Tuija Lindholm-Leikkonen lähti varpailtaan eläkkeelle

"MÄ TEIN SEN!"

Haastattelu: Pekka Nissilä

Kansallisbaletin tanssija, Muusikkojen liiton hallituksen jäsen Tuija Lindholm teki historiaa, ja lopetti tähän saakka pisimmän suomalaisen naisbalettitanssijan uran kesäisen Joutsenlammen äärelle. Tuijaan sovellettiin ensimmäisenä naisena 44 vuoden eläkeikää. Opiskelijaksi tähtäävältä Taiteen keskustoimikunnan tuoreelta jäseneltä lähdettiin kysymään alan peruskysymyksiä: mitä, miksi, kuka ja entä sitten.

Siirryt eläkkeelle heinäkuussa. Kuten tiedämme, tapahtuu eläköityminen tanssin alalla varsin varhain verrattuna muuhun työväestöön. Mutta se ei silti tule yllätyksenä, jos ja kun asia etenee normaalissa järjestyksessä. Miltä se oikeasti tuntuu?

"Minulla oli vaihe vuonna 1995, että oikeasti mietin lopettavani aikaisemmin ja ryhtyväni opiskelemaan, mietin jo vaihtoehtojakin. Monethan alkavat tehdä sillä lailla; joku porukka tuosta lähtikin aikuiskoulutukseen – pedagogiikkaa Jyväskylän yliopistoon. Mutta olin silloin niin kiireinen, että jäin siitä ryhmästä pois. Olen opettanut joskus 80-luvulla, eikä se kuitenkaan ole ihan sitä mitä haluan nyt tehdä. Tanssinopettajia on esimerkiksi Helsingin seudulla aivan ylettömästi, ja Oopperan balettikoulu on jo ihan täynnä. Tietenkin oopperassa olisi haasteellista opettaa, mutta koko ajan pätevöityy opettajia myös sinne.

Mutta sitten hankin vielä yhden lapsen, enkä ruvennutkaan tekemään sellaista hiljaista siirtymistä eläkkeelle, vaan innostuin uudestaan ja päätin tehdä täysillä loppuun asti. Siihen meni kaikki aika ja energia, niin että siinä mielessä se tuli yllättäen. Asia konkretisoitui maaliskuun ensimmäisenä, jolloin oikeasti olisin jäänyt vanhuuseläkkeelle. Olin anonut jatkoaikaa, että saisin tehdä (loppukeväästä ensi-iltaansa tulleet) Joutsenlammet vielä, kauden loppuun siis. Aloitin aikanaan talossa Joutsenlammella 28 vuotta sitten, joten siitä tuli ikään kuin alku ja loppu. Olin vuonna 1976 jo balettikoululaisena ensimmäisessä "oikeassa" baletissa mukana, joutsenena Joutsenlammessa.

Vasta keväällä aloin miettiä, pidänkö sapattivuoden ja kituuttelen eläkkeellä – joka on 60 % palkasta – mutta ei se tässä iässä lasten kanssa ihan riitä. Ajattelin myös, että jos jään vuodeksi kotiin istumaan, niin se voi tehdä opiskeluun lähdön vielä vaikeammaksi. Minulla on vain yo-tutkinto 25 vuoden takaa, ja sillä on aika vaikea saada oikeaa työtä, jos kulttuurialalle haluaa."

Oletko päätynyt johonkin ratkaisuun?

"Kyllä, olin jo kaksissa pääsykokeissa. Voin kehaista, että pääsin pääsykokeisiin; sekin on jo vaikeata nykyisin. Olin Stadian ja Humakin kulttuurituotantolinjoille pyrkimässä, ja nekin osuivat tähän Joutsenlampi-ruuhkaan, Stadia ihan jäähyväisviikolle. Hieman tuli stressiä kyllä! (naurua)."

Ammattisi on hyvin fyysinen. Muuttuivatko päivärutiinisi tyystin?

