Muusikkojen liiton tunnustuspalkinnon 2003 saanut Pepa Päivinen:
"VIBRATOA SAA MIELELLÄÄN OLLA"

Haastattelu: Pekka Nissilä
Kuva: Kimmo Tähtinen

Saksofonisti/huilisti Pepa Päivinen on kohtuullisen pitkän uransa viime vuosina ryhtynyt myös yhtyeen johtajaksi sekä säveltäjäksi. Hänen modernin jazzin maailmassa liikkuvat äänitteensä ovat saaneet kansainvälistäkin huomiota. Keskustelussamme sivuttiin uraa aiemmin, nyt ja vähän tulevaisuudessakin.

Mitä muusikkous sinulle merkitsee? Mitä on olla muusikko?

– Se on aika laaja juttu. Olen juniorina siinä 16–17-vuotiaana päättänyt ryhtyä muusikoksi, se valkeni koulun loppuvuosina. Ei se ehkä siinä vaiheessa ollut sillä lailla ammattina mielessä, mutta kyllä se oli sitä mitä halusin tehdä, soittaja. Se vei jo suurimman osan vapaa-aikaa, se oli intohimo. Koulu jotenkin rämmittiin läpi, mutta sen jälkeen mentiin ihan kybällä soittohommiin – treenaamiseen ja opiskeluun. Parikymppisestä eteenpäin se oli sitten sitä.

Tarina on varmaan aika tavallinen; hakeutuu ympyröihin missä on samanhenkisiä tyyppejä, rupeaa syntymään bändejä, ja eri systeemeitä alkaa poikia. Saa jonkinlaista jalansijaa, alkaa ehkä saada nimeä, alkaa tulla duuneja. Se alkaa rullaata "omalla painolla"; tottakai pitää duunia tehdä koko ajan sen eteen edelleenkin, mutta se vie mennessään. Näin jälkeenpäin kun katsoo, niin yhden oven takaa löytyi seuraava, ja sieltä joku duuni ja niin edelleen. Hieno systeemi oli kun menin Ågeliin [Oulunkylän pop & jazzopisto] 70-luvun puolivälissä Se oli kulminaatiopiste, merkittävä paikka missä tapasi tyyppejä, ja sieltä lähti tärkeitä bändejä jotka taas poikivat eri juttuihin.

Muusikkous on ammatti, mutta onhan se minulle intohimo myös. Siitä repii leivän, mutta ei se pelkästään riitä. Oman musiikin tekeminen siinä samalla, itsensä etsiminen, sehän on loputon juttu. Löydät omaa soundia – teknisiä asioita on pidettävä koko ajan yllä, mutta oma soundi laajemmassa mielessä tarkoittaa ihan sitäkin, että "kuka sinä olet" -pohjalta. Sitä pitää hakea, ja välillä se jopa kuuluukin. Se on jatkuvaa ja tietoista duunia, ei vain pläräämistä vaan funtsaamista, vaikutteiden ottoa, eri taiteiden tsekkausta; mitä ja miten muut tekee, miten ne ajattelee asioita – kirjailijat, kuvataiteilijat, leffantekijät. Tiedonmuruset ovat ripoteltuina ympäriinsä, ja jos niitä haluaa etsiä, niin kyllä ne löytyvät. Mutta pitää pysähtyä asioiden äärelle ja suurennuslasillakin välillä katsoa, että onko jollain jutulla minulle annettavaa. Tämän päivän informaatiotulva on ihan mieletön, ja vaikeus tulee siinä, että pystyy löytämään massasta ne tärkeät asiat itselleen. Yhä hankalampaa se on. Mutta intohimosta on kyse.

Oman soundin etsiminen – miten laajasti se käsitetäänkään – on taiteen peruskäsitteiden mukaista sisäänpäin kääntynyttä periaatteessa itsekästä toimintaa. Miten näet asian ulospäin kääntyneen puolen, esiintymisen ja yleisön?

