Voimasoitto kuluttaa

YLEn ohjelmissa on sinänsä ryhdikkäästi viime aikoina käsitelty yhtiön kannalta kiusallista äänitteiden voimasoittoa. Voimasoitto soittolistoineen tasapäistää yleisön makua ja musiikin tarjontaa. Se köyhdyttää musiikkikulttuuria kokonaisuudessaan.

Markkinataloudessa tuotteen ominaisuudet mukautuvat lopulta kysynnän mukaisiksi, tai sitten tuote katoaa markkinoilta. Joka väittää, että voimasoitto ei muovaa musiikin sisältöä, ryhtyköön rakentelemaan uutta markkinatalouden teoriaa. Radiokuuntelu on musiikin kulutuksen ylivoimaisesti tärkein muoto, jos mittarina on aika, jonka kuluttaja käyttää kuunteluun. Ihan heti ei tule mieleen merkityksellisempää mittaria. Voiko musiikkia kuluttaa muuten kuin kuuntelemalla?

Mediamarkkinoilla taistellaan minuuteista, kuluttajan ajasta. Äänitteitä kuluttaja kuuntelee vain murto-osan siitä ajasta, mikä kuluu radiomusiikin parissa. Kun vielä äänitteiden lainaus kirjastosta on Suomessa jotakuinkin samalla tasolla kuin äänitemyynti, voidaan äänitemusiikin kulutusmarkkinoita luonnehtia vaikkapa niin, että pääasiallinen kulutusmuoto on radiokuuntelu, jota täydentää vähäinen omien äänitteiden – ollaan suurpiirteisiä ja luetaan mukaan piraatit – ja kirjastosta lainattujen äänitteiden kuuntelu. On tavallaan paradoksaalista, että äänitetuotanto tarjoaa raaka-aineen radion musiikkitarjonnalle.

Kun laki mahdollistaa radiosoiton edulliseen metrihintaan, ei radiolla mediana ole ollut vaikeuksia kaapata äänitemusiikin kuuntelumarkkinoita niin suvereenisti kuin on tapahtunut. Kuluttajien kuuntelukysyntään voi radion välityksellä vastata niin vähin kustannuksin, että muilla kulutusmuodoilla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia.

YLEä on syytetty mm. siitä, että se on lähtenyt kisaan kaupallisten formaattiradioiden kanssa näiden omilla aseilla. Yhtiön viskaalit ovat levy-yhtiöiden säestyksellä tuttuun tapaan vähätelleet ongelmaa, kun yleisöhän "saa mitä haluaa". Samalla argumentilla pitäisi poliitikkojenkin toiminnan arvostelu lopettaa demokraattisessa järjestelmässä. Mitäs valitsitte, sitä saa mitä tilaa.

Voimasoitto-termin rinnalle on aiheellisesti kohoamassa käsite kulutusvaikutus. Formaattiradio soittaa hittilevyä yhä uudelleen ja uudelleen, mutta miksi? Onko tarkoitus tehdä tähtiä ja hittejä tai ylevästi suorastaan tukea musiikkikulttuuria? Tuskinpa. Kappaletta halutaan kuunnella, eli sillä on kuuntelukysyntää. Radio hyödyntää kappaleen kysyntäpotentiaalia niin kauan kuin yleisö haluaa sitä kuulla tai suostuu kuuntelemaan. Kun kiinnostus asteittain muuttuu sietämisen kautta hylkimiseksi, kysyntä on tyydytetty ja kappale poltettu loppuun.

Artistilta kysyttäessä radiosoitto on toki edelleen hieno homma; sillä saa keikkoja, ja levyt myyvät. Usein kuultu virallinen liturgia kuulostaa loogiselta, win-win -diililtä parhaimmillaan. Kaupallisista lähtökohdista toimivalla radioasemalla ei kuitenkaan ole sisäsyntyistä tarvetta tuottaa hyötyä artistille tai levy-yhtiölle vaan itselleen. Musiikin esittäjien mahdollisesti saama hyöty on joka tapauksessa sivutuote. Promootiofunktio toimii soittojakson alussa, mutta varsin pian siirrytään ryöstöviljelyn puolelle. Systemaattinen voimasoitto kuluttaa laulujen kuuntelukysyntää myös livemarkkinoilla. Radiossa pohjaan palanut ralli ei sävähdytä enää keikallakaan.

Kaupallinen radio maksimoi kuulijakuntansa hetkellä x, sitä seuraavalla hetkellä y ja kaikilla muillakin hetkillä. Strategia johtaa väistämättä siihen, että suurin yhteinen nimittäjä rulettaa, ja myös siihen, että osa kuuntelijapotentiaalista jää pysyvästi pois kanavalta. Tavallaan harmillista myös radioaseman kannalta, mutta vaihtokauppa kannattaa, jos tuijotetaan ainoastaan kuulijoiden lukumäärää.

YLEn osana on palvella koko kansaa, ei ainoastaan valtavirtaa. Musiikin voimasoitolla YLE on turhaan lähtenyt mukaan kilpailuun, jossa sen ei pidäkään pärjätä. Huomattavasti arvokkaampi saavutus olisi eri kuulijaryhmien kattava palveleminen. Jos YLEssä arvellaan voimasoiton täyttävän tämän palvelutehtävän, siellä tuijotetaan vääriä mittareita.

ahti.vanttinen@musicfinland.com