"Muuttui joo. Saakin miettiä, mistä päivittäisen endorfiini- ja adrenaliiniannoksensa tästä lähtien saa. Se on kaupan päälle tullut töistä aina, ja niin säännöllisesti. En usko, että alan tehdä kotona asian eteen mitään, mutta olen hoitanut oopperalla baletin tossuvarastoa jo pitkään, ja jatkan sitä. Sitä kautta yritän järjestää itseni sinne ainakin pilates-tunnille."

Tiedän maailmalta ainakin Jiri Kilianin ryhmän ikääntyneille tanssijoille Nederlands Dans Teaterissa. Meillä ei sellaista ole, mutta onko heille yleensäkään teoksia tai rooleja, vai pitäisikö ne aina itse jotenkin "hoitaa"?

"Kilianin yli nelikymppisten ryhmä on aika pieni, mutta he tekevät kyllä säännöllisesti tuotantoja ja kiertävät paljon. Ei meillä täällä tietenkään sellaiseen ole mahdollisuuksia, meillä kun on iso talo ja iso ryhmä. Perinteisissä klassisissa teoksissa on niin sanottuja kävely- ja karakteritanssirooleja – joita voi tehdä vanhempanakin. Mietin tuota, kun olen ensimmäinen kuorotanssija meillä, joka varvastossut jalassa lopettaa uransa itseään puolta nuorempien seassa. Jossain vaiheessa ajattelin anoa kokonaista lisävuotta vielä. Mutta siellä on muutamia vuosia nuorempiakin jo niin paljon, joille ne kävelyroolit – äidit ja kuningattaret – ikään kuin juuri nyt kuuluvat."

Onko modernilla puolella enemmän mahdollisuuksia?

"Se on vähän koreografista kiinni. Kyllähän niitä (rooleja) on ollut, ystävyyssuhteet auttavat paljon. Ne tehdään aivan mittatilaustyönä, koska kaikilla vanhemmilla tanssijoilla on ollut loukkaantumisia. Jotakin jätetään pois, eikä sitä ulkopuolinen huomaa."

Niin, liikettähän on monenlaista.

"Aivan. Ja etenkin jos tekee itse itselleen, niin kuin esimerkiksi Jorma Uotinen on paljon tehnyt, niin silloinhan tietää tasan tarkkaan mitä voi ja mitä ei. Vahva persoona voi hyvin esittää vahvaa persoonaa ja täyttää vaikka kuinka ison näyttämön sillä."

Mutta on myös ollut näitä hyvin iäkkääksi solisteina tanssineita, Margot Fonteyn ja Maja Plisetskaja varmaan kaikkein kuuluisimpina.

"Näin Plisetskajan ’kuolevana joutsenena’ täällä meillä gaalassa vielä 90-luvun alussa, ja kyllä siinä vähän surullinenkin olo tuli. Kun katsoo seitsemänkymppistä ballerinaa, joka on ollut todella, todella hyvä, ja sitten ei osaa lopettaa. Se on vaarana kyllä. Muistan itse balettikouluajoilta joitain tapauksia, joita surullisena katselin. Olin myös Marianna Rumjantsevan jäähyväisnäytännössä vuonna 1976, ja hän lopetti huipulla Odette/Odilena alle nelikymppisenä. Hän ei halunnut näyttää sitä laskua ollenkaan, ja silloin ajattelin, että ’vau, toi ois aika makeeta kyllä!’. Mutta harva on sillä lailla tehnyt, monet on vaan hiipuneet pois sitten lopuksi. Myös Ulrika Hallberg ja Kirsi Aromaa lopettivat hienosti Odette/Odilena."

Tuleeko siitä niin kuin huume, johon alussa vähän viittasit?

"Kyllä se fiilis on sellainen. Ja sitten kun se jää pois. Kyllä minä jo itkin monta näytöstä aikaisemmin, ja varsinkin vikassa ensi-illassani toukokuun 8. päivä. Itkin lopuksi ihan sitä fiilistä, mikä ensi-illan jälkeen on, kun on selvitty parin kuukauden raskaasta työvaiheesta ja saatu teos valmiiksi. Kyllä se fiilis niissä kiitoksissa on ihan mieletön. Kun olen joidenkin ammattia vaihtaneiden kanssa asiasta jutellut, niin uuden ammatin etsimisessä on ongelmana juuri se, että sitä fiilistä mitä näytöksistä saa, niin sitä ei mistään muualta saa. Urheilijoilla on varmasti ihan sama, se kilpailufiilis."