– Kyllä se asia pitää tietenkin saada tulemaan ulos. Eihän siinä ole mitään järkeä, että on taiteilija, joka vain katsoo itseään peilistä, harjoittelee ja soittaa kotonaan. Energia täytyy saada rampin toiselle puolelle, ja sehän tuntuu ja näyttää olevan se vaikeus. Että vaikka on kuinka taitava ja koulutettu soittaja, niin helposti esiintymistilanteessa se jää niin kuin puolitiehen tai johonkin. Treeniksissä menee aivan mielettömän hyvin, mutta kun jengi tulee paikalle, niin monille tulee lukko päälle, eikä juttu avaudukaan samalla lailla enää.

Rentous on nimenomaan sellaista, mitä itse mietin aika paljon tällä hetkellä. Pitäisi saada sellainen rentous soittoon, karistettua kipsi pois, jotta pystyisi todella antamaan sataprosenttisesti sen mitä osaa. Urheilijat puhuu aika paljon rentoudesta, ne puhuu herkistelystä, ettei treenata liian kovaa loppuun asti, otetaan etäisyyttä, saadaan paikat auki. Ylitreenaaminen on vaarallista, se on niin monen tekijän summa, että saa kaiken loksahtamaan paikalleen. Joillekin se käy ihan luonnostaan: ne menee lavalle ja lataa ja juttu on siinä! Minun pitää funtsia ja psyykata itseäni.

Esiintymistilanne on kuitenkin niin eri verrattuna kämpällä yksin tai kavereiden kanssa soittamiseen.

– Kyllä, jo energian jakamisesta alkaen. Usein tuntuu esimerkiksi siltä, että kaikki energia on soundcheckin jälkeen mennyt. Soundcheckissä on joskus tuntunut, että "jumalaut tässä tää niiku on, lähdetään himaan!" (naurua). Kun tulee kokemusta ja tekee omia juttuja, joissa vastuu on koko ajan enemmän itsellä, niin on oppinut relaamaan, ottamaan iisisti. Tähtäin on illalla keikassa, ja pyrkii rauhoittamaan tilanteen energiankin kannalta.

Puhaltajan duunissa kuluu vääjäämättä fyysistä energiaa. Minäkin soitan keikalla useita pillejä ja vielä isommasta päästä, siinä kuluttaa helposti itsensä loppuun. Paukkuja pitää riittää, eikä rentouttakaan saa pakottamalla; siinä pitää olla hyvä olo koko ajan pohjana, henkisestikin.

Onko esiintymispaikalla sinänsä erityistä vaikutusta?

– No on sikäli, että jos pitää hirveässä häiriömetelissä esiintyä – niin kuin nyt jazzkeikkoja oluthanojen äärellä edelleen järjestetään – niin vaikeuttaahan se keskittymistä. Kyllä Suomessakin on menty parempaan suuntaan, mutta kun on saanut viime vuosina tehdä esimerkiksi Ranskassa aika paljonkin keikkoja, niin siellä kulttuuri on ihan ainutlaatuinen. Jengi kuuntelee paikassa kuin paikassa, ei ole mitään kilistelyä eikä jääkulhon kolinaa. Niillä keikoilla ei koskaan ole yleisön käytöksestä ollut mitään ongelmia. Parhaita keikkoja koskaan olen tehnyt trion kanssa Melle-nimisessä paikassa; ihan pikkukylä, varmaan sata ihmistä mahtui pieneen kuppilaan. Ikähaitari oli jotain 15–70 ehkä, ja kaikki kuunteli ihan hiljaa keskittyneesti. Aivan fantastinen kokemus.

OMAN MUSIIKIN ESIIN PÄÄSY

Musiikkisi lukeutuu marginaaliin, se ei esimerkiksi juurikaan radiossa soi. Miten hyvin koet saaneesi sitä läpi? Onko siinä ollut erityisiä vaikeuksia, vai ihan normaaleja vaikeuksia?

– Minähän olen ollut viime vuodet tosi hyvässä ja onnellisessa asemassa, kun olen voinut tehdä näitä omia juttuja, ja jopa esiintyä sillä musiikilla. Triolla tekemämme keikkamäärä on varmaan maksimissa, jotain yli 60 keikkaa näinä vuosina yhteensä. Se on varmaan tällaiselle marginaalimusiikille aika hyvin. Johonkin rockbändiin verrattuna se on tietysti naurettava määrä ...
... johonkin toiseen sitten taas ei!

