Monipuoliseen ohjelmistoon kuuluu myös uusi musiikki

Teksti ja kuva: Anu Karlson

Tämä juttu sai alkunsa Ruotsista: Svenska Dagbladet julkaisi jokseenkin vuosi sitten näytelmäkirjailija Jonas Bjurströmin vuodatuksen siitä, miten orkesterimuusikot kärsivät ja suorastaan sairastuvat, kun joutuvat soittamaan käsittämätöntä uutta musiikkia sen ’oikean’ musiikin asemesta, joka on aikanaan saanut heidät haluamaan tulla muusikoiksi.

Lehden nettikeskustelupalstalla syntyi vilkas keskustelu. Huolettomien heittojen joukossa oli pohdittuja ja perusteltuja mielipiteitä sekä puolesta että vastaan.

Mutta miten on meillä Suomessa? Ruotsissa uuden musiikin runsas edustus konserttiohjelmissa saattaa olla uusi ilmiö; meillä se on ainakin 20 vuotta vanha, ja niin soittajat kuin kuulijatkin ovat tottuneet kuuntelemaan samassa konsertissa Beethovenia ja Hakolaa tai Brahmsia ja Lindbergiä.

Poimimme viisi muusikkoa kahdesta erilaisesta orkesterista ja kysyimme, miten suomalainen muusikko kokee osansa eri aikakausien musiikin tulkkina.

Monipuolisuus pitää vireänä

Jarmo Hyväkkö on ollut kymmenisen vuotta Tampereen filharmonikkojen klarinetin äänenjohtaja. Työpaikkaa hakiessaan hän ei ole koskaan katsellut orkesterien ohjelmistoprofiileja, mutta kylläkin hakeutunut pienestä orkesterista suurempaan, jolle musiikkia aina löytyy enemmän. "Ainakin klarinetilla se menee niin, että työpaikka revitään sieltä mistä se saadaan – ei siinä auta nirsoilla ohjelmiston kanssa."

Uusi musiikki on Jarmo Hyväkölle itsestään selvä osa työtä. "On muistettava, että se vanha musiikki, jota nykyään soitamme orkesterissa, on vuosisatojen kuluessa siivilöitynyt valtavasta määrästä saman ajan teoksia. Sävellykselle on annettava tilaisuus. Sitten on sävellyksen omasta laadusta kiinni, osoittautuuko se elinvoimaiseksi. Uuden musiikin määrässä on tietysti otettava huomioon yleisön sietokyky."

Myös kontrabasson soittaja Jarkko Uimonen on tyytyväinen orkesterinsa ohjelmistoon. Monipuolisuus pitää muusikon kiinnostuksen vireillä ja antaa soittointoa. "Mitä olen ystävien kanssa keskustellut, yleisöllä näyttää olevan vähän samoin: halutaan kuulla monenlaista musiikkia. Joskus on konsertti hyvinkin modernilla ohjelmalla ollut lähes loppuunmyyty, ja taas toinen tutulla ohjelmalla herättänyt vähemmän vastakaikua."

Hittejäkin syntyy

Uudesta teoksesta tulee joskus harvoin hitti jo tuoreeltaan. Näin kävi 1970-luvulla Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticukselle, ja myöhemmin muutamille sinfonioille, kuten Angel of Lightille, jopa kansainvälisissä mittasuhteissa. Jos otetaan huomioon kymmenvuotiaat ja sitä tuoreemmat teokset, Tampereen muusikot eivät muista kuin yhden, jonka ovat päässeet soittamaan kahdesti: se on Jouni Kaipaisen Sisyfoksen uni.

"Mutta uskoisin, että Kimmo Hakolan klarinettikonsertosta tulee tällainen teos, jota soitetaan usein", Jarmo arvioi, ja Jarkko on samaa mieltä. "Sitähän soitetaan nyt jo joka puolella maata."

30 vuoden valtaus

Haastattelua tehtäessä orkesteri valmistautuu Joonas Kokkosen Viimeisten kiusauksien harjoitukseen. Tämä ooppera ei ehkä tyyliltään edusta mitään yltiömodernismia, ja onhan sillä ikääkin jo yli 30 vuotta. "Mutta ehkä tämä 30 vuotta on sellainen ajanjakso, jonka uusi teos tarvitsee vallatakseen paikkansa kantaohjelmistossa", miettii Jarmo.

Toisaalta yleisön muisti on keskimäärin lyhyt. Kun Suomen Sinfoniaorkesterit teki yleisötutkimuksen pari vuotta sitten, saatiin aika mielenkiintoinen tulos kyselyyn niistä uusista teoksista, joita haluttaisiin kuulla uudelleen: säännönmukaisesti kuulijat ilmoittivat jonkin sellaisen teoksen, joka oli soitettu enintään vuosi sitten.