Näin jazzmuusikko Benny Goodmanin vanhana miehenä Porissa. Olihan siinä legenda lavalla omana persoonanaan, mutta ei siinä enää ollut sitä draivia ja virtuositeettia, joka oli ollut niin olennainen osa hänen merkittävyydestään aikanaan. Toisaalta blueslaulaja John Lee Hooker yhtä vanhana Järvenpäässä oli varmaan vähintäänkin yhtä tehokas kuin aikoinaan, koska hänen esityksessään virtuositeetilla ei ole koskaan ollut mitään sijaa. Varsinkin klassisessa baletissa on varmaan samaa, koska tekniikka on niin tärkeä.

"Niin, iso osa baletin hurmasta on temppuja ja vaativaa tekniikkaa. Kun se jää pois, niin mitä jää jäljelle? Mitä saat itsekään mistään enää irti?"

TANSSIN SYVIN OLEMUS

Miten tanssi elämäntehtävänä – lahjana tai missiona, miten sen ikinä miellätkään? Pitääkö sinun edelleen tanssia? Moni laulaa arkiaskareissaan, joku soittaa illalla vähän pianoa itselleen. Tanssitko maalla laiturilla aamulle?

"En oikeastaan sillä lailla tanssi, mutta voin kertoa että laulan kyllä. Työmatkoilla esimerkiksi; kun vanhaan taloon oli parin kilometrin kävelymatka, mennen tullen siinä aina lauloin ja kävelin hyräilyni tahtiin. Musiikit jäävät soimaan päähän niistä, mitä ikinä onkaan esittänyt."

Miksi ihminen tanssii? Usein on sanottu, että tanssi alkaa siitä mihin sanat loppuvat. Mitä muita syitä tanssimiseen on kuin se, että äiti vei pikkulapsen balettikouluun, niin kuin muistan sinun kohdallasi käyneen.

"Niin kävi joo. En tiedä ilmaisun pakosta, mutta olen aina nauttinut esiintymisestä. Kun pahin jännitysvaihe meni ohi, alkoi kyetä nauttimaan siitä. Mietin noita paria viimeistä vuotta, kun kaikki näytökset olivat ’viimeisiä’. Ei koskaan voi tietää milloin keho sanoo stop; joku paikka prakaa. Kyllä se on jotenkin se musiikki. Silloin kun se soi sieltä orkesterista ja sinä olet lavalla ja liikut siihen musiikkiin – se on se juttu. Kaikki se musiikki missä olen ikinä esiintynyt on edelleen hirveän rakasta, vaikka radiosta kuultuna. Heti tietää sellaisen kuullessaan, että ‘tässä mä olen tanssinut’, vaikkei muistaisi nimeä tai edes säveltäjää. Siihen liittyy joku sellainen tunnetila."

Uskon, että tanssi on ollut aika kauan, aivan varmasti ennen musiikkia. Onko sinulle tanssia ilman musiikkia?

"Minulle ei ole tanssia ilman rytmiä. Johonkin rytmiin se liittyy, joka totta kai voi olla myös sisäistä. Liikkumisen pakko tulee siitä, että mikä tahansa liikkuminen tarpeeksi kauan kestettyään alkaa tuottaa endorfiinia, ja adrenaliini tulee esiintymisjännityksestä. Kyllä siihen kemia liittyy."

Entä modernimmalla puolella, jossa on paljon musiikkia ilman havaittavaa pulssia? Toki tiedän, että laskette "yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-seit-kasi" ja mitä niitä onkaan, mutta kun näkee ryhmäkollektiivin tanssivan johonkin musiikkiin, joka on vain äänensävyä ja tunnelmaa, niin mistä se rytmi tulee, mistä otatte kiinni?