– No joo, totta – mutta kyllä tämä keikkamäärä on reippaasti ylittänyt ne odotukset mitä minulla oli bändiä aloittaessani. Olen tällaisesta tilaisuudesta tosi onnellinen. Minulle tuli pitempi apuraha oikeaan aikaan, se auttoi eteenpäin. Niin apurahan täytyykin toimia, että se on potku takapuoleen, eikä sellainen palkinto, että siihen voi ikään kuin lopettaa, alkaa levätä laakereillaan. Se lähettää sinut lentoon jos olet lähteäksesi. Että löytää oman suunnan yhä selkeämmin, se on avainjuttu. Itsestähän kaikki lähtee, mitä haluaa tehdä, mitä ei halua tehdä. Itse sitä aktivoituu, se ei tule muualta, mutta liikkeellelähdön jälkeen voidaan katsoa kuka voi jeesata. Kotoa ei tulla keikoille hakemaan.

Olet myös löytänyt musiikillesi julkaisijan.

– Olen, mutta levyjakelu tuntuu kyllä olevan Suomessa niin vaikeata! Ihmettelen sitä edelleen, että ei ole sellaista instanssia joka hoitaisi sitä, ja niin paljon kun meilläkin jazzlevyjä vuodessa tehdään. Missä ne kaikki levyt ovat? Eivät ainakaan anttiloissa ja muissa kaupoissa. Onko se todella niin vaikeaa saada sinne suomijazzhylly, jossa olisi muutakin kuin [Jukka] Perkon "Kaanaanmaa" ja [Antti] Sarpilan Swinging Christmas? Tarkoittamatta ollenkaan, etteikö nuo olisi hyviä levyjä ja ansaitsisi olla siellä – tietenkin – mutta kun on paljon muitakin hyviä levyjä, joista ihmiset eivät tiedä yhtään mitään. Noiden kahden vieressä voisi olla 15 muuta. Onko nämä talouden lait todella johtaneet siihen, että noidankehää ei saa murrettua – tuota ei oteta kun se ei myy, vaikka eihän se voi myydä jos sitä ei oteta? Alan olla jo huvittunut asiasta, se todella tuntuu olevan liian vaikeata järjestää.

Levynteko on kuitenkin itsestään selvää musiikissa, se on samaa kuin että kirjailija tekee kirjoja.

Meiltä löytyy valtava määrä jazzjuhliksi luokiteltavia tilaisuuksia. Onko siellä tilaa musiikillesi?

– Se on aika hämmästyttävä määrä, kun Jazzrytmit-lehden listaa juhlista katsoo. Olen niitä kyllä käynyt läpi, ja aika nopeasti langan toisesta päästä kuulee, onko sinne asiaa vai ei. Yhden käden sormilla ne ovat laskettavissa: Tampere, Kerava, Raahe, Keitele, Turku. Väsytystaktiikkaan en ole lähtenyt, ja muutenkin varsinainen myyntityön puskeminen on ammattilaisen puuhaa, sitkeyttä vaativa laji. Charles Gil esimerkiksi on sellainen, ja painaa kyllä. Soittaja soittaa ja on sitkeä siinä.

Onhan se itsetutkistelun paikka, että mihin rajan laittaa "helpomman" musiikin tekemisessä. Onko se sitten enää sinun musiikkiasi, jos alkaa liikaa suunnata sitä "myyvemmäksi"? Paljon on myös kiinni siitä miten sen tarjoaa. Trioni musiikki on joskus tullut monellekin yllätyksenä, kun se on ollutkin "svengaavaa" kamaa, ei mitään rubato-kelluntaa, vaan tempoja ja komppeja. Moderni free on monelle edelleen yhtä kuin ulinaa.

Bändiini on nyt tulossa mukaan kitaristi, Kämäräisen Timo. Avautuu uusia mahdollisuuksia; olemme treenanneet, ja olen hyvin toiveikas. Yksi tie on kuljettu loppuun, ja nyt aukeaa uusi polku kuljettavaksi. Jos haluaa mitään tehdä, niin pitää etsiä. Joskus on aika masentavaa, kun huomaa että on seinä vastassa. Lopetanko tämän ja menen takaisin pulttiin? Sehän on myös vaativaa ja antoisaa duunia, mutta kuitenkin jonkun identiteetin etsiminen vaatii erilaisen foorumin tehdä duunia. Tämä on näitä ikuisuuskysymyksiä.