Sinfoniaorkesterin ohjelmisto on kuitenkin niin valtavan laaja, että ajalliseen tai alueelliseen tarjontaan jää väkisinkin katvealueita. "Viime vuosina olemme levyttäneet vähän vanhempaa suomalaista musiikkia, esimerkiksi Einar Englundia; hänelläkin on valtavan kiehtovia teoksia. Monia niistä emme ole konserteissa soittaneet lainkaan. Ohjelmistossa ei tahdo löytyä tilaa, kun vanhojen mestariteosten pitäisi pyöriä jonkinlaisella tiheydellä, ja aivan uusintakin pitäisi mahtua mukaan", päivittelee Jarmo Hyväkkö.

Tilaa nopealle reagoinnille

Sinfoniaorkesteri on iso laiva ja kääntyy hitaasti, niin kuin tavataan sanoa. Tämä näkyy siinäkin, että ohjelmisto on suunniteltava yleensä vuosia etukäteen, eikä nopealle reagoinnille jää tilaa. "Englund-levymmehän sai vuosi sitten Yleisradion Vuoden levyn palkinnon, ja olisi ollut hienoa juhlistaa sitä soittamalla jompikumpi pianokonsertoista tai vaikka Epinikia seuraavassa konsertissa. Mutta ei sellaisia ohjelmanmuutoksia noin vain tehdä, kun solistit ja kapellimestarit pitää buukata vuosia etukäteen", harmittelee Jarkko Uimonen.

"Nopeissa uusintaesityksissä on sekin etu, että kun teos soitetaan samalla porukalla toiseen kertaan, se porukka saa siitä paljon enemmän ulos kuin ensimmäisellä kerralla", lisää Jarmo.

"Kummiteoksia"

"Minusta siinäkin olisi aika kiehtova ajatus", jatkaa Jarkko, "että valittaisiin muutama hyväksi osoittautunut uusi teos ja soitettaisiin ne lyhyellä aikavälillä uudestaan."

Ja samaan aikaan kun havaitaan nuo puoli tusinaa laiminlyötyjä uutuuksia, löytyy satakunta klassikkoa, joita ei ole esitetty kymmeneen vuoteen. "Kun soitin täällä viime kaudella solistina Mozartin klarinettikonserton", kertoo Jarmo Hyväkkö, "osoittautui ettei sitä ollut esitetty kymmeneen vuoteen!"

Mitä tulee uuteen musiikkiin, suomalaiset orkesterit ovat maailmanlaajuisesti arvioiden valveutuneimmasta päästä. "Kun meillä käy koesoitoissa ulkomaalaisia muusikoita ja konserteissa vierailevia kapellimestareita, niin kyllä he järjestään ihailevat, miten monipuolista ohjelmistoa täällä soitetaan."

Kun ohjelmistoa kootaan ennakkoluulottomasti, joudutaan pakostakin joskus soittamaan myös huonoa musiikkia. Ammattitaidolla ja ammatillisella asenteella siitäkin on aina selvitty. "On vain pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman hyvin se mikä siinä pahvissa lukee; teokselle on joka tapauksessa annettava tilaisuus", muistuttaa Jarmo.

"Ei siinä vaiheessa voi enää valita toisin", täydentää Jarkko. "Joskus – onneksi ani harvoin – sävellys saa huonon sävellyksen leiman, ennen kuin siitä on toden teolla päästy ottamaan selvää. Se voi johtua siitä, että muusikoilla on jo valmiiksi kielteinen asenne, tai siitä että kapellimestari on huonosti valmistautunut."

"Ja onhan usein totta, lisää Jarmo, "että kun harjoitusprosessin edetessä alkaa osata stemmansa, teoksestakin alkaa vähitellen löytyä mielekkyyttä."

Kun kaikki on jo kokeiltu

Orkesterimuusikkoa ärsyttää usein säveltäjän hinku etsiä vimmatusti uusia sointivärejä jo kaiken kokeneiden soittimien äärialueilta. "Esimerkiksi bassoklarinetille kirjoitetaan b-klarinetin äänialan mukaisesti ja b-klarinetille es-klarinetin korkeudelta. Miksei säveltäjä suoraan valitse sitä soitinta, jolla stemma olisi luontevimmin toteutettavissa", ihmettelee Jarmo Hyväkkö.

Jarmo näkee suomalaisten säveltäjien soitinnustaidossa paljon parantamisen varaa. "Etsitään värejä soitinten äärialueilta ja epätyypillisistä soittotavoista, ja kun oikein tosi värikästä halutaan, tuodaan lavalle kottikärryllinen lyömäsoittimia lisää. Kuitenkin laadukas kirjoittaminen äänialalle, jota varten soitin on luotu, loistaa usein poissaolollaan", Jarmo puuskahtaa.

Jarkko on hieman positiivisempi, mitä tulee hänen oman soittimensa käsittelyyn. "Itse asiassa olen viime aikoina saanut soitettavaksi yleensä erittäin hyvin kirjoitettuja bassostemmoja. Mutta täytyy myöntää, että aikaisemmilta vuosikymmeniltä on teoksia, joissa on kirjoitettu bassolle sangen kyseenalaista tekstiä."

