TÄHTIARTISTIN TAUSTALLA

Kari Värri

Aiemmissa artikkeleissani olen käsitellyt ravintolamuusikkojen ja coverbändien työnkuvan muuttumisprosessia, ja nyt on käsittelyssä iskelmätähtien säestysyhtyeet. Tarkastelen aihettani ensin yleisesti ja artikkelin lopuksi esittelen muutaman kokeneen kokoonpanon.

Iskelmäartisti ja taustayhtye on parhaiten säilynyt perinne suomalaisen kevyen musiikin kentässä. Jo vuosikymmeniä on ollut niin, että joku tekee levyn, kokoaa itselleen bändin ja lähtee levymyynnin rohkaisemana kiertämään tanssipaikkoja. Kun nimi on tarpeeksi vakiintunut, ei äänitemenestyksellä ole enää mainittavaa korrelaatiota keikkakysynnän kanssa. Levymyynnin rinnalle on tullut erilaisia laulukilpailuja, mutta yhtä kaikki, systeemi on ollut sama ja tullee jatkumaan samana. Muusikoille, alalla jo oleville tai alalle havitteleville, on lohdullista kertoa taustabändien lukumäärän olevan suhteellisen vakiintunut, eli töitä kyvykkäälle löytyy edelleen. Kolikon taustapuolella on sitten se tosiasia, että taustabändien työsuhteet ovat yleensä varsin lyhyitä. Myös bändien sisällä tapahtuu kiertoa suhteellisen usein. Jos nämä tosiasiat eivät haittaa, niin silloin tyrkylle taustabändiin. Työtä on tarjolla, ja joillakin jopa runsaasti.

Siirtymää vakiokokoonpanoihin

Vielä 90-luvun lopulla säestysmappien kanssa keikoilla kiertävä solisti oli hyvin yleinen tapaus. Susiturkki päällä, kännykkä korvallisella, puuratin takaa, mersun ikkunan raosta huhuiltiin kyläbändille staran tulleen tuppukylään. Nyt tämä mappisolistiammattikunta on vähentynyt pieneksi vähemmistöksi. Syy on yksinkertaisesti se, että mappisolistin palkkaamisella huvienjärjestäjä ei saa tarvittavaa lisäarvoa.

Kyseisen ammattikunnan miinuksena oli/on suhteettoman kovat vaatimukset säestävän orkesterin ammattitaidolle, oman taloudellisen edun maksimointi, kohtuuttoman suuret luulot omista kyvyistään ja suosiostaan sekä maksavien asiakkaiden aliarvioiminen. Monet näistä solisteista ovat sittemmin poistuneet alalta, parhailla on oma orkesteri eikä uusia vastaavia ole laajalti tarjoutumassa keikoille. Uusille mappisolisteille ei näyttäisi olevan tilaa markkinoilla; hinta-laatusuhde ei välttämättä täyty.

Meille muusikoille on ollut itsestään selvää kauan, että oman bändin kanssa homma toimii. Pystymetsästä palkattu säestysryhmä sisältää aina suuren riskin puolin ja toisin. Oman säestysbändin palkkaaminen on vastuuntuntoisen artistin signaali yleisölleen, joka varmasti "maksaa" vaivan.

Taustabändien markkinat

Ammattimaisesti toimivia taustayhtyeitä kiertää tällä hetkellä oman arvioni mukaan noin 60, joissa työllistyy noin 250 muusikkoa. Kokoonpanot vaihtelevat triosta sekstettiin. Useat artistit pystyvät työllistämään oman bändinsä ympärivuotisesti. Artistin vetovoimasta ja markkinoista riippuen työllistymisjakson pituus onkin sitten "korkeemmas käres". Markkinavoimat nostavat koko ajan kiihtyvällä nopeudella iskelmätähtiäkin alan korkeimmalle huipulle tai sysäävät synkkiin unohduksen syövereihin. Uran lyhytkestoisuus ei ole pelkästään popstarsidoliparoni-kilpailujen tuotoksena syntyneiden tähdenlentojen ongelma, vaan samoin käy monelle iskelmätähdeksi pyrkivälle. Muusikon työpaikan jatkuvuus onkin vahvasti sidoksissa artistin uran nousuihin ja laskuihin.