FONIN KAUTTA KEIKOILLE

Miksi juuri saksofoni? Oliko se ensimmäinen?

– Ei ollut, aloitin huilulla. Koulussa soitettiin nokkahuilua, ja siellä tarjoutui mahdollisuus poikkihuiluun, oppikoulun alaluokilla. Menin Vantaan musiikkiopistoon, jossa Paroni Paakkunainen oli sattumalta ensimmäinen huilunsoiton opettajani. Kävi tsägä, vaikka olin kyllä kuunnellut popmusiikkia alle kouluikäisestä: Kahdeksan kärjessä, Kaleidoskooppi, mitä näitä [radio-ohjelmia] oli, pohja oli olemassa. Oli hienoa että "rock-tähti" oli opettamassa, ja hän oli myös fonisti, mikä oli aika tärkeä seikka siihen, että foni alkoi kiinnostaa. Pari vuotta myöhemmin paine olikin jo niin kova, että foni oli hoidettava. Pääsin Viipurin Työväen Soittajiin, ja siellä oli saksofoneja. Kyselin keski-ikäisiltä vanhemmilta soittajilta, ja eräällä heistä oli Classic myytävänä. Tienasin itse puolet, äiti laittoi toisen puolen, 300 markkaa se maksoi. Myyjä näytti miten "päre" laitetaan paikoilleen ja suukappale, ja siitä jatkoin itse; nokkahuilusormitushan siinä on pitkälti.

Islanders, Soulset, ja Tasavallan Presidentti oli kovia, amerikkalaiset soul-bändit levyltä, Esa Pethman, Junnu, Pöyryn Pekka, nämä teki vaikutuksen. Jazz alkoi tulla vasta 16–17-vuotiaana, ja ostin ekat levyt, Parker tuli aika myöhään. Aluksi oli "proge", Blood, Sweat and Tears ja englantilainen Colosseum. 70-luvun alussa oli Sami Hurmerinnan Taivaanvuohi-bändi, joka oli hyvä koulu, kunnon keikkoja nuorisokerhoista Vanhalle ja Keimolan rockfestivaaleille asti. Soitettiin Samin musaa ja Zappaa. Treenattiin hirveän paljon, vaikeata musaa, pitkiä biisejä. Maaritin mukana olin siinä alussa jonkun aikaa, ei kylläkään paljon keikkoja. Sitten oli Sotavallan Arton bändi, Tapani Kansan bändi, jossa oli silloin kolme puhaltajaa, ja sitten tuli Jukka Tolosen bändi JTB. Kansainvälinen meininki, kierrettiin ympäri Eurooppaa. Mukana olivat ruotsalainen kitaristi Coste Apetrea, amerikkalainen rumpali Norman Fearrington, ja Merilahden Harri bassossa. Se oli loistava tilaisuus meikäläiselle. Vedettiin aika funk-kamaa, yksi levy tehtiin.

Sitten tuli UMO, 80-luvun puolivälissä.

– Kyllä, tulin -85 vakkariksi, Unto Haapa-ahon tilalle baritoniin. Olin tehnyt siinä jo tuurauskeikkoja, varmaan joka stemmassa – paitsi baritonissa, kun mulla ei silloin vielä ollut sellaista, ostin sen siinä vaiheessa kun bändiin menin. Hieno juttu. Ei minulla mitään koesoittoa ollut, tai olin sen jo käynyt moneen kertaan tekemässä. Onneksi ei ollut kilpailua niin paljon kuin tänä päivänä, pääsin alta pois (naurua)!

Olet virkavuosiltasi orkesterissa jo aika kärjessä. On kuukausipalkka, ja TESsikin siihen saatiin jokin aika sitten. Onko siinä virkamiesvaaraa?