Maailma on monenlainen

Muutoin muusikot ovat melko pidättyväisiä, kun pyydän heitä arvioimaan suomalaisten säveltäjien ammattitaitoa esittäjän näkökulmasta. "Silloin pitäisi tietää, mihin säveltäjä on pyrkinyt." Verrattaessa suomalaisia säveltäjiä ulkomaalaisiin on taas huomattava, että kun ulkomainen teos tulee suomalaisen orkesterin ohjelmaan, se on jo siinä vaiheessa käynyt läpi monivaiheisen seulonnan. Kotimaisista löytyy väistämättä enemmän raakileita.

Entä pitääkö sävellyksen heijastaa omaa aikaansa? Saako musiikki olla idylli, jos maailma on kaaoksessa? Tähän molemmat tamperelaismuusikot toteavat, että maailma ei ole vain yhdenlainen ja että aikaansa voi heijastaa monella tavalla.

"Yleisesti ottaen peräänkuulutan, että kun säveltäjä alkaa kirjoittaa jotain paperille, hänellä pitäisi olla siihen jokin syy", muotoilee Jarmo Hyväkkö. "Kyllä soittaja, ja uskon että myös kuulija aistii yleensä musiikista, jos säveltäjän päässä on todella soinut jotakin mikä oli pakko saada paperille."

Kokonaiskuva auttaa

Jarkko Uimonen vertaa orkesteriteosta ja kamarimusiikkia tosiinsa. Edellisessä kahlitsee jo lyhyt omaksumis- ja harjoitusaika: kappale soitetaan kahden–kolmen harjoituskerran jälkeen, ja vaikka jokainen osaisi oman stemmansa loistavasti, kokonaisuudesta ei välttämättä ehdi noilla muutamilla soittokerroilla saada käsitystä. Kamarimusiikissa jokaisen soittajan on pakko olla enemmän selvillä kokonaisuudesta; muuten soitosta ei tule mitään. Hän kertoo esimerkin Tampere Raw -yhtyeestä, joka keskittyy pääasiassa nykymusiikkiin. Yhtye harjoitteli Jouni Kaipaisen teosta Tombeau de Rabelais viululle, alttoviululle, fagotille ja kontrabassolle.

"Ainoa mahdollisuus lähteä liikkeelle oli, että jokainen soitti partituurista; se oli niin hankalaa tekstuuria. Meillä meni varmaan tunti, että pääsimme ensimmäisestä sivusta yli, ja vasta useamman harjoituksen jälkeen koko kappale alkoi hahmottua kokonaisuutena. Jos meillä olisi ollut kapellimestari, jokainen olisi soittanut oman stemmansa johtamisen mukaan, ja se olisi varmaan heti mennyt suurin piirtein nappiin. Mutta nyt meidän oli pakko pikkuisen tajuta enemmän siitäkin, mitä ne muut siellä tekivät. On myönnettävä että sen kokemuksen jälkeen olimme jälleen paljon rikkaampia musiikin ymmärtämisessä."

Kaikkien soittajien mielestä vaivannäkö kannatti, ja Tombeau de Rabelais onkin tullut esitetyksi jo kolme kertaa. Uusi musiikki vaatii avautuakseen enemmän vaivannäköä kuin tyyliltään tuttu teos, jossa taas haasteet ovat muualla.

"Verrataan vaikka Mozartiin: jos olen orkesterissa soittamassa Mozartin sinfoniaa, jota en ole koskaan aikaisemmin soittanut, tiedän kuitenkin jo soittamieni teosten perusteella suunnilleen, mitä on odotettavissa", hän havainnollistaa. "Sen sijaan minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä jonkun minulle ennestään tuntemattoman säveltäjän teos voisi kuulostaa."

"Nuoruus ja hulluus..."

Vaikeita stemmoja toki orkesterimuusikko joutuu soittamaan usein, niin uudessa kuin vanhemmassakin musiikissa. Mutta kohtuuttoman vaikean tai mahdottoman säveltämisen aika tuntuu olevan Suomen nykysäveltäjiltä ohi, arvelee Jarkko Uimonen. Hän muistelee levytystä, jonne joutui mukaan lyhyellä varoitusajalla.

"... ja vanhuus ja viisaus"

"Siinä oli yksikin bassostemma, joka oli käytännössä täysin mahdoton soittaa. Kun tuskailin sitä kavereille, joku kertoi säveltäjän huitaisseen kädellään, että joo, se oli niitä nuoruuden aikoja..."

Jarmo Hyväkkö ja Jarkko Uimonen korostavat yhdestä suusta, että säveltäjä ei voi oppia kirjoittamaan todella hyvin orkesterille, ellei saa opetella sitä kokeilemalla ja joskus epäonnistumallakin. Kun muusikot antavat heille siihen tilaisuuden, he saavat palkinnoksi soitettavakseen yhä parempaa musiikkia.