Toisessa päässä tarkastelua ovat sitten ilmiöt, jotka ovat käyttäneet jo 3-4 muusikkosukupolvea säestysyhtyeissään, eikä uran päätepisteestä ole vielä tietoakaan. On aika esittää kunnioitusta pitkän linjan artisteille, joita ovat mm. Paula Koivuniemi, Lea Laven, Reijo Taipale, Markku Aro ja Kirka. Heillä kaikilla oli oma orkesteri jo 1960-luvulla ja on edelleenkin. Muusikot näissä bändeissä ovat vaihtuneet moneen kertaan, joitakin yksittäisiä poikkeuksia unohtamatta. Veikkaisin, että ainakin yksi tällä hetkellä musiikkilukiossa opiskeleva sukupolvi pääsee vielä näihinkin bändeihin. Koko ajan kasvaneesta tarjonnasta huolimatta edellä mainitut artistit ovat pitäneet pintansa. Monet lukijat varmasti allekirjoittavat väitteen, että kokonaistuotteesta suuri osuus on oman hyvin toimivan säestysbändin ja artistin kitkaton yhteistyö.

Arvioin, että taustabändisektorilla työllistyy miestyövuosina laskettuna kokonaisuudessaan yli 300 muusikkoa ja koko ravintolasektorilla jonkin verran enemmän. Rajanvetohan ei ole ollenkaan yksiselitteinen, sillä useimmat bändit keikkailevat sekä lavoilla että ravintoloissa. Alalla vapautuu ja alalle syntyy vuosittain jonkin verran uusia työpaikkoja, mutta silloin puhutaan muutamista kymmenistä. Tästä päästään jälleen tuttuun koulutusteemaan. Vuodessa koulutetaan verorahoilla lähestulkoon jokaiselle ammattimuusikolle tuuraaja, sanon vain että hei HALOO! Onkohan kaikkien koulutettavien muusikoiden mahdollisuus työllistyä edes musiikkiin etäisesti viittaavalla alalla? Vai koulutetaanko muusikkoja vain kouluttamisen riemusta, puhumattakaan artistikoulutuksesta?

Kuka ottaa kenet?

Tangomarkkinoilta saadaan joka vuosi vähintään kaksi uutta keikkailevaa artistia, joilla ei ole omaa bändiä valmiina. Vuosikausia tangokuninkaan taustalla on ollut nimenomaan kuninkuusvuoden ajan Taisto Lunkka & Lumipallo ja kuningattaren Arto Nuotio & Fantasia. Nämä kokeneet bändit ovat uusille tulokkaille kultaakin kalliimpia alalle tutustuttamiseen. Tässä tapauksessa valinnan on tehnyt artistien puolesta ohjelmatoimisto Auraviihde Oy. Vuoden jälkeen vähintään nämä kaksi artistia palkkaavat omat bändinsä. Aivan oikein; vähintään kaksi uutta ammattibändiä työllistyy tai sitten kierrätetään olemassa olevia solistilta toiselle. Liikehän on joskus todettu päämäärää tärkeämmäksi.

Alalla jo pidempään ollut artisti palkkaa taustalleen joko yksittäisiä muusikkoja tai kokonaisen bändin. Bändien nimet seuraavat joko artistia tai vaihtoehtoisesti muusikoilla on oikeudet nimeen. Voiko joku kuvitella että Islanders (joka oli välillä Kirkalla lainassa, jos tarkkoja ollaan) olisi jonkun muun kuin Dannyn tai Fortuna muun kuin Arja Korisevan yhtye? Toisaalta vankat alan ammattilaiset kuten Fernet, Bolero, Elysee, Mistral, Tornados tai Valomerkki ovat olleet useiden artistien säestysbändinä. Se kertoo näiden yhtyeiden saavuttaneen artistienkin keskuudessa ansaitsemansa arvostuksen. Se myös kuvaa kokonaisten bändienkin kierrättämisen yleisyyttä.

Valinnan tekeminen on hyvin usein bändin asia. Riittävän tasokkaalla ryhmällä on mahdollisuus harkita eri yhteistyökumppaneita. Artistin suosio levymyynteineen ailahtelee, ja jos keikkoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, bändi lähtee mielellään toiseen kelkkaan. Luonnollisesti päinvastaisiakin esimerkkejä on. Laskevassa suunnassa olevan artistin on mahdotonta ylläpitää sekstettiä, mutta kvartettiin rahkeet vielä riittävät. Törmäsin sellaiseenkin väitteeseen, että joskus artisti haluaa uudistua bändiä myöten. Vuoroin vieraissa, sanotaan. Turhan usein artistin uudistumishalukkuus ohittaa lain kirjaimen. Kokoonpanonmuutoksista ei aina voi antaa täysiä tyylipisteitä.