– Kyllä siinä aina vaanii se vaara. Kokonaisuutena ajatellen se on hieman vaihdellut kausittain, tällä hetkellä siinä ei ole sellaista henkeä. Jossain vaiheessa ei ollut ihan niin vapaat kädet kuin nykyään, teimme "palvelukeikkoja" kaupungille mitä erilaisimmissa paikoissa. Mutta fyrkkaakin oli enemmän, oli aika suuriakin tähtiä vieraina, kun taas tänä päivänä täytyy tapella kaikki läpi. Olen nähnyt asiaa lähempää, kun olen taiteellisessa toimikunnassa mukana, ja kovaa duunia se on. Vaativuudeltaan taso on noussut selvästi, yleisen koulutustason myötä vaatimukset teknisessäkin kvaliteetissa kasvaa kunnallisessa orkesterissa huimasti.

Minkälaisia kohokohtia on jäänyt mieleen? Henkilöitä, keikkoja?

– No niillä kuuluisilla Neuvostoliiton kiertueilla en ollut, olen vain kuullut niistä, mutta joku Gil Evansin vierailu on jäänyt sellaisena elämyksenä mieleen, jollaista en vaihtaisi pois. Siinä oli sellaista magiaa, epäortodoksista bändijohtamista, joka vaan toimi, joku ihme spiritti! Mercer Ellington oli myös sellainen persoona, että melkein riitti kun hän vaan seisoi siinä edessä. Anthony Braxton, jonka vierailu poiki myös pienemmän bändin kiertueen.

Randy Weston oli aika hauska tapaus joskus 90-luvulla. Oltiin silloin Svenskanin yläkerrassa Royal Cottonissa. Hän tuli harjoituksiin kahden biisin nuotit mukanaan. Alettiin tilata lisää faksilla Jenkeistä, mutta ei sieltä koskaan tullut mitään kunnollista stemmaa. Sitten oli soolopianoa, pikkubändibiisi joka vedettiin myös isolla bändillä; ehkä 4–5 biisiä big bandilla, jolla konsertti vedettiin läpi. Ja tupa täysi, Ahtisaari paikalla, mutta ihan hyvin se meni. Ei se vaadi aina hirveätä pakkaa nuotteja ja pitkää treenaamista ja pilkun viilaamista. Oikea henki voi tulla mistä tahansa, ja se on kiinnostavaa. UMOssa on nähnyt monenlaista tapaa tehdä musiikkia.

Maria Schneiderista tekee mieli kysyä erikseen.

– Hienoa musiikkia, jota on kivaa soittaa, se on soittajaystävällistä, hyvin tehtyä. Mutta ei minun suosikkejani. Ehkä siitä puuttuu joku särö, jota kaipaisin, joku "blues". Ehkä se on liian "valkoista". Kyllä minulle taitaa olla parhaat fiilikset jäänyt – okei, Gil Evans oli valkoinen – just noista mustista kundeista, juurevuus ja joku semmoinen jota kaikilla valkoisilla ei ole.

Jos UMOn linjaan jotain kaipaan, niin ehkä juuri tätä, takaisin vähän sinne mustaan maailmaan, afroamerikkaan. On hyvä, että ollaan laajennettu klassisen suuntaan ja noin, mutta juuret on siellä missä ne on, se pitää tiedostaa. Eihän orkesterista klassista saa tekemälläkään, se pitää muistaa. Rouheutta ja vibratoa pitää olla.

ÄÄNTÄ JA VIMMAA

Olit pitkään Edward Vesalan kyydissä.

– Ensimmäinen kontakti oli sama treenikämppä 80-luvun alussa, siellä me joskus törmättiin. Hän tiesi minut Junnun kautta, joka oli opettajanani Ågelissa. Eetulla oli jopa jossain vaiheessa idea perustaa Junnun ja Iron [Haarla] kanssa pikkubändi, johon minä olin menossa neljänneksi. Se ei koskaan toteutunut, mutta yhdet treenit pidettiin, jotka oli varmaan mun koesoitto, jotain 1982–83 se oli. Vuonna 1984 Eetu otti yhteyttä, ja liityin Sound & Furyyn. Se oli sellainen koulutusrinki, sitähän tuettiin taloudellisesti. Tapani Rinne oli mukana, ja Raoul [Björkenheim]. Siinä oli sitten vähän liikennettäkin, Murron Jannekin oli ja fagotisti Heikki Vikla. Bändi muovautui pikkuhiljaa vakituisemmaksi, Junnukin oli siinä mukana. Aika kirjava porukka, vakiotorvisektio oli 1986–87 eteenpäin Riikosen Matti, Kanniston Tane, Jorma Tapio ja minä. Olin itse asiassa alkuvaiheessa muutaman vuoden poissa, kun menin UMOon. Eetu ei halunnut että siinä bändissä oli umolaisia ...