"Kyllä se ilmaisu edelleenkin tulee jostain rytmistä, joka voi olla vaikka hengitystä. Muistan Carolyn Carlsonin koreografian Maa Saariahon musiikkiin, joka oli todella hankala. Yksin jos tekee, niin voi improvisoida, kunhan pysyy niissä raameissa ja lopettaa oikeassa ajassa. Mutta ryhmänä kun tehdään, niin kohtauksia tehdessä se rytmi löytyy siihen yhdessä. Tietyillä liikkeilläkin on optimiaika missä ne voi tehdä. Ja jos tehdään nauhamusiikin kanssa, niin kun tempo on aina eksaktisti sama, sen liikepulssin pystyy myös opettelemaan ulkoa. Orkesteriteoksistamme voi sanoa, että Stravinskyn Kevätuhri on ihan älyttömän vaikeaa musiikkia. Se vaan kuunnellaan ja kuunnellaan ja opetellaan ulkoa. Mutta orkesteria pitää koko ajan kuunnella, kun tempo ei ole koskaan ihan sama."

Koreografinen näkemyshän voi olla hieman yksinkertaistaen niin, että liike menee musiikin mukana tai sitä vastaan. Mozartissa ja Tšaikovskissa saa musiikista helposti kiinni – se on niin selkeästi jaksottunutta ja lisäksi laulettavaa melodiaa. Tšaikovskin "Pienten joutsenten tanssia" en ole vielä nähnyt siten, että liikekieli olisi sen rytmiä vastaan, vaikka hyvinkin erilaisia koreografioita olen siitä nähnyt.

"Tästä Joutsenlammen versiosta on sanottava, että karakteritansseista Unkarilaisessa sai vähän opetella uutta ja unohtaa vanhaa; sen iskut eivät menneet perinteiseen tyyliin siihen musiikkiin. Ja oli se hirveän vaikeata oppia! Klassista musiikkia nimenomaan tanssitaan yleensä aivan yks-yhteen, samalla tavalla eri versioissakin."

Minulla on videolla parikin hienoa Joutsenlampea, eli Matthew Bournen miesköörille tehty, ja Mats Ekin normaalikastille, mutta varsin poikkeavasti tehty, hauska versio. Molemmat olen katsonut useaan kertaan, ja ne ovat mielestäni erittäin hienoja. Kun olen sitäkin koulukuntaa, että klassinen baletti ainakin pahimmillaan on aikansa elänyt taidemuoto, jos nyt vähän provosoin näin maanantaiaamun kunniaksi.

"(naurua) ... jokaiselle jotakin!"

Kävelyä ja käsipantomiimia! Mutta hymystäsi päätellen et ole ollenkaan samaa mieltä?

"No on niitä pölyttyneitä versioita. Mutta nykysuuntaushan on, että tehdään uusia versioita ja etsitään parempia. Usein tehdään lyhyin versio, lyhyempi kuin mitä on sävelletty, ja usein musiikkien järjestystä vaihdetaan dramaturgisista syistä. Ja nimenomaan sitä ’näyttelemistä’ on vähennetty, ja yritetään saada tarina etenemään tanssimalla."

Niin, onko kävely tanssimista?

"Kyllä se on; kun tanssija kävelee, ero on iso! Tanssiteoksissa kävelyroolitkin ovat täysin musiikkiin tehtyjä. Ei niitä tanssimiseksi kylläkään sanota, ne ovat kävelyrooleja."

Miten iso asia nykyään on tuo päärooli/sivurooli?

"Kaikki perinteiset baletit ovat sellaisia, että niissä on aivan tarkka hierarkia: on pääsolistit, demisolistit ja kuoro. Ja vaikka teos uudistettaisiinkin, libretossa säilyvät nämä roolijaot. Musiikki ja tanssitehtävät menevät ajallisesti niin, että siinä on selvät pääroolit. Niitä voi olla enemmän kuin kaksi; aika paljon on nykyisin teoksia, joissa on neljä päähenkilöä."

Tarkoitatko tuplamiehitystä?

