenkin erinomaisesti saavutettu.

Oli musiikki perinteistä tai uuteen pyrkivää, on kaikkien antaumus lauluun ja soittoon suuri. Vuohi- ja puhveliuhrit ovat vaihtuneet kristus-uhriin.

Kathmandun yliopiston musiikin laitos.

Jälkikirjoitus: Suomalaiset maailmalla

Nepalilaiset eivät ole juuri Suomesta kuulleet, eivät edes maan nimeä. Mutta löytyy yksi poikkeus. Ollessani jälleen kerran bussimatkalla, syrjäisen kylän kohdalla kyytiin nousee kaksi poikaa, jotka minut huomatessaan tulevat opettelemaan englannin kieltä. Kun en saman tien annakaan Suomen osoitettani, seuraa tyrmistynyt hiljaisuus. Hetken kuluttua toinen pojista jatkaa keskustelua:
- Tulet siis Suomesta, tunnetko Lindan?
- Anteeksi mitä?!
- Niin Lindan. Meidän koulumme seinällä on juliste: Linda from Finland.