Tästähän me jo vähän tunnustuspalkintokahveilla keskusteltiinkin ...

– Kyllä joo. Mutta minä siis menin takaisin, niin kuin Tapanin tilalle, ja viihdyinkin sitten loppuun saakka. Jimi Sumén tuli Raoulin tilalle, ja se olikin hyvin vakio kokoonpano vuodesta 1989 eteenpäin.

Otinkin esiin, että olet ainoa joka oli vakituisesti näissä molemmissa "leireissä", UMOssa ja Sound & Furyssä. Nehän on nähty, jos ei ihan vastakkaisina, niin ainakin eri juttuina.

– En ole itse kokenut tuota leiriajattelua tuollaisena, mutta olen varmaan jäävi, koska molemmissa kuvioissa olin mukana. Kyllä se ulkopuolisesta saattoi näyttääkin siltä, ja tietysti jotkut Eetun lausunnot oli pahimmillaan jo skismojen aiheuttajia. Eetun ja UMOn levyhän on tehty 1983. Pahin aika taisi ollakin juuri silloin kun en ollut Sound & Furyssä, ruvettiin jo jotain adressiakin keräämään UMOn taholta. Eetu oli särmikäs tapaus, ja veti johdonmukaisesti omaa tiukkaa linjaa, ei se ollut mitään poukkoilua. Suuri taiteilija, näytöt puhukoot puolestaan.

Musiikintekotapa kulki hänellä kohti konstruoidumpaa mallia notaatioineen.

– Olen joskus miettinyt sitä materiaalia, ja ehkä korkeintaan 1/4 kokonaisuudesta on ollut improvisointia 90-luvun alusta keikkailleella vakiintuneella kokoonpanolla. Harjoiteltiin nuoteista, kaikki vedettiin ulkoa. Otan vähän takaisin, ehkä 1/3 oli improvisointia. Yksi arvostelu on huvittavana Hesarissa on jäänyt mieleen – ei nykyiseltä lehden kriitikolta – jossa todettiin meidän Savoy-teatterikeikasta, että "siellä ne soitti sitä 70-luvun freetä", vaikka tosiaan suurin osa oli läpikirjoitettua. Sooloissakin oli sovitut suunnat, kyllä Eetu johti sitä koko hommaa koko ajan, harjoitusvaiheessa oli pitkällekin vietyä henkilöohjausta.

Se oli antoisaa aikaa – rankkaa myös, mutta en ole vastaavaa myöhemmin kokenutkaan. Siinä oli koko elämän kirjoa ihan sieltä nollasta aikaa, hauskaa mutta myös murhetta, niin kuin elämässä on. Hänen traumansa ehkä oli se, kun hänellä ei itsellä ollut teorian valmiuksia kirjoittaa sitä musiikkia; Irohan teki nuotit. Ajatukset lähtivät häneltä, ja hän soitti ja lauloi ne nauhalle, josta Iro ne poimi ja arrasi. Se oli varmaan aika kipeäkin paikka Eetulle.

Muistan itsekin tästä aiheesta keskustelleeni Junnun kanssa, ja hän kertoi ettei Eetu aikanaan tiennyt mikä on C7, eikä Junnu itsekään. Hän kertoi esimerkiksi Otto Donnerin kanssa 70-luvun puolivälin aikaan tehdystä Strings-levystä, ettei hän siihen aikaan tiennyt dominanteista ja toonikoista suunnilleen mitään, hän vain soitti tunteella.

– Tuo antaa kyllä aihetta funtsaamiseen, esimerkiksi tähän koulutusmeininkiin. Että onko tieto aina kaiken avaava juttu. Muitakin väyliä on! Joku kombinaatio tiedon ja "tietämättömän maalaispojan" heittäytymisen välillä varmaan on se totuus. Siinä riittää etsimistä.