"En, vaan että on neljä yhtä isoa tanssiroolia. Tavallaan niiden parin muun tanssimista on lisätty niin paljon, että rooleista on tullut yhtä isoja. Demisolistitehtäviä baleteissa on myös huomattavasti enemmän kuin oopperoissa. Meillä ei kyllä hirveästi näy palkoissa se mitä tehtäviä tehdään, kun luovuimme tittelikategorioista 70/80-luvun taitteessa. Mutta meilläkin ollaan menossa tittelijakoon takaisin, kun tanssijat niin selkeästi kuitenkin tekevät erilaisia rooleja. Kaikki eivät ehdi ihan kaikkea tehdä kuitenkaan."

Eivätkö vierailijat sano hintaansa?

"Baleteissa käytetään harvoin vierailijoita. Mutta jos, niin heillä on toki hintansa. Omat solistimme eivät sellaisia palkkoja saa."

VAHVASTI VAIKUTTAMASSA

Olet Oopperan balettikoulun kasvatti ja siis ollut oopperassa 35 vuotta lähes päivittäin. Olet epäilemättä nähnyt paljon sinä aikana. Mitä siitä ensimmäisenä jää mieleen?

"Tulen kaipaamaan sitä työpaikkana ja työyhteisönä. Ja koska olen sellainen ihminen, joka on alkanut hoitaa muiden asioita, niin sitten olen hoitanut muiden asioita, ja niin talon kuviot ihmisineen ovat tulleet vielä tutummiksi. Murheetkin on pitänyt oppia asettamaan omaan lokeroonsa, ja toisaalta pitää mielessään ne hyvät puolet ja muistuttaa välillä muitakin niistä. Voin sanoa, että olen ollut aika paljon muuttamassa asioita siellä; jo vuodesta 1984 lähtien olin johtokunnassa eri tehtävissä. Työehtosopimuksia muutettiin inhimillisempään suuntaan, kun muutimme uuteen taloon 1993, silloin tehtiin oikein iso remontti. Edellisenä vuotena oltiin liitytty Muusikkojen liittoon, ja (liiton lakimies) Miika (Tarhio) teki ihan mielettömän työn, kun hän putsasi TESsimme johonkin järkevään järjestykseen, ja sieltä käännettiin monta asiaa selkokielelle.

Mitä kaikki nuoremmat eivät nykyään tiedäkään on esimerkiksi se, miten meillä on nykyisin yksiosainen työpäivä, jos ei ole näytöstä – olemme aika virkamiehiä siinä mielessä – ja meillä on siten aina viikolla myös vapaailtoja. Kun itse on elänyt kahden pienen lapsen kanssa aikaa, että aina mentiin illallakin töihin, harjoituksiin vähintään, niin nyt on ollut kymmenen vuotta sitä, että on vapaailta, jos ei ole näytöstä. Kyllä se on mahdollistanut työpaikan ulkopuolisen sosiaalisen elämän, ja olen varma, että kaikki sitä arvostavat. Ja se on yksi selitys sille, että me ollaan varmaan maailman lapsirikkain baletti! (naurua). Ja palataan äitiyslomilta oikeasti takaisin töihin. Että on oikeaan aikaan vapaata – siitä olen ylpeä, että olen ollut yhtenä vahvana tekijänä sen aikaansaamisessa. Se on inhimillistänyt ihan fyysistä palautumisaikaakin."

Onko kiertoa paljon? Kuljetaanko johtajien ja/tai koreografien perässä?

"No nämä ulkomaalaiset ovat tehneet sitä, mutta siinä 25-vuotiaana alkaa olla siinä vaiheessa, että et hirveästi enää ryhmää vaihda. Euroopassa on 27 vuotta yläikäraja, että yleensä pääsee edes koetanssiin näytille. Vierailemassa voit käydä, mutta ryhmään et pääse, vaikka olisi mitkä meriitit."

Eli ensemble-ajattelu on alalla aika voimakasta, toisin kuin esimerkiksi teatterissa?