Tosiasia on myös se, että joidenkin artistien bändit ovat niin tasokkaita, että ne muodostavat oman ohjelmapakettinsa. Tällöin nimekäskään artisti ei välttämättä yksin edes kelpaa tanssienjärjestäjälle. Pari settiä beathumppaa ei välttämättä riitä maksaville asiakkaille ilman osaavaa ja luotettavaa orkesteria, joka vetää illan muut setit. Siksi onkin vähintään ihmeellistä, että taustabändit jäävät usein "mopen osille". Vuosien saatossa olen lukenut lähes kaikki mahdolliset artistien elämäkertajulkaisut, mutta mielestäni vain Danny antaa bändilleen ja muusikoille muistelmissaan sen arvon, joka näille kuuluukin. Ovatko jotkut artistit niin ylemmyydentuntoisia, että elämäkerroissa ei puhuta muusikoista - siis yhteistyökumppaneista - tuon taivaallista? Vai onko kyseessä vain kulloisenkin kirjan toimittajan näkemys ja arvotus asioista?

Haaveet ja realismi

Jo aikojen alusta artisteilla on ollut tapana liioitella keikkojensa lukumäärää. Tähän liioitteluun ovat syyllistyneet ns. divisioonatason solistit. Realistinen 100 keikkaa vuodessa, eli lähes jokainen viikonloppu, onkin muuttunut haastattelussa 300 keikaksi. Tätä maagista keikkamäärää ei ole viime vuosina tehnyt kukaan. Tuollaiset keikkamäärät taisivat jäädä 70-luvulle. Me sen vuosikymmenen taustabändeissä soittaneet tiedämme, että silloin se oli joillakin täyttä totta. Tuon asian esille sen takia, että usein muusikoille tarjotaan työkiinnityksiä orkestereihin, joilla ei ole mitään mahdollisuutta onnistua ammattimaisesti.

Keikkarealismia on se, että Joel Hallikainen teki huippuvuotenaan lähes 250 keikkaa. Takanaan hänellä oli levy, joka on tähän mennessä myynyt yli 170.000 kappaletta ja on edelleen Suomen viidenneksi myydyin. Jos joku lupaa saman keikkamäärän, ja nimi on mr/ms nobody, niin kannattaa ainakin epäillä. Tällä alallahan saattavat haaveet ja todellisuus olla joskus törmäyskurssilla? Minäkin törmään aika ajoin artistien haaveisiin, vaikka en niin hirveän aktiivisesti enää keikoilla kierräkään. Pari esimerkkiä kuitenkin tältä vuodelta kannattaa ottaa julkisuuteen.

Luin huvittuneena viime keväänä eräästä keskisuomalaisesta sanomalehdestä, että Tangomarkkinoiden Raision karsintaan selviytynyt laulaja oli valmistautunut tulevaan tavoitteeseensa tekemällä yli 200 keikkaa oman säestysbändinsä kanssa viimevuotisen Raision kilpailun jälkeen. Eräs toinen artistiksi halajava kysyi minua pari kuukautta sitten bändiinsä, keikkaa vähintään 15 kuukaudessa. Unelmat ovat erikseen ja realiteetit erikseen. Kumpikaan em. laulajista ei ole tehnyt tähän mennessä 15 keikkaa kuukaudessa tai edes 200 keikkaa koko uransa aikana.

Kun keikkaa pukkaa…

Keikkoja ei siis enää tehdä likikään niin paljon kuin 70-luvulla, jolloin monet solistit bändeineen tekivät tuon 300 keikkaa vuodessa. Joku ehkä saisi tänäänkin tuollaisen määrän keikkoja, useimmat eivät, jaksamis- ja motivaatioasioista puhumattakaan. Mitenhän sen ennen jaksoi?

Totta on tietenkin se, että tanssipaikat ovat vähentyneet ja aleneva trendi näyttää olevan selkeä. Ikuinen keikkamäärävertailu rock-osaston kanssa päätyy iskelmägenren tyrmäävään selkävoittoon, 100 keikkaa vuositasolla rockbändille on poikkeus. Tällöinkin kyseessä on useimmiten coverbändi.