"Joo, kyllä se esimerkiksi meidän talossa on säilynyt. Joutsenlammessakin kuorokohtaukset ovat niin suuria, että siellä olivat meidän pikkusolistitkin välillä kuorossa tanssimassa, koska väki ei muuten riitä. Harjoittaminen on niin pitkä prosessi, että jos vaihdettaisiin porukkaa koko ajan, aika ei riittäisi noiden teosten ylläpitämiseen, kun pitäisi vielä harjoittaa uusiakin teoksia joka kausi. Mitä enemmän samoja tanssijoita, sitä helpommalla päästään seuraavana vuonna, kun teos on repriisinä. Teoksen lämmittäminen vie kaksi viikkoa, eikä siinä monta uutta voi olla; aika vain ei riitä. Ensi-iltaan varataan 6–8 viikkoa, ja siinä ajassa sen ehtii opettaa uusille. Me opettelemme sen yhdessä siellä työpaikalla; emme voi opetella sitä yksin kotona, niin kuin muusikko tai laulaja voi osittain tehdä."

Onko ala mennyt kovemmaksi?

"EU kyllä teki sen vapailla työmarkkinoillaan, että meidän pitää kertoa vapaista paikoista laajemmin, ja meillähän onkin paljon muualta tulleita. Vuodesta 1997 lähtien on tullut aika paljon; silloin sattui olemaan paikkoja, eikä koulusta valmistunut omia."

Miten teillä pyörii apurahakuvio?

"Meillä se pyörii huonosti siksi, että ihmiset ovat laiskoja hakemaan niitä. Siinä on vähän semmoinen tausta, että kun niitä on niin vähän jaossa ja meikäläisillä (Kansallisbaletti) on kuukausipalkka, niin vaikka valtion taiteilija-apurahoissa pitää ottaa virkavapautta, niitä ei meille tavallaan riitä. Ennen ihmiset tekivät niin, että he opiskelivat kesälomansa esimerkiksi New Yorkissa ja ottivat vain vähän virkavapautta siihen perään. Mutta ihmiset turhautuvat hakemiseen, kun niitä ei saa, ja niitä ei saa, kun ei haeta tarpeeksi."

Olet nyt itse astunut taidehallinnon puolelle, kun sinut nimitettiin vuoden alusta Taiteen keskustoimikunnan jäseneksi.

"Se on mielenkiintoista. Kolmivuotiskausi on ihan alussa, ja olemme vasta päässeet vauhtiin, mutta ihanalta tuntuu se, kun tulee hyvin paljon kutsuja mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Olen kyllä kasvanut jo balettikouluajoilta siihen, että käyn katsomassa paljon. Esimerkiksi oman talon oopperat olen katsonut kaikki vuodesta 1969, eri osajaotkin. En ole keskustoimikunnassa tanssin mandaatilla; satun vain olemaan tanssija. Asioita siellä tuntuu olevan paljon ja papereitakin kilokaupalla luettavaksi. Perehtyminen vie kyllä aikaa. Odotan esimerkiksi kesäkokoukselta paljon; että olisi vähän paremmin aikaa keskustella ja saada jotain muutosta aikaan, eikä vain pyörittää säädettyjä rutiineja. Ihan vakavissani olen sen ottanut, turha sinne on vain istuskelemaan mennä. "

KAIKKI TANSSIMAAN

Kerroit, että käyt lavatansseissa mielelläsi. Millainen suhde balettitanssijoilla yleisesti ottaen on paritansseihin? "Edellinen sukupolvi oli sellaista, joka osasi hyvinkin ja kävi tanssimassa, mutta meillä se usein loppuu valssiin ja humppaan, eikä kursseja ole käyty. Minä kyllä olen, ja vein miehenikin mukaan! Todella hauskaahan se alkaa olla vasta sitten, kun osaa niitä askeleita. Oma hauskuutensa on jo siinä, kun miettii että ’mitähän rumbaa tää nyt on?’ (naurua). Ja kyllä kun diskoon mennään, niin siellä irrotellaan, ja kaikki tanssii."

Seuraan paritanssimaailmaa aika paljon, sen musiikin ja bisneksen kautta – en itse tanssi – ja nyt on puhuttu paljon tanssin aluekeskuksista, mutta vaikuttaa siltä ettei niissä ole paritanssi mukana lainkaan. Tuntuu, että tanssimaailma on melko voimakkaasti jakautunut "taiteeseen" ja "muuhun".

"Jossain vaiheessa kansantanssikin pääsi taidetanssipiiriin kaikin puolin. Alkoi tulla niin vakavasti otettavia ryhmiä, ettei niitä voitu pitää enää harrastelijoina, ja vetäjät olivat hyvin aktiiveja ja saivat tuloksia. Tanssiala jaottelee selvästi harrastelijat ja ammattilaiset. Miten ottaa lavatanssien harrastajat mukaan? Ammattilaisista lavatanssien opettajat toki saavat välillä ainakin apurahoja."

Onko kuppikunta-ajattelua?

"Kyllä on, ei sitä varmaan pysty kokonaan pois saamaan, kun jaetaan samoja liian vähäisiä rahoja. Mutta kyllä siitä on jo paljon päästy eroon. On huomattu, että yhdistyneenä saadaan paljon enemmän aikaiseksi, etenkin rahoituspohjaa. Tämä näkyy nimenomaan tuossa aluekeskuskehityksessä.

Onko poikaongelma muuttunut suuntaan tai toiseen?

"En osaa sanoa onko se parantunut vai pahentunut, se on varmaan hieman vaihtelevaa. On poikaluokkia esimerkiksi Vantaalla ja meillä, ja pidetään omia kursseja pojille. Pääkaupunkiseudulta varmaan löytyykin tarpeeksi poikaluokkaan tulokkaita. On se pojille helpompaa, jos siinä on sellainen keskinäinen tuki. Kyllä lopettamisprosentti kuitenkin on edelleen aika iso. Nimenomaan klassisen baletin kannalta materiaalia on aivan liian vähän siihen, että sieltä tulisi ylipäätään tarpeeksi lahjakkuutta jatkamaan niin, että voisi ajatella ammattilaisuutta.

Meiltä on nyt muutama lahjakas poika valmistumassa ensi vuonna, mutta suurin osa meidänkin koulun pojista siirtyy modernin puolelle. Fyysiset vaatimukset ovat niin isot klassisen puolella; raa´asti sanottuna materiaali pitäisi valikoida niin isosta porukasta, että Suomesta ei sellaista tunneille löydy. Tekniikka kahlitsee murrosiässä niin paljon, että siinä helposti lipsahtaa henkisenäkin ratkaisuna modernin puolelle. Baletti asettaa niin tiukat raamit siihen, millä tavalla pitää osata työskennellä, ennen kuin voit tulkita jotakin."

Tekikö Billy Elliott -elokuva mitään pientäkään piikkiä?

"Ainakin sen, että silloin 11-vuotias tyttäreni halusi aloittaa baletin sen nähtyään. Pojalle se olisi voinut olla mahdollista, mutta ei tytölle. Pojat voivat aloittaa paljon myöhemmin, koska murrosikä on niin iso muutos siinä välissä. Ja onhan näitä myöhään aloittaneita miehiä meilläkin.

Jos on tietynlainen perusfysiikka, urheilee mitä urheileekin, ja sitten saa tanssikipinän, niin sinusta voi vielä tulla balettitanssija, jos olet mies. Joka tapauksessa murrosikä panee sinut opettelemaan paljon asioita uusiksi, vaikka olisit tanssin aiemmin aloittanutkin. Naisilla varvastekniikka tekee sen, että jos et ole 9–10-vuotiaana aloittanut perustreenaamista ja 12-vuotiaana tosissaan varvastossuilla tekemistä, niin sinulle ei kehity sellaista varvastekniikkaa, jota parikymppisenä vaaditaan, että olisi mitään mahdollisuuksia päästä ammattilaisryhmään. Modernin voi toki naisenakin aloittaa myöhemmin."

Mitä odotat tulevaisuudelta?

"Toivon, että pääsen opiskelemaan. Kyllä ne nuoremmat jännittivät enemmän siellä pääsykokeissa; esiintymis- ja elämänkokemus auttaa siihenkin näköjään. Mutta jos en nyt pääse, niin sitten pitää yrittää uudelleen. Työssä on ollut hirveän kivaa ja mielenkiintoista se, että se on ollut uuden oppimista koko ajan. Siinä mielessä opiskelukin on kiehtovaa. Aina voi tulla viisaammaksi."