Jos muusikon tavoitteena on tehdä paljon keikkoja vuoden aikana, kannattaa pestautua tuoreen tangokuninkaan tai -kuningattaren bändiin. Silloin keikkoja tehdään vuoden aikana yli 200. Nettitietojen mukaan Anne Mattila yltää tällä hetkellä lähes samaan. Muista artisteista ainakin Tarja Lunnas, Marita Taavitsainen, Tomi Markkola, Paula Koivuniemi, Janne Tulkki, Mikko Mäkeläinen, Johanna Pakonen ja Markku Aro kiertävät ahkerasti, keikkamäärän ollessa 150-200 vuositasolla.

Joillekin kokeneille artisteille, kuten Reijo Taipaleelle ja Kari Tapiolle olisi varmaan kysyntää lähes vuoden jokaiselle päivälle, mutta he ovat rytmittäneet selkeästi työperiodit ja vapaa-ajan. Monet muutkin pitävät keikkataukoa tammi-helmikuussa, jotka ovat samalla hiljaisimmat kuukaudet myös muusikoille.

Markkinoilla on myös iso joukko artisteja, jotka puurtavat tasaisesti pitämättä sen suurempaa meteliä itsestään tai tekemisistään. Asema on saavutettu ja maksavat asiakkaathan sen pidemmän päälle määräävät ketkä työllistyvät, ketkä eivät. Tanssimusiikin kenttä on edelleenkin varsin riippumaton äänilevybisneksen tuulista. Toki levymenestyjät keräävät ne suurimmat keikkapalkkiot, mutta sijaa löytyy ilman äänitteitäkin. Monet artistit ovat jatkuvasti tien päällä vaikka viimeisimmästä menestyslevystä olisi vuosikymmeniä.

Solistin bändiksi vai solistibändiksi?

SMORK-bändikilpailu kerää vuosittain joukon valmiita kokoonpanoja kisailemaan tittelistä. Tämän kilpailun kautta ovat löytyneet mm. Horizone, Tuliset, Petoman, Cocktail ja Seinäruusut. Jotkut näistä ovat päätyneet artistien säestysbändeiksi, osa on valinnut tiensä toisin, ollaan bändinä solisteja.

Viimeaikaisista SMORK-menestyjistä Teemu Harjukari & Taivaanrannanmaalarit sekä Pekka Nebelung & Unelmavävyt ovat olleet hyvin esillä mediassa ja työllistyneet käsittääkseni hyvin. SMORK antaa yhtyeelle samantapaisen avauspotkun kuin Tangomarkkinat kuninkaallisille. Yksi vuosi menee omalla painollaan, ja sen jälkeen katsotaan mihin rahkeet riittävät. Pitkässä juoksussa voidaan todeta että vain Korsuorkesteri on yltänyt siihen pisteeseen, että se pärjää mainiosti omillaan. Kahden vuoden takaisella voittajalla Varjokuvalla on kotisivujensa mukaan 6 keikkaa syyskuussa, sitä edellinen Sigma on lopettanut kotisivunsa.

Jonkinasteista siirtymähalukkuutta artistien taustalta solistibändiksi on nähtävissä. Monet edellytyksethän olisivat jo valmiiksi olemassa; henkilökemia, hioutunut yhteissoitto, kalusto jne. Tie on vaan aika kivinen ja hyvin harva siinä onnistuu. Ehkä ripeimmän loikan koko suomalaisten taustabändien historiassa teki kultaisella 70-luvulla bändi nimeltä Häkäpönttö. Solistiinsa Arto Sotavaltaan kyllästyneenä se rupesi tietoisesti tekemään omaa uraa, vaihtoi tietenkin nimensä ensin. Ai, että mikä bändi, no Hullujussipa tietenkin.

Vakiintuneet solistibändit kuten Agents, Taikakuu, Finlanders, Souvarit ja Yölintu ovat tanssienjärjestäjien mukaan jopa suositumpia ja kysytympiä esiintyjiä kuin useimmat perinteiset iskelmäartistit yhtyeineen. Tähtenä pärjääminen on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa ja harvinaisempaa kuin tähden bändinä pärjääminen. Aihe on varmasti oman lehtijuttunsa arvoinen.

Vuoden Viihdyttäjä -kilpailu ja SMORK ovat olleet joka tapauksessa molemmat ponnahduslautoja, joiden avulla monet kokoonpanot ovat nousseet ammattilaisten joukkoon. Toinen vaihtoehto esille pääsemiseksi lienee sitten vuosien määrätietoinen työ ja puurtaminen oman asiansa puolesta.